Kultti täytti 25 vuotta. Mitä virkaa on kulttuurilehdillä kun postmoderni ironia on tullut lihaksi arjessamme?
Syksy 1991. Kylmä sota on loppunut ja Euroopan diktatuurit murtuvat. Suomessa herätään pohtimaan, miten valtiollinen elämä järjestetään Neuvostoliiton hajottua. Helsingin kulttuuripiireissä Rakkautta & anarkiaa -elokuvafestivaali kerää nahkatakkiset leffaharrastajat ja indieohjaajat kännäämään, VR:n makasiineilla pidetään höyryäviä teknobileitä. Kourallinen taide- ja kulttuurilehtiä (Ydin-, Taide– ja Tanssi-lehdet muun muassa) kokoontuu perustamaan etujärjestöä Vanhan ylioppilastalon Lehtikahvilaan.
Pian uuteen Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liittoon Kulttiin kuuluu 80 lehteä. Ne analysoivat aikaansa. Osansa saavat niin kiiltävä Amerikka kuin muuttunut geopolitiikka ja sykkivä kaupunkikulttuuri. Kultti järjestää Vanhalla Lehti- ja kirjafestivaaleja sekä ajankohtaisia seminaareja (esimerkiksi aiheena oli jo vuonna 1993 Ovatko sivistyksen päivät luetut?).
Keskustan kahviloissa lojuvat teini-ikäiset ovat kaupunkitapahtumien innokasta yleisöä. Minä olen filosofiabuumin imaisema lukiolainen ja ihailen G.H. von Wrightiä: ”Humanismin täydellisyysihanne on sivistynyt ihminen, joka tunnustaa totuuden itseisarvon kaikkia auktoriteetteja korkeammaksi.”
* * *
Muutamaa vuotta myöhemmin ihanteet ovat räjähtäneet. Postmodernismi on valtavirtaa opinto-oppaissa. Yhtä totuutta ei ole, edistys on harhaa, kaikki on paitsi ironista, myös sallittua. Opiskelukaverini sosiologian laitokselta perustavat Länsimaiden perikato -orkesterin 1900-luvun alun kulttuuripessimistin Oswald Spenglerin innoittamana.
Kultin seminaariaiheita ovat Median murros (1995) ja Pienlehtien selviytymisstrategiat muuttuvassa mediassa (1996). Kuka enää lukee perinpohjaista yhteiskunta-analyysia, kun modeemin ja tietokoneen välityksellä pääsee käsiksi loppumattomaan informaatiovirtaan ja pornokuviin?
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin modernin maailman materiaaliset rakenteet ovat hajoamistilassa ja postmoderni vitsikkyys läpäisee maailmamme. Britannian syrjäseutujen vanheneva työväenluokka päättää erota EU:sta ja Yhdysvaltojen vastaava kansanosa järkevästä presidentti-instituutiosta. Trumpin ja Brexitin voitot ovat aiemmin suhteellisen etuoikeutettujen ryhmien viimeinen kamppailu oman asemansa puolesta.
Samaan aikaan pakurikääpäteetä litkivät, maailman parhaan koulutuksen saaneet suomalaiset jättävät lapsensa rokottamatta, koska tietävät paremmin kuin THL. Politiikan kommentaattorit päivittelevät, miten tunteet ovat ottaneet tiedon paikan vaalikamppailuissa, mutta katsovat kuitenkin muiden lailla, kuinka koko kansan viihdetähdet itkevät kilpaa televisiossa.
* * *
Ikäryhmittäin eritellyt äänestystulokset kertovat, että nuoret äänestivät Brexitiä, Trumpia, nurkkakuntaisuutta ja rasismia vastaan, suvaitsevaisemman maailman puolesta.
Vapaan tiedonvälityksen maailmassa kasvanut nuoriso antaa uudet merkitykset modernin humanismin hyveille, perustellulle tiedolle ja sivistykselle. Kaupallisesti toimivan median kriisiytyessä kulttuurilehdistö on elintärkeää aluskasvillisuutta. Sieltä nousevat uuden sukupolven ihanteet ja leviävät yleiseen tietoisuuteen. Kultin 200 jäsenlehteä pitävät huolta, että julkisuudessa näkyy moniäänistä ja pohdittua journalismia jatkossakin.
Teksti: Kitti Suoranta
Kirjoittaja on Kultin pitkäaikainen toiminnanjohtaja, joka edellisessä elämässään pukeutui mustaan ja kulutti liikaa aikaa helsinkiläisissä ravitsemusliikkeissä filosofisten debattien pyörteissä.
Tämä on Ison Numeron ilmainen näytejuttu. Iso Numero on kadulla myytävä kulttuurilehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehden myyjät saavat jokaisesta lehdestä kolme euroa.
