Auli Viitala tunnustautuu naapurikyttääjäksi.
Tunnustan: olen naapurikyttääjä.
Kun huomaan liikettä roskiksilla, terästän katsettani nähdäkseni, kuka siellä on ja millä asialla. Huomaan, jos röökipaikalla on uusi ihminen tai joku vanha on hankkinut uuden takin. Kun törmään naapuriin rappukäytävässä, tarkkailen, minkä oven taakse hän häipyy. Panen merkille, jos jollakulla vaikuttaisi olevan uusi rakastaja. Haluaisin tietää, minkä oven takaa kuuluu räppiä ja minkä takaa oopperaa.
Tsekkaan huvikseni varauskirjasta, kenen pyykit ovat kuivausrummussa, vaikka sillä ei ole väliä minulle. Jos naapuri kertoo juorun toisesta, olen heti valmis vaihtamaan tietoja.
Tiedän, että naapurikyttäys on yleisen mielipiteen mukaan vähintäänkin ärsyttävää. Mutta käsi sydämelle – eikös sitä kuitenkin harrasta melkein kaikki?
Juttelin naapuruudesta evoluutiobiologi Sonja Kosken kanssa, joka on biologisen antropologian dosenttina Helsingin yliopistossa.
Tuli nimittäin mieleen, että tarve saada tietoa lähellä olevista lajitovereista voi olla hyvinkin biologinen.
”Lähekkäin asumisen anonyymien henkilöiden kanssa mahdollistaa se, että me ei pidetä niitä uhkina”, Koski sanoo.
”Kerrostalot on olemassa vain sillä premissillä, että me luotetaan, että hississä tuntematon naapuri, josta en tiedä mitään, ei siltikään tapa mua.”
Koski tuntee isoihmisapinat paremmin kuin – niin juuri, omat naapurinsa. Ne (vai jopa he?) ovat meidän lähimpiä sukulaisiamme, joiden kanssa meitä yhdistää eniten juuri sosiaalisuus.
”Kaikki isoihmisapinat elävät kiinteissä ryhmissä, joissa on yksilöityneet suhteet. Ne tunnistavat toisensa, määrittelevät toistensa välisiä suhteita laadullisesti ja määrällisesti.”
”Eli kaveruudet, kilpailusuhteet, sukulaisuus – se kaikki on sisäkkäisinä kategorioina niiden päässä. Niitä päivitetään aktiivisesti ja käytetään, kun tehdään toimintapäätöksiä. Ihminen on myös tällainen.”
Tämä selittää sen, että lähellä olevat ihmiset kiinnostavat. Toisaalta naapureina olemisen mahdollistaa se, että ei häiriinny liiaksi toisesta, sietää ääniä, hajuja, vilkkuvia kaamosvaloja, tuulikelloa.
Se, että ei olla tekemisissä tai ainakaan läheisiä, suojaa konflikteilta. Avoin konflikti naapurin kanssa ahdistaa ainakin minua paljon enemmän kuin muut kinat: naapuria ei pääse pakoon.
Siellä se nytkin kolisuttaa tuoleja! Tulkitsen kolinan omien tunteideni pohjalta. Jos olemme väleissä, ajattelen, että Pirjolla on varmaan päivällisvieraita tulossa, aiai, kohta varmaan käytävään leviää huumaava pikkuleipien tuoksu. Jos olemme riidoissa, Pirjo kolisuttaa tuolejaan luultavasti minun kiusakseni, että kehtaakin!
Naapurikyttäys on sopiva välimuoto läheisyyttä ja yksityisyyttä. Kehitän myötätuntoa välillemme, kun naapuri lähtee taas viemään roskia crockseilla ja hupsis perkele.
En kuitenkaan paljasta itseäni, koska ei tässä sentään ystäviksi aiota, eikä hänkään kankku kipeänä varmaan kaipaa neuvoani, että otapa ensi kerralla kunnon kengät.
Auli Viitala
Viitala on vapaa kirjoittaja ja mielenterveyskuntoutuja.
Tämä on näytejuttu tammi-helmikuun 2021 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2020 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen yli 280 hengelle. Lehden myyjät ansaitsivat yhteensä yli 190 000 euroa.
