Uusliberalismin kyykyttämä yhteiskunta on osoittautunut sisällöltään ontoksi ja ympäristölle katastrofaalikseksi. Maailmankuulun antropologin David Graeberin mukaan maailma parannetaan tunnustamalla tosiasiat ja rakentamalla parempia puittaita hauskanpidolle.
teksti Paavo Järvensivu kuvitus Mirkka Hietanen
Esseesi Paskanpuhumistyö ilmiönä ja Mitä järkeä jos emme voi pitää hauskaa tekivät meihin Mustarindassa vaikutuksen. Esittäisin niiden pohjalta muutaman kysymyksen.
Matalan palkan, huonojen työehtojen ja epävarman tulevaisuuskuvan McJob on suomennettu ”paskaduuniksi”, ”shit jobiksi”. Lanseeraamasi ”bullshit job”, ”paskanpuhumistyö”, kuitenkin kuvaa enemmän työn sisältöä kuin työolosuhteita. Miksi olemassa olevien työpaikkojen sisällöstä on puhuttu kriittisesti niin vähän? Miksi siitä on niin vaikeaa puhua julkisesti?
Aivan, puhumme ”paskaduuneista” samaan tapaan myös englanniksi, mutta sana ”bullshit” viittaa hieman eri asiaan, sekä arvottomaan että alentavaan, ja lopulta tärkeilevään ja petolliseen. On hyvin outoa, että ilmiöstä on puhuttu niin vähän. Miten voi kunnioittaa itseään työssään, jos salaa uskoo että koko työtä ei pitäisi olla olemassa? Luulen kuitenkin, että syy on selvä. Kukaan ei halua jäädä kiinni. Harva meistä kokee, että voi juurikaan tehdä valintoja työllistymisen suhteen; jos joku on niin onnekas, että hänellä ylipäätään on hyvin palkattu ja vakaa työpaikka, niin viimeinen asia jonka hän haluaa tehdä on riskeerata se huomauttamalla, että hän ei oikeastaan tee mitään. Siltikin tilanne selvästi piinaa satojatuhansia ihmisiä ympäri maailmaa. Juuri tästä syystä, kun teksti julkaistiin, syntyi anonyymien todistusten välitön purkaus – se todella tuntui kuin tulivuorelta. Näin kirjaimellisesti satoja todistuksia, joissa ihmiset kirjoittivat asioita kuten ”kyllä, se on totta! Olen yritysjuristi. En edistä yhteiskuntaa millään tavoin. Olen jatkuvasti onneton!” Ei tarvitse kuin tarjota alusta, jolla ihmiset voivat olla varmoja etteivät jää kiinni.
Puhuessasi ”paskanpuhumistyöstä” viittaat monien työtehtävien mielettömyyteen, mutta et yhdistä sitä suoraan ympäristö- ja resurssinäkökulmiin. Vaikuttaa kuitenkin selvältä, että moni työntekijä kokee vähintäänkin alitajuisesti mielettömäksi edistää työkseen materiaalista kulutusta nykyisessä maailmantilanteessa. Oletko ajatellut asiaa tältä kannalta? Ehkä meidän tulisi kehittää tätä varten uusi termi?
Olet mielestäni täysin oikeassa. Luullakseni molemmat ilmiöt ovat peräisin tietyistä kieroutuneista muutoksista työn moraalissa. Ennen lähes kaikki karkeasti ottaen hyväksyivät jonkun version työn arvoteoriasta, jonka mukaan varallisuus on seurausta inhimillisestä uurastuksesta. Pääoman haltijat ovat sadan vuoden ajan yrittäneet rikkoa tämän käsityksen väittämällä, että he itse – yrittäjät, sijoittajat – ovat arvonluojia. Mutta samaan aikaan työnteon arvolle on oltava jokin moraalinen perustelu, joten he aloittavat: ”No, työ on arvo itsessään.” Työ luo kypsyyttä, itsekuria, ja muutenkin se joka ei tee työtä on saastainen siivelläeläjä. Tai työ on arvokasta riippumatta siitä, saavutetaanko sillä mitään. Itse asiassa jollakin kierolla tavalla työtehtäviä, jotka eivät tuota mitään, pidetään puhtaampina työn muotoina, ylevämpinä, koska työntekijä ei edes saa tyydytystä siitä, että tietää vaikuttavansa myönteisesti muiden elämään. On melko ilmeistä, että tämän ympäristöseuraukset ovat olleet katastrofaaliset.
