Eteisessä Y rutisti minua lujasti, sanoi monta kertaa kiitos ennen kuin heitti laukun olalleen ja painoi oven perässään kiinni. Viiden kuukauden yhteiselo oli ohi.
Puolen tunnin kuluttua skrollailin taas kännykästä google translaten englanniksi kääntämiä viestejä.
Pääkaupunkiseudulla kotimajoitusta tarjoavien ja etenkin etsivien Facebook-ryhmässä lipui edelleen vastaan etupäässä ukrainalaisia perheitä, isovanhempia, kolme nuorta tyttöä. Yksi venäläinen liikekannallepanoa paennut nuori mies ja jokunen Euroopan ulkopuolelta Suomeen tullut. Kaikki tarvitsevat paikan jossa asua, pian, edes jonkin aikaa. Viestien lopussa todetaan, että we will be very grateful.
Tuntuu kiusalliselta, että joku edes hetkellisesti minua heikommassa asemassa oleva tuntisi olevansa minulle kiitollinen. Lisäksi kiusaannun siitä, etten ihan tiedä, mikä vimmattu tarve minulla on haalia kotiini tuntemattomia ihmisiä asumaan. Auttaa voi monella tavalla, anonyymistikin, mutta minä haluan näköjään jakaa apua tarvitsevien kanssa kylpyhuoneen.
Ennen Y:tä asuntomme pikkuhuoneessa asui vajaan kuukauden ajan Z, nuori ukrainalainen mies, jonka kautta eteeni alkoi avautua kokonainen auttajien verkosto. Pitkän linjan auttajalle ei ole mikään juttu ajaa iltamyöhällä tuomaan jostain hommattu käytetty läppäri tai lahjoituksina kerättyä rahaa toiselle puolelle kaupunkia.
Minä haluan näköjään jakaa apua tarvitsevien kanssa kylpyhuoneen.
Ystävät kehuvat ja sanovat, että tosi hienoa. Jotkut sanovat myös, että itse eivät voisi. Ihan järkisyitä on paljon, mutta myös oma yksityisyys kodin seinien sisällä on tärkeää. Minullekin on. Alunperin ajattelin, että muutaman viikon majoittelu on ehdoton maksimi, niin kauan mekin saatamme vetää läpi lähes paraatikelpoista arkea. Mutta kun Z muutti meille, retkotin sohvalla verkkareissani ja kilahtelin pöydälle sulamaan jääneestä voirasiasta kuten ennenkin.
Mietin, johtuuko oma leväperäisyyteni yksityisyyden vaatimuksissa siitä, että minulla on uusperhe. Totuinhan jo kymmenisen vuotta sitten siihen, että kotini ovesta omilla avaimilla tulevien määrä kasvoi radikaalisti.
Vai olenko sittenkin koukussa kiitollisuuteen? Onko perimmäinen fantasiani, että jos Venäjä hyökkää Suomeen, poikkeuksellinen hyvyyteni on rekisteröity johonkin järjestelmään, jonka perusteella minulle ja perheelleni aukeaa heti mukavia kotimajoitusmahdollisuuksia rauhallisessa maassa?
Totuus on, etten saa sommiteltua sädekehää pääni päälle, vaikka raotankin ovea ulkomaalaiselle. Teen kaiken kuitenkin lopulta siksi, että ympärilläni olisi valoisampaa.
Ensi viikolla meille muuttaa 25-vuotias K. Ehkä hänkin vastailee äitinsä puheluihin samalla universaalilla joojoo-nuotilla kuin Z. Ja kun iltaisin tuijotamme puolison kanssa olohuoneessa uutisia sodasta, ehkä K soittelee kavereiden kanssa videopuheluita ja nauraa yhtä raikuvasti kuin Y. Ehkä maailma olohuoneessamme liikahtaa taas parempaan asentoon.
Sini Saaritsa
Toimittaja ja kotimajoittaja
Tämä on näytejuttu joulukuun 2022 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2021 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen noin 220 hengelle.
