”Minä olen luokan surkein poika”, lapseni sanoi ja hautasi päänsä tyynyyn itkien.
Se hetki kouraisi minua vanhempana sydämestä. Tunsin itseni täysin avuttomaksi. Tiesin, etteivät vakuutteluni siitä, kuinka ihana ja fiksu ja rakas lapseni on, vaikuttaisi häneen millään tavoin. Hänen surussaan oli kyse ihmissuhteiden verkosta ja kohtaamisista, jotka tapahtuvat koulussa minun ulottumattomissani. Minä en voi häntä niiltä pelastaa.
Lisämausteen hetkeen toi se, että kuuntelen vastaavia tarinoita päivät pitkät työpaikallani vankilassa.
”Se oli jatkuvaa lyömistä ja haukkumista.”
”En uskaltanut enää mennä kouluun.”
”Kun hakkasin ekan tyypin, itkin. Mutta sen jälkeen kukaan ei enää hakannut minua.”
”En pärjännyt. Olin liian vilkas.”
”Ei kukaan mahtanut minulle mitään.”
”Olin se luokan läski.”
Näitä tarinoita peruskoulusta minulle kertovat isot miehet: tatuoidut, lävistetyt, hakatut, viillellyt, piikitetyt. Sellaiset kaverit, joiden vieressä kukaan ei halua istua bussissa. Heidän tuomioissaan on useimmiten etuliitteenä törkeä. Mutta kun he istuvat tuolilla edessäni, tunnelma huoneessa on pitkälti sama kuin se oli oman itkevän poikani kanssa. Häpeä ja suru ovat käsinkosketeltavissa.
Näissä tilanteissa jokaisen vangin silmissä voi nähdä häivähdyksen siitä pienestä pojasta, jota pelotti ja ahdisti koulussa. He ovat kokeneet olevansa liikaa tai liian vähän – useimmiten vielä molempia yhtä aikaa – niin toisten oppilaiden, opettajien kuin koko järjestelmän silmien edessä.
Tämän kokemuksen ymmärtäminen tuntuu puuttuvan siitä keskustelusta, jota nykyisin oppilaiden haasteista käydään. Vikaa haetaan edelleen useasti lapsesta, ja jossain kohtaa haasteet halutaan selittää erinäisillä diagnooseilla. Vikaa haetaan älylaitteista, kotoa ja vanhempien kasvatustyylistä, vaikka tosiasiassa useat lapset näkevät enemmän opettajiaan kuin vanhempiaan. Etenkin työssäkäyvät vanhemmat kun ovat pääsääntöisesti töissä, matkalla töihin tai ruokakaupassa silloin kun heidän lapsensa ovat hereillä.
Meillä on kasvava joukko lapsia, jotka ovat liikaa ja liian vähän järjestelmälle, joka on kuin rautakanki.
Hirveän harvoin kuulee keskustelua siitä, että vika saattaisikin olla koulussa ja siinä, miten lasten päivät siellä jäsentyvät. Itseohjautuvuudesta puhutaan paljon, mutta samalla lapsia yritetään sovittaa yhteen muottiin, jota määrittää usein varsin kafkamainen kokoelma erilaisia sääntöjä.
”Miksi meidän täytyy kävellä ruokalaan parijonossa? Miksi sinne ei saa mennä itsekseen?” kysyy lapseni.
”Miksi käsipapereita saa ottaa vain yhden, vaikka kädet jäävät märäksi?”
”Miksi on pakko laittaa takki, vaikka on helle?”
En osaa vastata, enkä muista että omassa lapsuudessani meitä olisi vahdittu yhtä pieteetillä.
Nykyään puhutaan paljon erilaisuuden sietämisestä ja suvaitsevaisuudesta. Tosiasia lienee kuitenkin, että peruskoulu ei ole koskaan ollut näissä erityisen hyvä.
Yhä edelleen meillä on kasvava joukko lapsia, jotka ovat liikaa ja liian vähän järjestelmälle, joka on kuin rautakanki. Osa näistä lapsista kertoo kokemuksistaan jaloillaan, eivätkä enää suostu menemään kouluun, koska siellä on paha olla. Sitä ei mikään määrä terapiaa eikä lastensuojelua muuta – myös koulun täytyy tehdä osansa.
Kati Melto
Toimittaja ja vankilan erityisohjaaja
Tämä on näytejuttu maaliskuun 2023 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2021 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen noin 220 hengelle.
