Saksalainen Linda menetti perheensä ja riutui asunnottomana yksitoista vuotta. Nyt hän on löytänyt tarkoituksensa asunnottomien naisten äänenä.
”Synnyin Kölnissä vuonna 1963 ja lapsuuteni oli erittäin vaikea. Ainoa tukeni oli isoäiti, joka kuoli aivan liian varhain. Olin nuoresta asti omillani. Ehkä siksi menin naimisiin 25-vuotiaana ja sain lapsen väkivaltaisen miehen kanssa. Rahaa oli vähän, ja tein usein montaa työtä yhtä aikaa. Tilanne oli musertava, ja lopulta erosin miehestäni.
Halusin pois Kölnistä, joten muutin uuden mieheni kanssa maaseudulle. Tajusin liian myöhään, että uusi mieheni oli huijannut minua ja hänellä oli rikostausta. Yhtäkkiä olin tekemisissä poliisin, oikeuslaitoksen ja mieheni ehdonalaisvalvojien kanssa. Olin jälleen loukussa.
Olin yhtäkkiä yksin – ei ystäviä, ei perhettä, ei tuloja.
Ennen pitkää terveyteni petti ja sain muun muassa vakavan keuhkokuumeen. Olin vuoteenomana vuoden ajan ja menetin työni, joten alamäki jatkui. Lapseni halusi muuttaa pois kotoa. Kun lastensuojelu oli samaa mieltä, sydämeni särkyi. Olin yhtäkkiä yksin – ei ystäviä, ei perhettä, ei tuloja. Sain häädön, koska en pysynyt maksamaan vuokraani. Olin luultavasti sekä fyysisesti että henkisesti sairas.
Olin menettänyt kaiken ja minua hävetti. Nukuin ovensuissa ja pysyttelin piilossa. En halunnut kenenkään katsovan minua ja näkevän hätääni. Päätin palata Kölniin isoäitini luokse.
Takerruin muistooni ja ajattelin, että kaikki olisi hyvin, jos isoäitini olisi rinnallani. Se oli tietysti hölynpölyä, vaikka löysin kyllä hieman lohtua isoäidin haudalta. Hautausmaalla oli myös WC ja lähdevettä – kaikki mitä tarvitsin.
Vietin talvenkin hautausmaalla ja laihduin todella paljon. En tietenkään tiennyt kärsiväni vakavasta psykoosista eivätkä kehoni varoitusjärjestelmät enää toimineet kunnolla. Minulla ei ollut edes makuupussia ja palelluin melkein kuoliaaksi.
En halunnut kenenkään katsovan minua ja näkevän hätääni.
Kerran eräs mies tuli puhumaan minulle. Hän antoi minulle kuumaa kahvia ja vei minut ensimmäistä kertaa hätämajoitukseen, jossa pääsin suihkuun ja sain olla sisällä.
En luottanut ihmisiin, joten menin takaisin hautausmaalle. Lopulta jouduin sairaalaan, koska olin niin kuihtunut. En muista siitä juuri mitään, mutta se pelasti minut.
Vasta paljon myöhemmin, asuttuani vuosia asuntolassa ja käytyäni paljon terapiassa, sain jälleen yhteyden lapseeni ja pystyin kohtaamaan elämän haasteita. Otin paljon pieniä mutta tärkeitä askeleita tullakseni ihmiseksi, joka olen nyt.
Nykyään minusta tuntuu, että asioiden piti mennä niin kuin ne menivät. Rankkojen kokemusteni kautta löysin tarkoitukseni. Kolme vuotta sitten perustin oman tukiryhmäni Kölnin asunnottomille. Siitä lähtien olen kertonut tarinaani rohkaistakseni muita naisia.
Otin paljon pieniä mutta tärkeitä askeleita tullakseni ihmiseksi, joka olen nyt.
Puhun poliittisissa tapahtumissa siitä, ettei asunnottomilla naisilla ole ääntä ja että he usein joutuvat hyväksikäytetyiksi saadakseen lämpimän yösijan. Kenenkään ei pitäisi kulkea sellaisen naisen ohi, joka istuu pitkiä aikoja ja aina samaan aikaan puiston penkillä tai joka kantaa useita laukkuja ja kurkistelee roskiksiin. Ihmisten ei pitäisi tuomita niin nopeasti tällaisia naisia.
Minulla on vielä paljon korjattavaa suhteessa lapseeni. En ollut hänelle läsnä, enkä mahda sille enää mitään. Olin erittäin sairas ja asuin kadulla. Se hävettää lastani.
Myös keuhkoni vahingoittuivat kaduilla vietettyjen vuosien aikana. Kärsin hengenahdistuksesta ja olen usein sairas. Yksitoista vuotta kadulla ovat tehneet minusta eri ihmisen.
Toisaalta olen aivan tavallinen nainen, joka haluaa näyttää kauniilta, tavata ystäviä ja olla äiti, tyttöystävä ja auttaja. Kun mikään muu ei auta, katson ylös tähtiin ja rukoilen. Silloin tunnen itseni aina hyvin rikkaaksi.”
Teksti Christina Bacher
Käännös Edward Alaszewski
Suomennos Anne Soininen
Julkaistu Draussenseiter / INSP.ngon luvalla
Lisää naisten asunnottomuudesta:
Yhä useampi asunnoton on nainen
Tiziana: Haaveissa työ ravintolassa
NEA-hanke: Piiloasunnotonta on vaikea auttaa
Tämä on Ison Numeron näytejuttu, joka on julkaistu alunperin tammikuussa 2019. Osta lehti kadulta ja tue myyjän työtä.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta.
