Koko Hubaran mielestä käsitykset äitiydestä, maahanmuuttajanaisista ja mielenterveysongelmista eivät vastaa todellisuutta. Esikoisromaanissaan hän ravistelee niitä kaikkia.
’MOTHER’, julistaa helmin kirjailtu hiussolki Koko Hubaran vasemmalla ohimolla. ’LOVE’, lukee pään oikealla puolella. Äiti ja rakkaus.
Hubara, 36, on tunnettu vuonna 2015 perustamastaan Ruskeat Tytöt -blogista, jossa hän havainnoi rodullistettujen ihmisten asemaa Suomessa henkilökohtaisia kokemuksiaan ja yhteiskunnallista analyysiä yhdistäen. Keväällä 2017 ilmestyi Hubaran samanniminen esseekokoelma ja Ruskeat Tytöt kasvoi blogista useamman ihmisen työllistäväksi mediaksi. Saman vuoden syksyllä se laajeni rodullistettuja kirjoittajia valmentavaksi kirjoittajakouluksi.
Nyt hiussoljet ovat Hubaran päässä hyvästä syystä. Huhtikuussa näki päivänvalon Hubaran esikoisromaani, päähenkilönsä mukaan nimetty Bechi (Otava). Teoksessa kolme sukupolvea naisia pohtii äitiyttään ja maahanmuuttajan paikkaa yhteiskunnassa, rakkauden merkitystä ja suhdettaan toisiinsa.
Tosin enemmän kuin äitiydestä, Hubaran mukaan Bechi kertoo tyttäryydestä, muistista ja sen epäluotettavuudesta, ristiriidoista ja kommunikaatiokatkoksista sekä kirjoittamisesta ja nyt niin muodikkaan autofiktion seurauksista.
Miksi Hubara päätyi tekemään juuri tällaisen kirjan?
”Bechin hahmo on ollut päässäni siitä asti, kun olin neljätoista. Vuosien mittaan olin kirjoittanut pöytälaatikkoon paljon tekstejä, joissa hän seikkailee”, Hubara kertoo.
Kirjan toiseen päähenkilöön, Bechin Israelista Suomeen muuttaneeseen jemeninjuutalaistaustaiseen äitiin Shoshanaan inspiraatio tuli kirjallisuudesta.
”Olen lukenut Anja Snellmanin teoksen Sonja O. kävi täällä monta kertaa. Aloin pohtia, mitä jos Sonja olisikin ollut ruskea nainen? Mitä jos vanhempieni sukupolven ruskeilla ihmisillä Suomessa olisi ollut mahdollisuus kirjoittaa sen sijaan, että he ajautuivat tehtaisiin, rekkakuskeiksi ja roskakuskeiksi? Mitä jos Sonja O. ei olisi tehnyt aborttia?” Hubara valottaa.
”Shoshana on kirjailija, jonka esikoisteos on aiheuttanut kohua, joka on liittynyt hänen kommentteihinsa Suomesta ja suomalaisista, naisen seksuaalisuudesta, äitiydestä, siitä mitä naimisissa oleva nainen voi tehdä ja mitkä ovat liikkumatilat maahanmuuttajanaiselle.”
”Mitä jos vanhempieni sukupolven ruskeilla ihmisillä Suomessa olisi ollut mahdollisuus kirjoittaa?”
Koko Hubara, kirjailija
Hubara halusi kumota kirjassaan kaksi stereotypiaa. Ensimmäinen koski äitiyttä.
”Kirjan alkuversioissa kirjailijaäiti on boheemi eikä ole lapsensa kanssa ja sen takia lapsi on traumatisoitunut. Sitten aloin miettiä, että tuo on niin stereotyyppinen ja misogyyninen juttu! Käänsin sen toisinpäin: me yritämme äiteinä parhaamme, mutta silti onnistumme aina tuhoamaan jotain”, Hubara kertoo.
Hänen mielestään äitiys on elämän antamista, mutta samaan aikaan väistämättä sen pilaamista, sillä äiteihin kohdistuu valtavasti odotuksia. Niin Bechissä kuin oikeassakin elämässä tyttäret usein kokevat, että heidän äitinsä olisi pitänyt elää toisin kuin eli.
”Ei tule tyhjästä, että 9-vuotiaani sanoo minulle että ”sä oot ihan tyhmä ja huono äiti” joka kerta kun kiellän häneltä jotakin tai jos haluan olla rauhassa. Se tunne tulee jostain sisältä, mutta siinä on yhteiskunnallinenkin aspekti.”
