Itä-Euroopan romaninaisten elämää hankaloittavat syrjintä ja aikaiset avioliitot. Naiset eri maissa ovat puuttuneet tilanteisiin monin tavoin: yksi ottaa avioeron, toinen kouluttaa aktivisteja keskustelemaan viranomaisten kanssa. Puutteellinen rahoitus hankaloittaa järjestöjen työtä.
”Ai että miltäkö minusta tuntuu se, etten enää ole parisuhteessa? Tosi hyvältä.”
Romanialainen 40-vuotias Maria Căldărar on Helsingissä asuva siivooja ja henkilökohtainen avustaja – ja siviilisäädyltään eronnut. Se on itäeurooppalaiselle romaninaiselle poikkeuksellista.
Kun Căldărar lähti kotimaastaan Suomeen vuonna 2013, lähti hän myös pitkästä avioliitosta. Căldărar oli mennyt naimisiin vanhempiensa järjestämänä 15-vuotiaana ja saanut esikoisensa 16-vuotiaana. Tässä hän ei ole poikkeus: avioituminen alaikäisenä on yleistä monissa romaniyhteisöissä ympäri Itä-Eurooppaa.
”Eihän se ole normaali ikä avioliitolle ja lapsen saamiselle. Olin lapsi, jolla oli sylissään toinen lapsi”, Căldărar sanoo.
”En minä enää menisi 15-vuotiaana naimisiin.”
Parisuhde ei ollut hyvä. Aviomies joi, oli väkivaltainen eikä osallistunut lasten kasvattamiseen, Căldărar kertoo. Suhde oli kuihtunut jo ennen lähtöä Suomeen.
”Emme me enää oikeasti olleet silloin yhdessä. Me vain esitimme tuttavillemme olevamme pariskunta, niin kuin julkkikset tekevät.”
Kotikylän romaniyhteisö ei suhtautunut eroon hyvin. Căldărar nauraa asiasta kysyttäessä. Lähtö vaati päättäväisyyttä. Hän itse ajatteli, että olisi parempi olla yksin kuin huonossa suhteessa.
”Minäkin mietin pitkään lähtöä ja sitä, mitä muut oikein ajattelisivat, mutten lopulta enää kestänyt tilannetta. Ei se ollut sen arvoista.”
En minä enää menisi 15-vuotiaana naimisiin.
Căldărar kertoo olevansa poikkeus: yksikään kylän nainen ei ole lähtenyt suhteestaan hänen jälkeensä. Aiemmin eroja on ollut, mutta liian vähän, hän sanoo.
Căldărar kokee, että häneen on kotikylässään suhtauduttu penseästi niinä harvoina kertoina, kun hän on käynyt vierailemassa eron jälkeen.
”He kysyivät, että miksi lähdin suhteesta, ja onko minulla enemmänkin miehiä. He pitävät minua kevytkenkäisenä.”
”Muut kylässä olivat sitä mieltä, että ero oli minun syytäni. Heidän mielestään minun olisi pitänyt jäädä ja kestää väkivaltaa.”
Ero helpotti oloa, mutta siitä seurasi myös ongelmia. Căldărar kertoo, että hänen entinen puolisonsa vaatii eron takia 25 000 euron korvausta aiemmin maksetuista myötäjäisistä. Căldărarin turvallisuuden varmistamiseksi Iso Numero ei ole vahvistanut asiaa puolisolta.
Rahasumma on huomattava: sillä ostaisi uuden kaksion Bukarestin laitamilta. Căldărar itse ansaitsi pitkään noin 1500 euroa kuussa, mutta korona pudotti tulot noin puoleen.
”Isäni on kuollut ja äitini on mennyt uusiin naimisiin. En ole saanut tähän taloudellista tai henkistä tukea, ja se on ollut todella vaikeaa.”
Căldărar kertoo, että on maksanut puolisolleen tähän mennessä vasta 5 000 euroa. Jos hän ei maksaisi, romaniyhteisön johtaja puuttuisi asiaan ja tilanteesta tulisi vielä vakavampi, Căldărar kertoo.
”Entinen puolisoni soittelee jo nyt ihmisille, että hän aikoo puhkoa silmäni ja repiä raajani, koska en ole maksanut hänelle. Hänen mukaansa minulla on vuosi aikaa maksaa summa takaisin, ja minun pitäisi tehdä kaikkeni sen eteen.”
