Esikoiskirjailija Meri Valkaman lapsuuden DDR oli kaikkea muuta kuin harmaa. Hänen maailmansa musteni vasta 1990-luvun lamavuosina Suomessa, kun työttömyys ja avioero riepottelivat perhettä.
Meri Valkama heräsi hiihtolomaviikon aamuna Ylläksellä isossa vuokramökissä. Oli vuosi 1994 lama-Suomessa. Teini-ikäinen Valkama oli päässyt luokkakaverinsa perheen kanssa Lappiin laskettelulomalle. Muut olivat jo kokoontuneet keittiöön aamiaiselle, ja avoimelta parvelta Valkama kuuli, kun perheen isä kommentoi hänen vanhempiensa taloudellista ahdinkoa. Sävy oli ilkeä.
Toimittaja ja esikoiskirjailija Valkama, 41, on palannut siihen aamuun monta kertaa.
”Olen tajunnut vasta aikuisena, että se oli hetki, jolloin aloin hävetä perheeni silloista rahatilannetta. Muistan edelleen voimakkaan epäoikeudenmukaisuuden ja voimattomuuden tunteen. Mies oli pankinjohtaja ja minä lapsi, täysin altavastaajan asemassa ja keinoton sanomaan mitään itseni tai perheeni puolustukseksi.”
Meri Valkama on alunperin Iisalo. Hän muutti vanhempiensa ja kahden veljensä kanssa Helsingistä loviisalaiseen taajamaan laman kynnyksellä. Syksyllä 1991 Suomessa alkanut talouskriisi vei perheen aikuisilta työt, kaikilta kodin, turvallisuuden ja näköalan tulevaisuuteen. Ylitsepääsemätön velka ja harmaa toivottomuus laskeutuivat ennen turvalliselta tuntuneen arjen ylle.
Valkaman perheessä elettiin viisi vuotta kädestä suuhun. Sen aikana vanhemmat erosivat, ja aikuisten hätä, suru ja huoli lamaannuttivat myös lapsen arjen.
”En halua kaunistella sitä ajanjaksoa yhtään. Se aika oli helvetin perseestä. Ne vuodet ovat edelleen muistoissani pikimustia.”
Mustan ja värittömyyden erottaa, jos on kokenut myös onnellisia sävyjä. Valkaman kohdalla ne liittyvät ainakin DDR:ään, jossa hän asui 3-vuotiaasta kouluikäiseksi, kun hänen isänsä työskenteli Tiedonantaja-lehden kirjeenvaihtajana. Valkaman henkilökohtainen kokemus 1980-luvun Itä-Berliinistä oli turvallisuutta, rauhaa ja onnea.
”Meidän perheessä oli asiat hyvin silloin.”
Sosialistinen todellisuus oli paitsi toisinajattelijoiden vainoa ja matkustuskieltoja, myös asioita, jotka Valkaman mukaan voisivat pelastaa monta perhettä köyhyydeltä. Juuri siltä kurjuudelta, jonka hän itse myöhemmin koki suomalaisessa hyvinvointivaltiossa.
Valkama on nukkunut haastattelua edeltävänä yönä kaksi tuntia. Loma ei ole vielä alkanut Itä-Helsingin edustalla saaressa, jonka 14 neliön kesämajaa Valkama kutsuu aikuisen naisen leikkimökiksi. Siellä hän päivisin kirjoittaa toista romaaniaan ja öisin välillä valvoo. Valkaman esikoisteos Sinun, Margot ilmestyi jo viime syksynä, mutta kirjailijan elämä on sen jälkeen ollut hektistä ja täynnä suuria ammatillisia käänteitä.
Kirjasta on neuvoteltu sopimuksia teatteridramatisointiin, televisiosarjaan ja käännöksiin ympäri Euroopan, Valkama on esiintynyt ympäri Suomea, antanut kymmeniä haastatteluja ja samaan aikaan aloittanut uuden romaanin kirjoittamisen.
Sinun, Margot -kirjan – lyhyesti Margotin – tarina sijoittuu osittain 1980-luvun DDR:ään. Kritiikeissä on ihasteltu sen kykyä sitoa kokonaisen kansakunnan menneisyys osaksi yhden ihmisen identiteetin etsintää ja suurta rakkaustarinaa, joita dekkarimaisesti etenevä juoni kuljettaa.
Romaani on syntynyt siksi, että tuo menneisyys on läntisessä narratiivissa kuvattu tavalla, josta Valkaman vuosien varrella tapaamat entiset itäsaksalaiset eivät tunnista omaa kadonnutta kotimaataan.
”Suomessa suhtauduttiin alunperin tosi myönteisesti DDR:ään, ja suhteet molempiin Saksoihin olivat lämpimät. Mutta kun muuri murtui, voittajien lännessä kirjoittamaan historiaan ei enää kuulunut mitään myönteistä.”
