Asuntojen rakentamisen sijaan Britannian konservatiivihallitus tukee vuokranantajia, vaikka se johtaa eriarvoisuuden lisääntymiseen.
teksti ja kuvat Fanny Malinen
”Asun kaupungin vuokra-asunnossa. Toisinaan tuntuu, että oikeuteni asumiseen on päivä päivältä enemmän vaakalaudalla. Mielestäni julkisen vuokra-asumisen tulisi olla varteenotettava vaihtoehto ja vuokra-asuntojen myyminen pitäisi lopettaa”, kertoo Tanya Murat Lontoossa. Seisomme parlamenttirakennuksen edessä ja Murat on yksi paristakymmenestä asumisaktivista, jotka ovat tulleet lobbamaan parlamentin ylähuonetta.
Käsittelyssä on lakiesitys, joka supistaisi julkista vuokra-asuntotarjontaa entisestään. Se lyhentäisi vuokrasopimuksia enimmillään viiden vuoden mittaisiksi ja asettaisi vuokralaisille tulorajat. Lisäksi kunnat pakotettaisiin myymään arvokkaat vuokra-asunnot pois.
”Asuntojen käsistä ryöstäytyneet hinnat ovat tietoisen politiikan tulosta. Tarkoitus on tuhota vaihtoehdot asunnon ostamiselle vapailta markkinoilta”, Murat jatkaa. Hän on aktiivinen julkisen vuokra-asumisen puolustaja ja ammattiyhdistysaktiivi.
Vuokralaisten oikeus ostaa asuntonsa, niinkutsuttu Right to Buy -politiikka, on perintöä Margaret Thatcherin oikeistohallitukselta 1980-luvulta. Thatcher lanseerasi ajatuksen, jonka mukaan asunnon omistaminen oli todellinen elämässä onnistumisen merkki – vaikka sotien jälkeisinä vuosikymmeninä rakennetut, kohtuuhintaiset julkiset vuokra-asunnot olivat olleet olennainen osa hyvinvointivaltiota. Yli kaksi miljoonaa asuntoa myytiin, eikä kuntien sallittu käyttää niistä saatua voittoa uusien rakentamiseen.
Samaan aikaan rahoitussektori vapautettiin säätelystä. Lainaa – myös asuntolainoja – sai halvemmalla ja helpommin kuin koskaan, ja pääoma sai virrata entistä vapaammin valtioiden rajojen yli.
Kun yhtälöön lisättiin 1990-luvun matala korkotaso, oli tulos selvä. Vuodesta 1995 vuoteen 2005 asuntolainojen kokonaisarvo kasvoi yli 500 prosenttia, ja niiden osuus BKT:stä vähän yli viidestäkymmenestä kahdeksaankymmeneen prosenttiin.
Asunnoista tuli investointeja kotien sijaan.
Vuosien 2007–8 finanssikriisi pahensi ongelmaa. Pankkien pelastamiseen käytetyt miljardit yritetään säästää leikkauspolitiikalla, ja sosiaalitukien ja julkisen sektorin leikkaukset ovat johtaneet köyhyyden ja eriarvoisuuden kasvuun.
”Hallitus yrittää saada työtätekevät ihmiset maksamaan talouskriisin hinnan. Asuntokriisi on sen oire: se siirtää varallisuutta kohti yhteiskunnan rikkaimpia”, Tanya Murat sanoo. ”Asumisen tukeminen on osa hyvinvointivaltiota, mutta sitä leikataan niin kuin koulutusta ja terveydenhuoltoakin.”
Asuntojonot ovat paisuneet, kun kysyntä on ylittänyt tarjonnan: tällä hetkellä Britanniassa 1,8 miljoonaa kotitaloutta jonottaa julkista vuokra-asuntoa. Heistä kaksi kolmannesta on ollut jonotuslistalla yli vuoden.
Sen sijaan, että hallitus vastaisi rakentamalla lisää kohtuuhintaisia asuntoja, on se myöntänyt verohelpotuksia ensiasunnon ostajille sekä vuokranantajille. Kysyntä on keskittynyt Lontooseen, jossa asuntojen hinnat ovat nousseet 50 prosentilla viimeisten viiden vuoden aikana.
Taloustieteilijät ovat erimielisiä siitä, onko kasvu kestävää. Jos se ei ole, on kupla suhteellisesti suurempi se, jonka puhkeaminen Yhdysvalloissa vuonna 2007 käynnisti finanssikriisin.
Yksityisistä markkinoista ei ole julkisen vuokra-asumisen korvaajiksi. Koska kysyntä ylittää tarjonnan, voivat vuokranantajat ja kiinteistönvälittäjät valikoida asiakkaansa täysin mielivaltaisesti.
Vuonna 2013 Britannian yleisradioyhtiö BBC:n toimittaja soitti kymmenelle lontoolaiselle kiinteistönvälittäjälle esittäen vuokralaista etsivää vuokranantajaa – mutta tarkentaen, että hänelle kelpaisivat vain valkoihoiset vuokralaiset. Jokainen kiinteistönvälittäjistä suostui yhteistyöhön. Myöskään ilman vakituista työpaikkaa on yksityisiltä markkinoilta turha lähteä tavoittelemaan asuntoa.
Lontoolaiset käyttävät keskimäärin puolet tuloistaan vuokraan. Maan keskiarvo on 41 prosenttia. Niinpä mikä tahansa ylimääräinen meno johtaa maksuvaikeuksiin, sillä suositus on, että asuinkulut veisivät tuloista 25 prosenttia. Tammikuussa julkaistu tutkimus osoitti, että yksi viidestä britistä joutui joulun jäljiltä turvautumaan luottokortteihin, pikavippeihin tai tutuilta lainaamiseen selvitäkseen tammikuun vuokrasta. Osasyy tähän on, että moni vuokrasopimus uusitaan vuodenvaihteessa.