Căldărar kokee kaikesta huolimatta, että ero on tuonut hänelle mielenrauhan. Pandemian aikana hän on tuonut 24-vuotiaan poikansa Suomeen, ja tämä on löytänyt maasta osa-aikaista työtä. 19-vuotias tytär asuu Romaniassa.
Erosta ja sen seurauksena parantuneesta elämästään Căldărar puhuu iloisesti.
”Taloudellisesti tämä on hankalaa, mutta Jumalan avulla me pärjäämme.”
Romaninaisten oikeuksia on poljettu pitkin historiaa, mutta nyt monet ovat alkaneet puuttua tilanteeseensa. Tätä ennen romanien aktivismissa äänessä ovat olleet lähinnä miehet.
”Romanien kansalaisvaikuttamisen historia on lyhyt – ja romaninaisilla se on vielä lyhyempi”, sanoo Anca Enache.
Romanian valtaväestöön kuuluva Enache työskentelee Helsingin Diakonissalaitoksessa kehittämispäällikkönä kansainvälisen työn osastolla, jossa hän tukee itäeurooppalaisia romanijärjestöjä.
Euroopassa elää erilaisten arvioiden mukaan noin 10 miljoonaa romania, joista valtaosa asuu Itä-Euroopassa. Näin laskettuna romaninaiset muodostavat noin Suomen kokoisen joukon maailman väestöstä.
Enache kyseenalaistaa tavallisen käsityksen aktivismista ja aktivisteista. Hänen mukaansa Suomessa asuvat Romanian ja Bulgarian romanisiirtolaiset – niin kuin vaikkapa elämänsä omiin käsiinsä ottanut ja parisuhteestaan lähtenyt Maria Căldărar – ovat aktivisteja, vaikka he eivät toimi kansalaisjärjestöissä tai julkisuudessa.
”Kun me puhumme aktivismista, me tarkoitamme ihmisiä, jotka ovat aktiivisia omassa elämässään. Sellaisia ovat myös kaikki toimeentulon mahdollisuuksia etsivät siirtolaisromanit, esimerkiksi Ison Numeron myyjät”, Enach sanoo.
Toisaalta perinteisempääkin aktivismia on Suomessa nähty siirtolaisromanien keskuudessa. Esimerkiksi asumiskysymys on saanut heitä Enachen mukaan osoittamaan mieltään 2010-luvun taitteessa, kun Helsingin Kalasatamassa sijainnut itsenäinen sosiaalikeskus purettiin ja sen yhteydessä sijainnut siirtolaisromanien leiri joutui lähtemään.
”Siirtolaisromaninaiset ovat kiinnostuneita edistämään heille tärkeitä asioita. Majoitus oli yksi tällainen asia aiemmin, kun taas mahdollisuus työllistyä työsuhteeseen on sellainen asia nykyään.”
Siirtolaisromaneiden kotimaissa Itä-Euroopassa aktivismi on järjestäytynyttä – ja se keskittyy myös romaninaisten oikeuksiin. Enachen mukaan romaninaiset tekevät yhteistyötä muun kansalaisyhteiskunnan kanssa: Kosovossa vammaisliikkeen, Ukrainassa ja Romaniassa naisasialiikkeen.
”Romaninaisjärjestöt monessa eri maassa sanovat, että heidän ongelmiaan ei tunneta tarpeeksi hyvin. He haluavat tehdä niitä näkyviksi ja auttaa romaninaisia osallistumaan keskusteluihin viranomaisten kanssa. Romaneiden pitäisi myös päästä itse viranomaistehtäviin”, Enache kertoo.
Vaikka lukutaito ja koulutusaste ovat romaninaisten keskuudessa nousseet, toteutuvat heidän perusoikeutensa jopa romanimiehiä heikommin.
Ongelmia riittää esiin nostettavaksi. Vaikka lukutaito ja koulutusaste ovat romaninaisten keskuudessa nousseet, toteutuvat heidän perusoikeutensa jopa romanimiehiä heikommin.
Syynä tähän ovat erityisesti lapsiavioliitot ja perheen perustaminen alaikäisenä. Euroopan unionin perusoikeusvirasto EUFRA:n vuonna 2019 tekemän raportin mukaan ilmiö loukkaa romaninaisten oikeuksia vakavasti. Nuorena naimisiin menneet ja perheen perustaneet romaninaiset ovat sen mukaan muita suuremmassa uhassa jäädä yhteiskunnan ulkopuolelle.
