Kun Itä-Euroopan romani Elena Dima kohtaa toimittajan Suomessa, häneltä kysytään usein häneltä kipeitäkin asioita. Nyt hän kertoo, miltä se tuntuu.
Minua on haastateltu Suomessa kahdeksan vuoden aikana muutaman kerran. Osa niistä on ollut hyvin isoja ja laajalle levinneitä juttuja Itä-Euroopan romanien tilanteesta täällä. Olen päätynyt juttuihin niin, että olen ollut liikkuvan väestön päiväkeskuksessa Hirundossa tai muualla, missä on kyselty haastateltavia. Kaikki eivät halua kertoa elämästään, minä olen suostunut. Jos joku tulisi kadulla kyselemään, en kertoisi. Täytyy olla luotettavia ihmisiä.
Toimittajat ovat hyvin suorapuheisia ja kysyvät aina samat kysymykset: Mikä on tilanteeni täällä Suomessa? Mikä on tilanteeni kotimaassani Romaniassa? He ovat joka kerta kohdanneet minut kauniisti.
Täytyy kuitenkin sanoa, että aina ei ole helppoa toistella samoja asioita, sellaisia, jotka satuttavat minua. Kuten hyvin henkilökohtaisia asioita lapsistani, joita en ole nähnyt aikoihin ja joiden vuoksi olen täällä. En voi puhua heistä vieraille ihmisille, joudun sanomaan joskus tulkille, etten pysty näistä asioista puhumaan. Joskus mietin, miksi he kysyvät sellaista. Kuin pitäisi puhua ihmisestä, jonka olisi juuri menettänyt. Se on hyvin stressaavaa, eikä siitä jää itselle paljoa.
Kerran minua haastateltiin, kun nukuin hylätyssä, kylmässä talossa ja olin loukannut jalkani. Silloin tuntui turhauttavalta kerrata, miten asiat ovat. Ajattelin silloin, että toimittaja voisi vaikuttaa asioihin enemmän kuin minä. Enhän minä ole mikään asiantuntija, vaan ihan tavallinen ihminen. Kerron mitä minulle tulee mieleen. Olen ymmärtänyt, että nämä toimittajat haluavat haastatella useita erilaisia ihmisiä ja kuulla heidän kokemuksiaan, niin he osaavat sitten paremmin kuvata niitä ihmisille. Minun kokemukseni on, että he ovat halunneet yrittää ymmärtää minua. Eikä minua varsinaisesti ärsytä, että kysymykset ovat aina samoja: samahan se olen minäkin!
Kerran minua haastateltiin, kun nukuin hylätyssä, kylmässä talossa ja olin loukannut jalkani.
Joskus mietin, aikooko toimittaja kirjoittaa asian niin kuin olen sanonut, vai muotoileeko hän oman tulkintansa asiasta. Jos jälkimmäistä, kuinka hän voi tietää, vastaako se sitä, mitä olen tarkoittanut tai miltä minusta tuntuu.
En ole koskaan saanut lukea juttuja etukäteen, en tosin ole sitä ymmärtänyt itse kysyäkään. Valmiin jutun olen saanut lukea, jos olen pyytänyt että se minulle käännetään. Olisi tietenkin hienoa saada vaikka itselle valokuvia, joita on otettu jutun tekemisen yhteydessä, jos niitä vaikka voisi toimituksessa joku minulle printata. Minähän olen tottunut olemaan valokuvissa; olen kuin paraskin poseeraaja tai kuin elokuvissa. Minä pyörin ja touhuan, ja muut katsovat minua ja kuvaavat.
Voiko journalismi muuttaa maailmaa tai tarttua ongelmiin?
Varmaankin, mutta minusta se vaatisi toimittajilta pidempiaikaista sitoutumista asioihin, tutkimista, paneutumista. Joskus esimerkiksi minusta on tehty juttu, jossa pienet, oikeastaan aika mitättömät toivon pilkahdukset esitettiin suurina kehityskulkuina, vaikka oikeasti tilanteeni oli seuraavan viikon päästä ihan samanlainen. Kukaan ei palannut kysymään, miten tilanne on kehittynyt, miten kävi. Ja sama varmasti isompien ongelmien suhteen: niiden kanssa pitää jaksaa taistella pitkään. Perehtyä ja kysyä vaikeita kysymyksiä.
Kerran minua haastateltiin juttuun, mutta jutun kuvassa oli toinen Hirundossa asioiva ihminen. Se tuntui erikoiselta. Ihan kuin olisimme samaa porukkaa tai samassa tilanteessa ja meidät saisi sotkea.
Viimeksi, kun Helsingin Sanomat haastatteli minua, mainitsin, että minulla ei ole talvikenkiä. Sen myötä tuli kenkälahjoitus. Eli pienessä mittakaavassa media voi vaikuttaa, yhden naisen kohdalla näin. Mutta kun kyse on paljon isommista asioista, ei niitä voi ratkoa kertomalla pelkkiä surullisia tarinoita. Ja haluan korostaa, että kenkälahjan saaminen tapahtui yhden kerran, enkä ole muuten saanut haastatteluissa olemisesta erityistä etua. Sitähän monet täällä luulevat: jos joku on ollut lehdessä, hän on verkostoitunut ja rikastuu. Se herättää kateutta ja juoruja. Ja on kyllä monia, jotka haluaisivat olla uutisissa. Jotkut vähän epätoivoisestikin ajattelevat, että se voi avata ovia. Itse en ole sellaista kuvitellut.
Oma suhteeni journalismiin on etäinen. En lue mitään medioita enkä seuraa niitä. Katson YouTubesta elokuvia. Ja pääosa ajasta menee tietenkin toimeentulon hankkimiseen. Koronan myötä se on aivan… tai no, voit lukea sen lehdestä! ◊
Tekstin on kirjoittanut Diakonissalaitoksen Marjaana Toiviainen Elena Diman haastattelun perusteella Itä-Euroopan romanien mediarepresentaatioita käsittelevään työpajaan. Kuva Saara Mansikkamäki.
Tämä on näytejuttu tammikuun 2021 Isosta Numerosta. Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta.
Vuonna 2020 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen yli 280 hengelle. Lehden myyjät ansaitsivat yhteensä yli 190 000 euroa.