DDR:ssä päivähoitojärjestelmä takasi myös äideille tasa-arvoisen mahdollisuuden työelämään, terveydenhuolto ja reseptilääkkeet olivat ilmaisia ja eläminen muutenkin kohtuuhintaista, kaikille mahdollista. Työttömyyttä, asunnottomuutta tai ylivelkaantumista ei ollut.
”DDR-kuvan muuttuminen yksinomaan kielteiseksi oli todella raju. Lapsena se oli minulle iso kriisi, koska se tarkoitti, että lapsuuteni onnellisimpien vuosien konteksti näyttäytyi yhtäkkiä melkein rikolliselta”, Valkama sanoo.
Ristiriita piinasi häntä aikuiseksi asti. Vuonna 2011 hän alkoi työstää aiheesta romaania, koska halusi kirjoittaa toisen tarinan – sen, joka kertoisi Itä-Saksasta muutakin kuin sen huonot puolet.
Sinun, Margot oli pitkä prosessi osittain siksi, että Valkama pelkäsi.
”Pelkäsin kuollakseni ihmisten reaktiota. Pelkäsin, että jostain astuu välittömästi esiin rivi harmaapukuisia miehiä, jotka heristävät sormea ja sanovat, että ei tyttö, ei se noin mennyt. Ja eniten pelkäsin, etten tiedä yhtä paljon kuin he. Että heidän argumenttinsa ovat hyviä ja aiheellisia eikä minulla ole esittää niihin hyviä vasta-argumentteja.”
Siksi Valkama opiskeli aihettaan sitkeästi. Hän vietti vuoden Helsingin Sanomain Säätiön stipendiaattina Berliinin Freie-yliopistossa, jossa hän perehtyi DDR:ssä työskennelleisiin toimittajiin. Vuosien pohjatyö sisälsi tutkimista, kirjallisuuden lukemista, elokuvien ja sarjojen katsomista ja lukemattomia keskusteluja entisten DDR:läisten kanssa. Kiinnostavaa Valkamasta on ollut myös keskustelut nuoren polven kanssa, jolle entinen Itä-Saksa on niin kaukaista historiaa, ettei siihen liity oikein edes mielikuvia. Se on kadonnutta aikaa.
Pelkäsin, että jostain astuu välittömästi esiin rivi harmaapukuisia miehiä, jotka heristävät sormea ja sanovat, että ei tyttö, ei se noin mennyt.
Sormenheristelijöitä ei ilmaantunut heti. Ei ennen kuin kirjallisuuslehti Parnasso kesäkuussa julkaisi kirjailija ja kääntäjä Jukka Mallisen esseen, jossa kyseenalaistettiin Margotin kuvaama maailma. Eli juuri se ”toinen tarina”, jossa oli myös kirkkaita sävyjä. Valkama on jo vastannut Mallisen väitteisiin julkisella kirjeellä ja valmistelee haastatteluhetkellä aiheesta omaa esseetään Parnassoon.
Tekstissään Mallinen luonnehtii Valkamaa vasemmistoaktiiviksi ja liittää Margotin DDR:n osaksi jonkinlaista ”lasten” luomaa legendaa, jolla ei ole todellisuuspohjaa. Lisäksi hän käsitteli fiktiivistä romaania autofiktiona ja väitti virheellisesti Valkaman isän kuolleen. Valkama toteaa, ettei ole aktivisti eikä lapsi ja että kirjan kuvaama yhteiskunta nojaa tutkittuun tietoon ja ihmisten todellisiin kokemuksiin.
Valkaman mukaan Parnassossa esitetyt argumentit ovat tyyppiesimerkki valkoisen, etuoikeutetun miehen kipuilusta tilanteessa, jossa nuorempi nainen kyseenalaistaa aiempien sukupolvien ainoaksi totuudeksi julistaman narratiivin. Hänen vuosia pelkäämäänsä hyvin perusteltua argumentointia ne eivät sisällä. Vastakkain on silti kaksi erilaista historiankäsitystä, vaikka Valkama ei kirjassaan eikä puheissaan ole kieltänyt Stasin vallankäyttöä tai itäsaksalaisten matkustuskieltoa. Päinvastoin, Margotissa hän kuvaa niitäkin. Mutta jostain syystä erilaiset käsitykset eivät tunnu mahtuvan keskusteluun. Jostain syystä niitä ei kestetä. Tätä Valkama on miettinyt paljon.
Meri Valkama
- Vuonna 1980 syntynyt helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija.
- DDR:ästä kertova esikoisteos Sinun, Margot (WSOY) ilmestyi syksyllä 2021. Kirja on voittanut Helsingin Sanomien vuoden parhaan esikoisteoksen kirjallisuuspalkinnon ja siitä on tekeillä tv-sarja sekä teatteridramatisointi.
