Biseksuaalisuus on ilmeisesti niin näkymätöntä, ettemme tunnista sitä edes itse, pohtii kolumnisti Auli Viitala.
Luin äskettäin Janne Ahjopalon ja Olga Palon kirjan Rakastan ihmistä – Keskusteluja biseksuaalisuudesta. Tajusin, että olen itsekin bi. Sen ei olisi pitänyt olla minulle yllätys, koska olen elänyt pitkään naisen kanssa ja nyt jo aika pitkään miehen kanssa. Silti se oli vähintään havahtuminen.
Biseksuaalisuus on näkymätöntä. Kun nainen on parisuhteessa naisen kanssa, hän näyttää lesbolta ja häntä kohdellaan lesbona. Kun nainen on parisuhteessa miehen kanssa, hän näyttää heterolta ja hän saa nauttia heteroiden etuoikeuksista. Kun nainen on parisuhteessa sellaisen ihmisen kanssa, josta ei tiedetä sukupuolta tai joka ei ole nainen eikä mies, kaikki ovat niin ymmällään, että siitä vasta näkeekin, miten vahvasti kulttuurissamme niputetaan halu ja sukupuoli.
Ahjopalon ja Palon mukaan syynä biseksuaalisuuden näkymättömyyteen on vallitseva rakkauskäsitys, joka pitää pintansa siitä huolimatta, että elämä ei näytä tukevan sitä.
”Oikea rakkaus” syttyy kohtalonomaisesti, kun kohtaa ”sen oikean”. Jos suhde päättyy, se joko oli epäonnistuminen tai väärä valinta alunperinkin. Tosirakkaus päättyy yhteisen hautakiven alle. Tähän malliin kuuluu monogamian eli yksiavioisuuden ihanne.
Biseksuaalisuus on ilmeisesti niin näkymätöntä, ettemme tunnista sitä edes itse. Lokero puuttuu, minkä huomaa myös elokuvista.
Jos jokaiselle ihmiselle olisi varattu vain yksi tosirakkaus, se todennäköisesti olisi joko mies tai nainen. Mutta todellisuudessa nykyään suurin osa ihmisistä harrastaa sarjamonogamiaa, jossa erotuksena monisuhteisuudesta ollaan suhteessa yhden kanssa kerrallaan. Tai ainakin ollaan olevinaan.
Monogamia on kiva ja toimivakin systeemi, mutta yhdessä vallitsevan rakkauskäsityksen kanssa se vaikeuttaa biseksuaalisen identiteetin muodostumista, sen tunnistamista ja tunnustamista. Biseksuaalisuus on ilmeisesti niin näkymätöntä, ettemme tunnista sitä edes itse. Lokero puuttuu, minkä huomaa myös elokuvista.
Ahjopalon ja Palon kirjassa huomautetaan, että moni elokuva, josta puhutaan ”homoelokuvana”, kertoo todellisuudessa biseksuaalisuudesta. Esimerkiksi homoleffaklassikossa Brokeback Mountainissa päähenkilöillä on suhteita niin naisiin kuin miehiinkin. Lesboleffaklassikoista mieleeni tulee Boys on the Side (1995) ja The Kids Are All Right (2010). Kummassakin naisilla on miessuhteita. Mutta sellaista kategoriaa ei ole kuin bielokuva.
Tässä mielessä viime vuoden kotimainen huippu Tove edusti uutta aikaa. Tove Janssonia, ikiomaa lesboikoniamme, ei esitetty yksiselitteisen lesbisenä. Elokuvassa kuvataan myös Janssonin rakkaus- ja seksisuhdetta mieheen. Toivon, että käsillä on aika, jolloin elokuvarakkaus muistuttaa tosielämän rakkaussuhteita, jotka ovat juuri niin moninaisia kuin ihmisyys nyt tuppaa olemaan.
Auli Viitala
Vapaa kirjoittaja ja mielenterveyskuntoutuja
Tämä on näytejuttu marraskuun 2021 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2020 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen yli 280 hengelle. Lehden myyjät ansaitsivat yhteensä yli 190 000 euroa.