Erilaiset sosiaalipoliittiset ongelmat eivät rajoitu vain romanivähemmistöön, vaan ne koskevat monesti myös valtaväestöä. Esimerkiksi Romaniassa alaikäisiä äitejä on väestöön suhteutettuna eniten kaikista EU-jäsenmaista, lähes neljännes. Taustalla on muun muassa seksuaalikasvatuksen puuttuminen kouluista.
Euroopan lähihistoriassa romaninaisten syrjintä ja oikeuksien loukkaaminen on ollut vielä nykyistäkin räikeämpää. Esimerkiksi Ruotsissa pakkosteriloitiin romaninaisia vielä viime vuosisadan puolivälin jälkeen. Tšekissä romaninaisia puolestaan steriloitiin paljon pidempään – 1960-luvulta aina 2000-luvulle asti.
Tšekki pyysi tapahtumia anteeksi vuonna 2009, jolloin toiminnan arvioitiin päättyneen, mutta sterilointeja kerrotaan tapahtuneen vielä tämänkin jälkeen. Korvauksia pakkosteriloiduille romaninaisille määrättiin vasta vuosikymmentä myöhemmin, vuonna 2021.
Tšekkiläiset romaninaiset olivat mukana päätöksen syntymisessä: he olivat järjestäytyneet yhdistykseksi ja pitäneet asiaa esillä julkisuudessa.
Romaninaisten asemaa maailmalla tuetaan myös Suomen kehitysyhteistyövaroista. Suomen romanipoliittinen ohjelmakin mainitsee erikseen romaninaisten aseman parantamisen Euroopassa.
”Suomen eurooppalainen romanipolitiikka on painottunut yhä enemmän romaninaisten aseman ja oikeuksien parantamiseen ja tätä painotusta tullaan edelleen vahvistamaan”, asiakirjassa linjataan.
Tukea annetaan muun muassa itäeurooppalaiseen Moldovaan, Romanian ja Ukrainan välissä sijaitsevaan pieneen valtioon. Cristina Temizcay, 40-vuotias romanijuristi ja järjestöammattilainen, johtaa kehitysyhteistyöhankkeessa mukana olevaa Moldsolidaritate-järjestöä, jonka hän perusti vuonna 2001 edistämään romaninaisten ja -tyttöjen asemaa kotimaassaan. Tätä ennen hän oli työskennellyt vuosikymmenen toisessa, miesjohtoisessa moldovalaisessa romanijärjestössä.
”On hankalaa olla romaninainen ja aktivisti. Aina kun jossain on naispuolinen romaniaktivisti, se kertoo jo itsessään valtavasti. Siihen pisteeseen päästäkseen hän on joutunut käymään läpi valtavasti ongelmia ja ylittämään yhteisön sisäisiä esteitä”, Temizcay sanoo.
Temizcayn työtä tällä hetkellä on kouluttaa romaniyhteisöille erillisiä yhteyshenkilöitä, jotka auttavat parantamaan yhteisöjen ja viranomaisten yhteistyötä. Moldovassa säädettiin vuonna 2013 laki, jolla taataan kaikille yli 150 hengen romaniyhteisöille erilllinen yhteyshenkilö. Yhteensä yhteyshenkilöitä on Temizcayn mukaan 35, mutta lain mukaan heitä pitäisi saada vielä puolet lisää, yhteensä 54.
Aina kun jossain on naispuolinen romaniaktivsti, se kertoo jo itsessään, että hän on käynyt läpi valtavasti ongelmia ja ylittämään yhteisön sisäisiä esteitä
Valtaosa yhteyshenkilöistä on noin Temizcayn ikäisiä naisia. Yhteyshenkilöiden avulla tyttöjen pääsy koulutuksen ja varhaiskasvatuksen pariin on parantunut, kun he voivat esimerkiksi kysellä poissaoloista perheiltä ja auttaa viranomaisten kanssa, Temizcay kertoo.
”Heidän suurin saavutuksensa on se, että he saivat varmistettua tyttöjen pysymisen päiväkodeissa ja kouluissa.”
Monen koulutie jää maassa tällä hetkellä kesken – yhtäältä rasististen asenteiden ja tuen puutteen, toisaalta perheiden sisäisten paineiden takia. Kun romaniyhteisön tyttö tulee Moldovassa murrosikään, hänet otetaan pois koulusta, jotta hänen neitsyytensä voitaisiin varmistaa, Temizcay kertoo.