Hänestä isille samanlaisia vaatimuksia ei ole.
”Miehet eivät hylkää lapsiaan tehdäkseen taidetta, ei sellaista konseptia ole edelleenkään olemassa vuonna 2021.”
Toinen stereotypia, jonka Hubara halusi kirjassaan kaataa, koskee ruskeaa naiseutta ja maahanmuuttajanaiseutta.
”Mediassa tarinat ovat aina samoja: ’Tulin konfliktin tai rakkauden takia. Mulla on suomalainen mies ja oon tosi temperamenttinen ja mieheni on tosi rauhallinen, meillä on monta lasta ja olen tosi kiitollinen Suomelle, että sain tämän mahdollisuuden’”, Hubara imitoi.
”Ihme sankaritarinoita. Halusin flipata sen, koska en tunne sellaisia naisia eivätkä tuttavapiirini tänne muuttaneet ihmiset puhu noin. Halusin tehdä Shoshanasta sellaisen kuin ruskeat aikuiset mun lapsuudessani. Ne olivat ihan tavallisia.”
”Ei se, että muuttaa Suomeen, välttämättä lisää ihmisen kiitollisuutta, hyvyyttä tai suorituskykyä”, Hubara lataa.
Myyttien murskaaminen tuntui nautinnolliselta.
”Oli ihanaa kirjoitella kohtia, joissa Shoshana on eri miesten kanssa ja ne kaikki ovat hänestä vähän turhia. Hän pettää hyvää miestä ihan huonon miehen kanssa. Ruskeiden naisten elämä, ei siinä olla aina jossain antirasistisen työn keskellä, vaan se voi olla ihan samaa sekoilua ja haparointia kuin kaikkien muidenkin elämä”, Hubara nauraa.
Vaikka teoksessa on samankaltaisia elementtejä kuin hänen omassa elämässään, Hubara korostaa, ettei teos ole autofiktiota eikä omaelämäkerrallinen.
”En ole Bechi enkä Shoshana, eikä kirja ole myöskään minun sukuni tarina. Minulla on jo iso lukijakunta henkilökohtaisille esseilleni, joten nyt kun sain kirjoittaa romaanin, miksi kirjoittaisin itsestäni?”
Paitsi rasismia ja rodullistamista, Hubara on käsitellyt henkilökohtaisista kokemuksistaan ammentaen myös mielenterveysongelmia sekä teksteissään että sosiaalisessa mediassa. Myös esikoisromaanin hahmot kamppailevat mielenterveysongelmien kanssa. Kirjassa kuvataan esimerkiksi Shoshanan syömishäiriötä.
”Lähestyn mitä tahansa kysymystä elämässäni etsimällä kirjallisuutta siitä. Sairastuin syömishäiriöön jo ala-asteella ja kun bongasin aiheeseen liittyviä kirjoja ja lehtiä, en samastunut niihin. En kokenut, että syömishäiriöni olisi liittynyt murrosikään, äitisuhteeseen, naiseksi tulemisen pelkoon tai laihuuteen ja kauneusihanteisiin, kuten asia kirjallisuudessa kehystettiin”, Hubara muistelee.
”Nämä elementit ovat osittain siellä, mutta tunsin, että aivoissani on jotakin rikki, samalla tavalla kuin tunnen, että
kehossani on jotain pielessä, kun vatsaan sattuu tai astmakohtaus lähestyy. Alussa, kun kirjoitin aiheesta, tekstini myötäilivät perusnarratiivia. Nyt kirjoitan niin kuin itse asian näen: ne ovat sairauksia, jotka liittyvät aivokemiaan. Niihin on olemassa hoitoa ja lääkitystä.”
Käsitykset mielenterveyspotilaista tuntuvatkin olevan kolmas stereotypia, jota Hubara Bechissä horjuttaa.
”Syömishäiriö ei liity vain nuoruuteen tai naiseuteen, vaan lapsilla, äideillä, keski-ikäisillä, miehillä ja muunsukupuolisilla voi olla se. Halusin myös näyttää, että ihminen voi olla tosi vakavasti masentunut, sillä voi olla tosi itsetuhoisia ajatuksia ja silti se on ihan siisti, käy töissä, kertoo vitsejä, hymyilee, rakastaa lastaan, laittaa ruokaa, tekee ihan normaaleja juttuja. Sitä ei mun mielestä osata nähdä. Ja se näkyy palvelujärjestelmässä”, Hubara pohtii. Hän on koulutukseltaan ja entiseltä ammatiltaan sosiaalityöntekijä.