Koska etenkin Lontoossa asuntojen hinnat nousevat ja kaupunkiin muuttaa jatkuvasti lisää ihmisiä, ei vuokranantajilla ole syytä olla korottamatta vuokria sopimuksen uusiutuessa.
Yhä useammin asunnottomuus johtuukin siitä, ettei ihmisillä ole varaa maksaa vuokriaan. Niiden kotitalouksien määrä, jotka joutuvat asunnottomiksi vuokrasopimuksen loppuessa, on yli kaksinkertaistunut viiden viime vuoden aikana.
Asumisaktiivit nostavatkin usein vuokrasääntelyn esiin yhtensä ratkaisuna asuntokriisiin. Siihen kuitenkin tarvittaisiin poliittista tahtoa, jota ei tällä hetkellä löydy: 39 prosenttia hallituspuolue konservatiivien kansanedustajista vuokraa asuntoja.
Vaikka julkisen asumisen leikkaukset koskevat koko maata, on Lontoo kriisin keskipisteessä, sillä asumisen hinta on riistäytynyt käsistä pahimmin pääkaupungissa.
”Ne, jotka eivät pysty maksamaan erittäin korkeita vuokria, yritetään pakottaa ulos Lontoosta”, sanoo Lita Wallis.
Hän kuuluu ryhmään, joka jakaa häätöuhan alla oleville vuokralaisille tietoa näiden oikeuksista. ”Ihmiset ottavat meihin yhteyttä, ja yhdistämme heidät saman alueen asukkaiden kanssa. Lisäksi varmistamme, että he tietävät miten vastustaa häätöä suoran toiminnan keinoin niin, että se on turvallista eikä riko lakia.”
Viime vuosina Lontooseen on syntynyt laaja asuntoaktivistien verkosto, johon myös Wallisin ryhmä kuuluu. He ottavat mallia Espanjasta, jossa talouskriisi näyttäytyi nimenomaan kiinteistösektorin romahduksena ja sadattuhannet joutuivat häädetyiksi kodeistaan koska eivät voineet maksaa asuntovelkojaan.
Häätöjen lisääntyessä syntyi myös vastarintaa, ja PAH (Plataforma de Afectados por la Hipoteca eli asuntovelallisten kampanja) kasvoi yhdeksi merkittävimmistä yhteiskunnallisista liikkeistä. Tapaankin Wallisin PAH-liikkeen toimintaa esittelevän dokumentin näytöksessä, jossa hän on kertomassa toiminnasta Lontoossa.
Yksittäisten häätöjen lisäksi Lontoossa on viime vuosina ollut useita korkean profiilin tapauksia, joissa kokonaisia kiinteistöjä on tyhjennetty. Viime vuonna kyseessä oli Sweets Way: 147 julkista vuokra-asuntoa Pohjois-Lontoossa tyhjennettiin, kun kaupunki myi maan yksityiselle rakennusyhtiölle, joka aikoo rakentaa niiden tilalle luksusasuntoja.
Asukkaat lyöttäytyivät yhteen aktivistien ja talonvaltaajien kanssa – talonvaltaajilla on usein käytännön taitoja häätöjen vastustamiseen, kuten Wallis toteaa. Lopullista häätöä viivytettiin kuukausilla, ja poliittisen paineen ansiosta monille Sweets Wayn asukkaille löytyi uusi koti. Mutta kunnanvaltuuston valtauksista ja mediakampanjasta huolimatta osa asukkaista on viettänyt kuukausia hostellimajoituksessa tai joutunut lähtemään kotikaupungistaan.
Kotien puolesta kamppailu tuottaakin usein yhdistelmän voittoja ja vastoinkäymisiä. Niin on käynyt myös nuorille äideille, joiden asuttama Focus E15 -tilapäismajoitus Itä-Lontoon Newhamissa lopetettiin syksyllä 2013. Heille oli tarjottu uusia asuntoja ympäri Englantia, mutta parikymppiset yksinhuoltajat eivät halunneet lähteä kauas perheistään ja ystävistään kaupunkeihin, joissa ei ollut töitä eikä tulevaisuutta. He marssivat sisään valtuuston kokoukseen ja osoittivat mieltä kunnes heille löytyi asunto Newhamista.
Haastattelin yhtä äideistä vuosi sitten. Jasmin Stone kertoi kaupunginjohtajan reaktiosta tämän tavatessa ryhmän ensimmäistä kertaa: ”Hän sanoi ’tiedän täsmälleen keitä olette ja mitä teette. Jos teillä ei ole varaa asua Newhamissa, mitä odotatte minun tekevän asialle?'”
Stonen suku on asunut alueella yli sata vuotta. Newham on kuitenkin ollut ennennäkemättömän rakennusbuumin keskipisteessä koko 2010-luvun, sillä se isännöi Lontoon vuoden 2012 olympialaiset.
Sittemmin jotkut alkuperäisen Focus E15 -majoituksen äideistä ovat lähteneet Newhamista korkeiden vuokrien ja lyhytaikaisten sopimusten karkottamina. Ryhmä kuitenkin nousi esimerkiksi siitä, mitä poliittinen paine ja yhdessä toimiminen voivat saavuttaa.
”Osallistumme näiden ryhmien toimintaan, ja sitten viemme tietoa ja taitoja alueille, joiden asukkailla ei niitä vielä ole”, Wallis tiivistää häätöä vastustavan ryhmänsä toimintatavan.