”Me yritämme katkaista kierteen. Jos nämä nuoret eivät putoa koulusta, he voisivat jatkaa opintoja yliopistotasolle asti ja saada kunnollista työtä. Näillä nuorilla olisi mahdollisuus parempaan tulevaisuuteen. Heidän ei tarvitsisi elää niin kuin heidän vanhempansa ja elättää itseään torikauppiaina”, Temizcay sanoo.
Myös Temizcayn johtamassa kansalaisjärjestössä näkyy naisten asema perheessä – sekä maastamuutto, joka määrittää köyhää Moldovaa. Hän kertoo menettäneensä järjestön alkuaikoina muutamassa vuodessa melkein 20 aktiivisesti osallistunutta tyttöä ja nuorta naista, joille etsittiin töitä.
”Heistä osa muutti Ukrainaan tai Venäjälle, mutta valtaosa meni naimisiin eivätkä he enää palanneet aktivismin pariin.”
Myös romaniyhteisössä kasvaneen Temizcayn piti mennä naimisiin lapsena, 13-vuotiaana. Hän kuitenkin vältti avioitumisen alaikäisenä äitinsä ansioista ja kävi yliopistossa juristikoulutuksen.
Nyt Temizcay on huolissaan romaniopiskelijoiden korkeakouluopintojen rahoituksesta. Hänestä itsestään tuli romaniaktivisti, kun hän kysyi vuosituhannen taitteessa Euroopan romanioikeuskeskus ERRC:ltä neuvoja opintojensa rahoittamiseen. Järjestö rahoitti Temizcayn yliopistotutkinnon sillä ehdolla, että valmistuttuaan tämä tulisi järjestölle töihin puoleksi vuodeksi, ja hän jäi tälle tielle.
Romaniopiskelijoiden stipendeihin keskittynyt kansainvälinen Roma Education Fund on nyt lopettanut apurahojen myöntämisen uusille opiskelijoille. Tämä huolettaa järjestöjohtajaa.
”Me olemme keskittyneet nimenomaan koulutukseen aktivismissamme viimeisen 10–15 vuoden ajan. Meidän pitää toimia nyt, tai seuraavalla sukupolvella ei tule olemaan mahdollisuutta hankkia korkeakoulutusta, ja kaikki entinen jatkuu taas sukupolvien ajan”, Temizcay sanoo.
Kuten monet muut yhteisöt, myös Itä-Euroopan romaniyhteisöt ovat miesvetoisia. Temizcayn mukaan nuorten naisten ääniä ei niissä kuunnella.
”Kun paikalla on sekä romanimiehiä että romaninaisia, juuri romanimiehet alkavat puhua, eivätkä romaninaiset puhu romanimiesten edessä. Ennen kuin täytin 35, en saanut puhua mitään minua vanhempien romanimiesten läsnäollessa.”
”Sitä pitäisi elää demokraattisessa yhteiskunnassa, mutta omassa yhteisössä ei ole edes perusoikeuksia itsensä ilmaisemiseen. Se on haastavaa”, Temizcay nauraa.
Miesten asemalla yhteisöissä on vaikutusta myös tietoon, jota romaniyhteisöistä on kerätty. Temizcay pitää tämän takia elintärkeänä, että romaninaisten kysymyksiä tarkastellaan myös erillään romanimiehistä. Perheissä romanimiesten rooli on hänen mukaansa passiivinen.
Järjestötyöllä on saavutettu edistystä sen suhteen, kuinka romaninaiset saavat äänensä kuuluviin. Vuonna 2015 Moldovan paikallisvaaleissa kaksi romaninaista pääsi Moldsolidaritaten ja YK-naisten yhteisen hankkeen pohjalta kunnanvaltuustoon. Vuonna 2019 romaninaisia oli moldovalaisissa kunnanvaltuustoissa jo yhteensä 8.
”Vuonna 2015 ehdolla oli myös romanimiehiä, mutta kukaan heistä ei päässyt läpi. He kieltäytyivät meidän koulutuksistamme ja ajattelivat, että läpimeno ratkeaisi vain sopimalla puoluejohtajien kanssa”, Temizcay sanoo.
”Me näytimme romaninaisille, että he voivat saada edustajansa systeemin toiselle puolelle ja viedä asioita eteenpäin hallinnossa.”