”Kun menen hakemaan apua, mulle sanotaan, että sä oot niin normaali ja sulla ei oo velkoja tai päihdeongelmaa, sun lapsella menee hyvin koulussa. Ota vielä tämä yksi lääke. Sen sijaan, että ymmärrettäisiin, että esimerkiksi minulla suorittaminen on yksi sairauden oire ja nimenomaan siihen tarvitsisin hoitoa ja apua.”
”Ihminen voi olla vakavasti masentunut, vaikka tekeekin ihan normaaleja asioita.”
Koko Hubara, kirjailija
Feelancer-työ on koetellut Hubaran jaksamisen rajoja.
”2018 tehtiin Ruskeiden Tyttöjen kanssa kirjoittajakoulua ja mediaa ja konsultoitiin paljon eri firmoja. Sain myös paljon avunpyyntöjä ruskeilta ihmisiltä. Autoin, sillä tuntui tekopyhältä kirjoitella juttuja ja kieltäytyä kun ihminen tulee pyytämään apua. Aloin oirehtia: syöminen, masennus ja uupumus pahenivat vuoden 2018 loppua kohti. Olin paljon kipeänä ja tuli paniikkioireita, muistiongelmia sekä vaikeuksia tuottaa puhetta. Tein tuolloin 70–80 tuntia töitä viikossa.”
Samaan aikaan hän kirjoitti myös romaaniaan.
Hubara tietää, miksi ihmiset paiskivat töitä rajojensa yli.
”Ei mitkään yhteiskunnalliset muutokset tule niin, että ihmiset vaan vähän chillailee. Nytkin Ruskeissa Tytöissä ihmiset tekevät järjettömän määrän duuneja järjettömällä tahdilla, koska ne uskovat niihin asioihin, kuten mäkin uskon. Mitä muita vaihtoehtoja on kuin vain tehdä ja tehdä ja tehdä?”
Vuoden 2019 alussa Hubara kuitenkin jäi pitkälle sairaslomalle. Tai yritti jäädä.
”Siinä tulivat freelancer-elämän realiteetit vastaan: en saanut mitään sairaslomakorvauksia. Jäin sairaslomalle vakavan masennuksen, syömishäiriön ja työuupumuksen takia ja minulta evättiin sairaskorvaus, koska en pystynyt todistamaan millään, että olin oikeasti ollut täyspäiväisesti töissä. Osaan täyttää ne lomakkeet ja valitin päätöksistä, mutta joka asteessa mä vaan hävisin.”
Hubara päätyi käyttämään Bechin kirjoittamista varten saamansa apurahan sairaslomaansa.
”Sairaslomalla oli kuitenkin pakko tehdä töitä, koska piti kompensoida se 12 000 euron apuraha. Silloin mietin, että tämä järjestelmä on aivan käsittämätön. Että mulla ei ole oikeutta sairastua. Mitä olisi tapahtunut, jos sairaus olisi ollut vaikka syöpä, tai multa olisi katkennut käsi ja en olisi voinut kirjoittaa?”
Nyt Hubara opettelee sanomaan ei.
”Eikä niin, että sanon ensin joo ja sitten en voikaan tehdä ja tulee syyllisyys”, Hubara kertoo.
Tärkeä oivallus on ollut myös, että kirjoittaminen riittää yhteiskunnallisena ja poliittisena tekona.
”Jos itselläni ei ole voimavaroja, en pysty antamaan niitä toisille enkä edistämään muutosta. Haluan myös katsoa tositeeveetä, syödä pitsaa, käydä treffeillä, nähdä ystäviäni ja mennä mun lapsen kanssa puistoon. Mä saan myös vaan olla.”
Koko Hubara
• Syntynyt Vantaalla vuonna 1984.
• Valtiotieteiden maisteri, vapaa kirjoittaja, kääntäjä ja kirjoittamisen opettaja.
• Ruskeat Tytöt Median perustaja.
• Julkaissut aiemmin esseekokoelman Ruskeat Tytöt (Like 2017).
• Esikoisromaani Bechi (Otava) ilmestyi huhtikuussa.
Teksti Lea Pakkanen
Kuva Laura Oja
Tämä on näytejuttu touko-kesäkuun 2021 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2020 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen yli 280 hengelle. Lehden myyjät ansaitsivat yhteensä yli 190 000 euroa.