- Työskennellyt yhteiskunnalliseen tutkivaan journalismiin erikoistuneena toimittajana aiheinaan mm. köyhyys ja vanhustenhoito Suomessa, naisiin kohdistuva väkivalta ja Kongon humanitäärinen kriisi.
- Työskennellyt Helsingin vasemmistoliiton valtuustoryhmän viestintäpäällikkönä v. 2017–2019 ja puolueen politiikka- ja viestintätiimin vetäjänä v. 2019–2020.
- Vasemmistoliiton varavaltuutettu sekä Helsingin sosiaali- ja terveyslautakunnan varajäsen vuodesta 2021.
- Asuu Helsingissä perheineen, johon kuuluvat puoliso, europarlamentaarikko Silvia Modig, kaksi lasta ja kaksi koiraa.
Pienen kesämajan ikkunasta siilautuu keskipäivän valoa. Hämyssä istuu huonosti nukkunut kirjailija, joka sanoo olevansa väsynyt vihaisuuteen Suomen yhteiskunnallisessa keskustelussa.
Vihaa lietsotaan monessa, puhuttiin sitten koronasta, sodasta tai Natosta. Valkama on viime kuukausina kääntynyt kannattamaan Suomen liittymistä sotilasliitto Natoon, mutta on päättänyt olla puimatta asiaa somessa. Julkiseen keskusteluun osallistuminen ei houkuta, kun sävy on mustavalkoinen ja tuomitseva – molempiin suuntiin.
”En pidä siitä, miten meillä esimerkiksi Naton vastustajat leimataan todella heppoisin perustein putinisteiksi. Ruotsissa Nato-keskustelua on käyty samassa aikataulussa, ja siellä erilaisille mielipiteille on ollut aivan eri tavalla tilaa”, Valkama puuskahtaa.
”Meillä on todella outo keskustelukulttuuri.”
Somekeskustelujen sävy on saanut hänet valitsemaan tarkasti ne yhteiskunnalliset teemat, joiden puimiseen hän osallistuu julkisesti.
”Tällä hetkellä suuntaan energiani mieluiten ajattelua stimuloivan kirjallisuuden luomiseen, en vihamielisiin ja usein lamauttaviin somekeskusteluihin.”
Kaikkia keskusteluja ei tosin voi välttää. Parnasso-kohun keskellä moni Valkamaa kompannut some-kommentoija ilmoitti, ettei aio enää kajota mainittuun kirjallisuuslehteen. Valkama taas painotti, ettei toivo kenenkään boikotoivan Parnassoa. Sen jälkeen hän sai viestejä, joissa hämmästeltiin hänen ”rakentavaa” suhtautumistaan toimituksen mokasta huolimatta. Valkaman mielestä anteeksipyyntö riittää, ja Parnasso pyysi anteeksi. Virheen tekijän sulkeminen ulos keskustelusta ei tosiaan kuulosta kovin rakentavalta.
”Meillä on todella outo keskustelukulttuuri.”
Vasta aikuisena ymmärtää asioiden merkityksen ja painoarvon itselle. Hiihtolomalaisen muisto epäoikeudenmukaisuudesta muuttui selväpiirteisemmäksi vasta paljon myöhemmin, samoin Saksojen yhdistymisen jälkeinen syyllisyys ja hämmennys. Aikuisen naisen leikkimökissä asettuu uomiinsa myös nuoruuden Loviisan väritön ankeus, jossa Valkama pysyi pinnalla lähinnä ystävien ja muutaman tärkeän aikuisen ansiosta. Kaiken läpileikkaavaksi kokemukseksi hän nimeää nyt ulkopuolisuuden tunteen.
”Pikkukaupungissa oli pikkukaupungin ilmapiiri. Oma kokemukseni oli, että yhteisö odotti keskivertoelämää ja keskivertosuorituksia. Kaiken muun tavoittelua oli lupa dissata, jopa halveksua.”
Valkama tunsi, että kaikkea vähänkään korkeammalle kurottelevaa ammatillista kunnianhimoa katsottiin karsaasti.
”Tiheään kuultu lause oli, että eihän loviisalaisista mitään tule.”
Silti hän teki sitä, mihin koki sisäistä paloa.
”Pienestä pitäen olen kirjoittanut, luonut henkilöhahmoja ja piirrellyt draaman kaaria tajuamatta, että ne ovat draaman kaaria. Nykyään tajuan, että sen takana on ollut tarve ymmärtää maailmaa paremmin.”
Valkama kumartuu ja nostaa lattialta syliinsä pienen, mustan karvakerän. Se on Myy, perheen uusi koiranpentu. Öinen valvominen ei johdu vain kirjailijan levottomuudesta.
Teksti Sini Saaritsa
Kuvat Katja Tähjä
Tämä on näytejuttu elokuun 2022 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2021 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen noin 220 hengelle.