Samanlainen tilanne sukupuolten välillä on myös romaniyhteisöissä rajan takana Ukrainassa, jossa on tehty niin ikään työtä Suomen ulkoministeriön rahoituksella. Romaninaiset eivät perinteisesti saa istua yhdessä miesten kanssa, ja moni romaniyhteisö ylläpitää tapaa edelleen, sanoo romaninaisten järjestö Chiriclin puheenjohtaja Julia Kondur. Hänen mukaansa naiset yrittävät nyt puuttua asenteisiin.
Romanikulttuurissa naisilla ei ole oikeutta ilmaista mielipiteitään. Se muistuttaa naisten asemaa itäisemmissä kulttuureissa. Nyt kun ajat muuttuvat, me johtavassa asemassa olevat yritämme saada miehemme ymmärtämään, että heidän pitää olla nykyaikaisia.”
Toisaalta kaikissa perheissä tilanne ei ole näin huono. Esimerkiksi Kondurin puoliso on tukenut häntä aktivismissa eikä sukupuoli ole noussut esteeksi yhteiskunnalliselle vaikuttamiselle.
Naiset kantavat suurta vastuuta jokaisessa romaniperheessä: he kasvattavat lapset, huolehtivat heidän ruokkimisestaan ja katsovat talouden perään.
Kondur jakaa Diakonissalaitoksen Anca Enachen ajatuksen siitä, että romaninaiset ovat aktivisteja itsessään, kuuluivat he järjestöihin tai eivät. Hänen mielestään jokaisella ihmisellä on velvollisuus olla aktiivinen.
”Naiset kantavat suurta vastuuta jokaisessa romaniperheessä: he kasvattavat lapset, huolehtivat heidän ruokkimisestaan ja katsovat talouden perään. Kaikki vastuu valuu heidän harteilleen. Pidän heitä aktivisteina jo sellaisenaan”, Kondur sanoo.
Työllä on tuloksia. Anca Enachen mukaan romaninaisjärjestöjä on maailmalla entistä enemmän, ja ne ovat entistä verkostoituneempia.
Ongelmaksi on muodostunut raha. Diakonissalaitoksen tukemat itäeurooppalaiset kansalaisjärjestöt eivät saa juurikaan – jos lainkaan – tukea kotimaistaan.
”Itä-Euroopassa on hyvin vähän rahoitusta romanien ja romaninaisten järjestöille”, Enache sanoo.
Rahoituksessa on kehitettävää myös Suomella ja muulla Euroopalla. Enachen mukaan erilaisten rahoitusmuotojen ja kehitysyhteistyörahoituksen pitäisi kattaa jatkossa yhä enemmän myös itäisen Keski-Euroopan huono-osaisia romaniyhteisöjä.
”Vaikka nämä maat eivät OECD:n mittareilla ole heikoimmin kehittyneitä, niissä on yhteisöjä, jotka elävät absoluuttisessa köyhyydessä”, Enache sanoo.
Rahoitusongelmista kertoo myös romanialaisen E-Romnja-kansalaisjärjestön koordinaattori Anca Nica. Järjestön nimi on romanikieltä ja tarkoittaa romaninaisia.
Ruohonjuuritason työtä rakenteelliseen vaikuttamiseen yhdistävä E-Romnja on suorapuheinen: se puhuu muun muassa intersektionaalisesta feminismistä, seksuaalikasvatuksesta ja perheväkivallasta.
”Patriarkaatti on läsnä myös romaniyhteisöissä. Vähemmistöt, siinä missä muutkin, toistavat naisia ja heikompia alistavia rakenteita”, Nica perustelee.
Järjestön monien projektien joukossa on pitkäaikainen työ itäromanialaisessa Valea Seacăn kylässä, josta saapui pitkään merkittävä osa Suomen katujen siirtolaisromaneista.
”Me olemme täällä ainoita, jotka tekevät romaninaisten asemaan keskittyvää työtä. Yritämme saada heidät näkemään, että on olemassa myös toisenlainen maailma”, Nica sanoo.
Käytännössä työ tarkoittaa romaniyhteisöjen tukemista heille tärkeissä asioissa: kylänraittien asfaltoinnissa, tyttöjen pitämisessä koulussa, tai esimerkiksi raiskaajan saamisessa vankilaan. Näistä viimeisin on E-Romnjan tuoreimpia työvoittoja.
”Me pakotimme viranomaiset ottamaan tapauksen vakavasti. Se oli ennakkotapaus yhteisössä.”
Jotkut kansallisen tason viranomaiset pyytävät jo E-Romnjalta konsultointiapua, mutta monesti suhtautuminen on nuiva.
