Kun epäinhimillistäminen normalisoituu, se vie yhä pidemmälle, kirjoittaa päätoimittaja Veera Vehkasalo.
Uin kymmenisen vuotta sitten Kuolleessa meressä. Kelluin suolaisessa lämpimässä vedessä taivasta katsellen.
Rannalle pääsi sisään turvatarkastuksen kautta. Alue oli aidattu, ja aidan toisella puolella oli miinoista varoittavia pääkallokylttejä.
Pian saavuttuani kolme mudalla kuorrutettua rantaleijonaa speedoissa toivotti minut iloisesti tervetulleeksi Israeliin. Ranta oli miehitetyllä Länsirannalla, Palestiinassa. Vesivaroja hallinnoi kuitenkin Israel, ja tämäkin ranta oli osa israelilaista siirtokuntaa. Ystävällinen taksikuski jätti minut kauas parkkipaikasta, koska palestiinalaisia ei päästetty lähemmäs.
Siellä minä silti kelluin, iloisten turistien joukossa, miettien miinakentän toista puolta.
Siellä oli Ramallah, jossa haastattelemani lastenpsykiatri, surumielinen mies, yritti hoitaa palestiinalaislasten silloisesta Gazan sodasta saamia traumoja. Ja Hebron, jossa vieraillessani Israelin armeijan sotilaat heittivät kyynelkaasua pikkupoikien päälle.
Tuo uimareissu on nyt ollut mielessäni usein. Ei vain se, että minä päädyin sinne. Vaan se, miten tuokin ranta vei kohti kansanmurhaa.
Gazan tuho mahdollistui, koska rajoja oli jo kauan venytetty.
Gazan tuho mahdollistui, koska rajoja oli jo kauan venytetty. Jo ennen sitä hyväksyttiin palestiinalaisten elämä ilman perusoikeuksia, siirtokunnat, saarto, pidätykset ja liian usein kuolemakin. Kun epäinhimillistäminen normalisoituu, se vie yhä pidemmälle.
Monet länsimaat olivat niin tottuneet lillumaan aidan tällä puolen lämpimässä vedessä, että kykenivät korkeintaan paheksumaan.
Tiedämme mihin se johti: kun Israel Hamasin iskun jälkeen rikkoi puolitoista vuotta Gazassa lukemattomin tavoin kansainvälistä oikeutta, ihmisoikeussopimuksia ja sodan sääntöjä, ei sekään johtanut pakotteisiin tai suhteiden katkaisuun. Ei, vaikka kaikki näkivät siviilien järjettömän kärsimyksen, toivottomuuden ja lasten hädän – joilla ei terrorismia hävitetä. Kun kuvat nälkiinnytetyistä vauvoista saivat täällä päättäjät twiittamaan, Gaza oli jo raunioina.
Pommitukset, pakkosiirrot ja näännytys ovat vieneet sadoilta tuhansilta rakkaat, kodit ja tulevaisuuden. Ja uhkaavat viedä muutakin: uskon siihen, että kahdeksankymmenen vuoden ajan rakennetulla kansainvälisen oikeuden järjestelmällä olisi väliä. Elämme aikaa, jona jopa ihmisoikeusjulistus kuulostaa radikaalilta. Ihmisyyden periaatteet on jo keksitty, miksi hylkäsimme ne?
Ihmisoikeusjulistuksen johdanto, 1948:
“[K]un ihmisoikeuksia on väheksytty tai ne on jätetty huomiota vaille, on tapahtunut raakalaistekoja, jotka ovat järkyttäneet ihmiskunnan omaatuntoa, ja kun kansojen korkeimmaksi päämääräksi on julistettu sellaisen maailman luominen, missä ihmiset voivat vapaasti nauttia sanan ja uskon vapautta sekä elää vapaina pelosta ja puutteesta,
kun on välttämätöntä, että ihmisoikeudet turvataan oikeusjärjestyksellä, jotta ihmisten ei olisi pakko viimeisenä keinona nousta kapinaan pakkovaltaa ja sortoa vastaan[.]”
Veera Vehkasalo
Päätoimittaja
Tämä on näytejuttu kesäkuun 2025 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. 14 vuoden aikana Ison Numeron myyjät ovat ansainneet työllään yli 2 miljoonaa euroa tuloja.