Pidän ideastasi lisätä jonkinlainen uusi kategoria sellaiselle työlle, joka ei vain jätä luomatta mitään positiivista arvoa vaan itse asiassa tuhoaa arvoa. Jos puhutaan vain kulutuksen lietsomisesta, niin tietysti ehdotin, että koko markkinointiteollisuus saattaa hyvin kuulua ”paskanpuhumistöiden” kategoriaan. Mutta ehkä laajemmalle ilmaisulle olisi tilaus. En tiedä, miten olisi ”vähentämisen työ” (the labor of subtraction), ”tappajatyöt” (killer jobs) tai ”työn antisosiaaliset muodot” (anti-social forms of work)?
No, mikään näistä ei oikein iske, eihän? Tämän pohtimista täytyy jatkaa.
Ilmastonmuutoksen psykologiaa tutkinut emeritusprofessori Johannes Lehtonen sanoo, että kun aikoinaan ihmisiä vaivasi seksuaalineuroosi, nykyään heitä vaivaa ilmastoneuroosi. Ilmastoon liittyvät syvätason ahdistukset eivät löydä julkisia purkautumiskeinoja, niitä ei voi artikuloida. Aidoksi koettujen tuntemusten ja sallitun puheen välillä on liian syvä ristiriita, mikä aiheuttaa oirehtimista, jota ei ehkä osata tunnistaa. Tunnistatko ilmiön? Miten se voitaisiin saattaa ”paskanpuhumisduunien” tavoin railakkaasti julkiseen keskusteluun?
Tiedätkö, en ole koskaan kuullut tästä teoriasta. Se on melko viehättävä. Tietystikään seksuaalineuroosi ei aivan ole poistunut. Mutta ymmärrän kyllä analogian syvistä ahdistuksista, joita kukaan ei tunne voivansa ilmaista (keskeinen ero on varmaankin se, että siinä missä ihmisten seksuaaliset ahdistukset tapaavat olla kaikki varsin erilaisia, ilmastonmuutos vaikuttaa meihin paljon yhtäläisemmin – niin kauan kuin elämme samassa maailmankolkassa). Silmäilin joitakin professori Lehtosen ajatuksia ja minusta ne ovat kiehtovia: etenkin hänen pointtinsa siitä, että yksi näistä lausumattomista ahdistuksista liittyy asenteeseemme tieteeseen. Meille opetetaan vieläkin, että tiede edistyy nopeasti ja ratkaisee kaikki ongelmat. Samalla löydämme ympäriltämme vastakkaista todistusaineistoa, emmekä tiedä mitä tästä pitäisi ajatella. Olen kirjoittanut tästä eri tavalla ja ehdottanut, että sitä mitä kutsumme ”postmoderniksi” kyvykkyydeksi ymmärtää asioita voitaisiin kutsua neuroottiseksi vastareaktioksi (en käyttänyt sanaa ”neuroottinen”, mutta käytännössä tämä oli argumenttini) kaikkiin niihin tieteellisiin edistysaskeliin, joiden meille lapsina opetettiin tapahtuvan tähän mennessä, mutta jotka itse asiassa eivät ole toteutuneet. Meidän piti nyt asua androidipalvelijoiden, liitoautojen, tähtienvälisen matkustamisen ja kuolemattomuuspillereiden maailmassa. Sen sijaan meillä on internet ja ilmastonmuutos. Silti me jotenkin pidämme kiinni siitä, että asummepahan kaikesta huolimatta teknologisten ihmeiden ja huimaavan edistyksen aikakaudella. Pettymyksen ja – kuten lisäät, pelon – tunteen on tultava esiin tavalla tai toisella!
Aate- ja oppihistorian professori Petteri Pietikäinen väittää, että nykyään yleinen masennuksen muoto liittyy pitkälti työperäiseen uupumukseen ja työn organisoinnin epäkohtiin. Esimerkiksi Suomessa ei saa sairauslomaa työuupumuksen perusteella, vaan oireiden täytyy täyttää masennuksen tai jonkun muun diagosoidun sairauden merkit. Pietikäinen epäilee, että diagnoosia ei ole otettu käyttöön poliittisista syistä, koska tällöin työelämä joutuisi kriittisen tarkastelun alaiseksi. Miten näet tämän ja mitä voisimme tehdä?