”Kun me menemme juttelemaan viranomaisille etenkin paikallistasolla, meitä kohdellaan usein rasistisesti ja välinpitämättömästi.”
Meidän täytyy taistella väkivaltaa sementoivia asenteita vastaan samaan aikaan kun valtio puuttumattomuudellaan vain vahvistaa niitä
Suurin haaste toiminnassa on raha. E-Romnja ei saa lainkaan tukea Romanian valtiolta, vaikka vuonna 2012 perustettu järjestö on ollut toiminnassa vuosikymmenen, toimii vakiintuneesti ja on saanut näkyvyyttä työlleen myös Romanian mediassa. Rahoitusta tulee yksityisiltä lahjoittajilta Romaniasta ja eri tahoilta ulkomailta, muun muassa Suomesta.
Ongelmana ovat Nican mukaan myös lahjoittajien asenteet: rahaa annetaan helpommin syrjäisten ja hyvin köyhien romaniyhteisöjen tukemiseksi kuin yleiseen romaninaisten oikeuksien edistämistyöhön.
”Meillä ei ole pitkäaikaista rahoitusta, joka takaisi työmme jatkuvuuden. On hankalaa tehdä tätä työtä, kun pitäisi samaan aikaan tehdä muutosta yhteisöissä ja toisaalta juosta rahan perässä.”
”Lisäksi tämä työ on aiheidensa puolesta henkisesti kuluttavaa, kun on raiskauksia, väärinkäytöksiä ja rasismia. Meidän täytyy taistella väkivaltaa sementoivia asenteita vastaan samaan aikaan kun valtio puuttumattomuudellaan vain vahvistaa niitä.”
Moni asia on edelleen säilynyt muuttumattomana.
Lapsena solmitusta avioliitosta eronnut Maria Căldărar korostaa useaan otteeseen sitä, miten romaninaisten ja -tyttöjen huono asema on todellisuutta 2020-luvun Romaniassa. Hän kritisoi voimakkaasti sitä, että vanhemmat sopivat avioliittoja alaikäisille, vahingoittuvassa iässä oleville lapsilleen.
”On ilmiselvä rikos, että asioista päätetään tällä tavalla toisten puolesta.”
Myös E-Romnjan Anca Nica puhuu ilmiöstä kovin ilmauksin. Hän kutsuu romaniyhteisöjen lapsiavioliittoja jatkuvaksi ja systeemin tasolla tapahtuvaksi väkivallaksi. Vastuu on hänen mukaansa myös valtiolla.
”Valtio ja paikallistason viranomaiset ovat tietoisia tästä käytännöstä, mutta se ei tee yhtään mitään muuttaakseen tilannetta. Sitä kautta siitä itsestään tulee syyllinen tilanteeseen, ja se kannustaa jatkamaan käytäntöä”, Nica sanoo.
Maria Căldărar uskoo, että romaninaisten asema voi hänen kotimaassaan muuttua, kunhan avioliittojen järjestäminen romanitytöille päättyisi – ja viranomaiset puuttuvat ongelmiin. Kiinnostusta romaninaisten tilanteeseen perehtymiseksi ei maassa hänen mukaansa kuitenkaan ole tällä hetkellä.
Căldărarilla itsellään koulu keskeytyi neljännen luokan jälkeen.
”Tyttöjen pitäisi antaa käydä koulua ja jatkaa opintoja lukiossa ja korkeakouluissa. Heitä ei pitäisi antaa naimisiin 12–13-vuotiaina.”
”Minunkin pitäisi naisena voida päättää tulevaisuudestani. Yhtä lailla minullakin on kykyjä siihen, koska minäkin olen ihminen.”
Căldărar itse on puhunut aihepiiristä tyttärelleen, joka on valinnut itse puolisonsa, ja joka kasvattaa 3-vuotiasta tytärtään.
”Olen sanonut hänelle, että jos hän joskus olisi väkivaltaisessa suhteessa, niin suhteesta voi jatkaa eteenpäin, vaikka yhteisiä lapsia olisi kolme tai kuusi. Tai vaikka mies ei olisikaan väkivaltainen, mutta suhteesta ei muuten koe saavansa mitään. Tärkeintä on se, miten ihminen itse voi.”
Teksti Tuukka Tuomasjukka
Kuva Katja Tähjä
Tämä on näytejuttu tammikuun 2022 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2020 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen yli 280 hengelle. Lehden myyjät ansaitsivat yhteensä yli 190 000 euroa.