Kuulostaa minusta varsin järkevältä. Lääketiede ja psykologia ovat pitkään suuntautuneet etsimään keinoja saada ihmiset työskentelemään enemmän, ei vähemmän. Mutta lääketieteen ammattikunnan mobilisointi tämän asian tiimoilta saattaisi olla erittäin hyödyllistä. Työn ideologia on alue, jolla kapitalistit ovat aidosti menestyneet – he ovat todella onnistuneet vakuuttamaan ihmiset siitä, että jokainen joka ei työskentele enempää kuin haluaisi sellaisen työn parissa, josta ei juuri pidä, on huono ihminen, siivelläeläjä. Tämä on sosiaalisesti ja ekologisesti tuhoisaa. Kysymys kuuluu kuinka murtaa tämä käsitys. Jos lääkärit lähtisivät hyökkäykseen tällä alueella, se voisi olla juuri se, jonka avulla käsitys alkaisi kääntyä päälaelleen.
Toisessa esseessäsi puhut leikin tärkeydestä. Usein ajatellaan, että sillä hetkellä kun niukkoja luonnonvaroja aletaan kunnioittaa, joudutaan luopumaan hauskanpidosta. Mutta uskotko, että asia on juuri päin vastoin? Paikkaako massaviihde ja yltiöpäinen materiaalinen kulutus juuri sitä aukkoa yhteiskunnassamme, että emme arvosta ja osaa leikkiä?
Aivan, tähän juuri pyrin: leikki on ikään kuin vakavuuden perusta. Ja olet aivan oikeassa leikin muodosta, johon yhteiskuntamme kannustaa – kutsun sitä ”korvaavaksi kuluttajuudeksi”, koska se toimii korvikkeena oikean elämän elämiselle. Keksimme huveja ja pelejä, joilla voimme täyttää ne pienet aukot, jotka jäävät elämästämme varastettujen laajojen aikajaksojen väliin. Mutta meidän tulee olla tässä kohtaa varovaisia. Meidän tulee myös ymmärtää, että pelkomme leikkiä on byrokraattisen yhteiskunnan houkuttelevuuden taustalla. Samalla se on uusliberalismin taustalla, joka on kaikista byrokraattisin yhteiskunnan muoto, koska siinä byrokratia astuu ”yksityiselle” alueelle ja näin tunkeutuu kaikkeen. Historiallisesti leikkisän maailmankaikkeuden idea on tarkoittanut jumalten leikkiä, jonka ihmiset kokevat onnen ja kohtalon epämääräisyyden edessä avuttomuutena. Byrokratia vastaa tähän tarjoutuen muuttamaan kaiken ei leikiksi vaan peliksi, joka on hyvin eri asia. Meidän on siis työskenneltävä kahdella rintamalla: on paljastettava maailmankaikkeuden kaikki tasot lävistävä nautinnollisuus samalla huolehtien, että ihmiset eivät reagoi tähän niin kuin heidät on vaivihkaa opetettu tekemään eli panikoitumalla eteensä avautuvasta vapaudesta.
Minkälaisen vastaanoton leikki-esseesi on saanut? Voisiko ympäristöliike löytää virkeämmän asenteen ja uutta yleisöä asettamalla leikin ensisijaiseksi? Paskanpuhumisduunistahan on leikki kaukana.
Olin yllättynyt, kuinka vähän esseetä vastaan hyökättiin ja kuinka monet filosofit vaikuttivat reagoivan myötämielisesti. Olkoonkin, että tavallinen reaktio kun joku sanoo jotakin valtavirran ulkopuolista on, että hänet jätetään huomiotta (näin useimmat tekivätkin) tai viskaavat hänet johonkin jo valmiiksi marginalisoituun kategoriaan (”aa, hänestä on tullut näitä New Age -tyyppejä” – tätäkin tapahtui, mutta yllättävän vähän). On ehdottoman tärkeää, ettei meihin suhtauduta murjottavina ja masentuneina ilonpilaajina. Meidän on saatava ihmiset ymmärtämään, että talouden supistaminen tarkoittaa itse asiassa enemmän hauskaa. Uusdarwinistinen ”kamppailu olemassaolosta”, jota vastaan yritin jutussa taistella, on todellakin suunniteltu saamaan ihmiset kuvittelemaan, että sellainen maailma on kertakaikkiaan mahdoton. Meidän on aloitettava osoittamalla toteen, että kaikista tärkeimmässä mielessä utopia on jo täällä.
David Graeber on antropologian professori (London School of Economics), joka on osallistunut aktiivisesti Occupy Wall Street -liikkeeseen. Hänen teoksiaan ovat muun muassa Toward an Anthropological Theory of Value: The False Coin of Our Own Dreams (Palgrave) ja Debt: The First 5000 Years (Melville House).
Julkaista Mustarindassa 1/2015.
