Suurin osa ikääntyneistä kokee yksinäisyyttä joskus, mutta harva on yksinäinen koko ajan. Tunne vaikeutuu, jos ei pääse liikkumaan, ei osaa valtaväestön kieltä tai ei ole sydänystävää. Korkea ikä ei tarkoita sitä, että juttukaveriksi kelpaa kuka tahansa.
Ulkopuolisen voi olla vaikea uskoa, että espoolainen Du Xian tuntee toisinaan olonsa yksinäiseksi. Hän on toimelias eläkeläinen, jolla on ystäviä, lapsenlapsia ja harrastuksia viikon jokaisena arkipäivänä.
Maanantaisin hänellä on suomen tunti.
Tiistaisin hän osallistuu Kiinasta muuttaneiden ikäihmisten keskusteluryhmään.
Keskiviikkoisin ja torstaisin hänellä on käsityökerho.
Perjantaisin on taas suomen tunti.
Lisäksi hän käy kolmesti viikossa uimassa joko Leppävaarassa, Espoon keskustassa tai Yrjönkadun uimahallissa.
Du Xian tapaa neljää lastenlastaan, vie heitä harrastuksiin ja opettaa heille kiinaa.
Hän vetää ystävilleen matkailukerhoa, joka on käynyt yhdessä Pietarissa, Moskovassa ja Rovaniemellä. Tulevana kesänä kerholaiset aikovat kiertää ympäri Suomea.
Yksinäisyys on Du Xianille verrattain uusi tunne. Se alkoi vasta sen jälkeen, kun hän oli muuttanut Suomeen heinäkuussa 2010. Ennen tänne tuloaan hän asui ja työskenteli Jordaniassa, ensin sairaanhoitajana, sitten muotialan ja lopuksi ravintola-alan yrittäjänä. Yhteensä 20 vuotta.
Hänestä Suomi on ihana maa. Hän arvostaa puhdasta ilmaa ja korkeaa koulutustasoa. Jordaniassa yksi asia oli kuitenkin paremmin: siellä hänellä oli laaja sosiaalinen verkosto.
Kaveripiiri oli tiivis. Hän tapasi ystäviään usein töiden jälkeen. He istuivat kahviloissa, kävivät syömässä ja tukivat toisiaan työkiireiden keskellä.
Hän kuitenkin kaipasi lastaan. Aikuinen poika oli muuttanut tyttöystävänsä kanssa Suomeen, ja Du Xian halusi olla heitä lähellä. Poika varoitti, että Suomessa verkostojen luominen ei tule olemaan yhtä helppoa kuin Jordaniassa.
”Mutta päätin hankkia uusia ystäviä”, Du Xian sanoo.
Suomessa hän jatkoi ravintola-alan bisnestään. Hän perusti aasialaisen ravintolan Espooseen kauppakeskus Selloon. Nyt Du Xian on eläkkeellä ja hänen poikansa ja tämän vaimo ovat vastuussa sekä Sellon-ravintolasta että sen helsinkiläisestä sisarravintolasta.
Du Xian on saanut uusia ystäviä, joiden parissa hän todella viihtyy. Mutta porukka ei ole samanlainen kuin Jordaniassa. Jordaniassa kaverit olivat joka puolelta maailmaa, esimerkiksi Filippiineiltä, Jugoslaviasta ja Yhdysvalloista, mikä avarsi Du Xianin maailmankuvaa. Monilla on samanlaisia elämänkokemuksia kuin Du Xianilla.
”Yhteiset elämänkokemukset ovat tärkeämpiä kuin se, mistä on kotoisin.”
Täällä Du Xianin ystävät ovat Kiinassa syntyneitä. Monen kielitaito on heikompi kuin Du Xianin, joten ystäväpiirissä Du Xianilla on eräänlainen johtajan ja auttajan rooli. Jos kaverin tarvitsee mennä sairaalaan, pankkiin tai ostamaan uudet silmälasit, hän pyytää Du Xianin mukaan.
”Uskon, että ystäväni tarvitsevat minua. Se tuntuu hyvältä.”
Kun julkisuudessa puhutaan yksinäisyydestä, se usein esitetään asiana, joka on raskas kuin lammasturkki. Mediassa kuvaillaan yksinäisiä ihmisiä, joilla ei ole lainkaan merkityksellisiä ihmissuhteita. Heitäkin toki on, mutta he ovat marginaalissa ja oma raadollinen ryhmänsä.
Yleensä ihminen ei ole yksinäinen koko ajan, vaan se on ohi menevää. Valtaosalle yksinäisyyttä kokevista yksinäisyys liittyy tiettyihin tilanteisiin ja elämänkulkuun.
Voi olla aktiivinen ja paljon tuttavia ja silti kokea yksinäisyyttä, jos ei koe aitoa vastavuoroisuutta ihmisten kanssa.
Yksinäisyys ei läheskään aina määritä identiteettiä. Siksi emme puhu yksinäisistä vaan ihmisistä, jotka kokevat yksinäisyyttä.
Yksinäisyyttä aiheuttavat monet syyt. Ikääntyneiden yksinäisyyden taustalla on usein elämänmuutos tai menetys, kuten eläkkeelle jääminen tai puolison kuolema.
Työelämän ulkopuolella olevat kokevat yksinäisyyttä enemmän kuin töissä käyvät. Myös köyhyys lisää yksinäisyyden riskiä. Tutkimusten mukaan yksinäisyyttä kokevat etenkin vähän kouluja käyneet ja pienituloiset.
Maahanmuuttajien yksinäisyys lisääntyy, jos he eivät ymmärrä valtaväestön kieltä.
Yksinäisyys voi olla repivää, jos ei ole paikkoja, joissa tavata samaa kieltä puhuvia tai jos ei saa esimerkiksi riittävästi palveluita. Silloin kielitaidon puute aiheuttaa myös turvattomuuden tunnetta.
Du Xian haaveilee kahdesta asiasta, jotka tekisivät hänen elämästään nykyistä sosiaalisempaa.
Dua Xian puhuu englantia, mikä helpottaa hänen arkeaan Suomessa, mutta hän haluaisi oppia myös sujuvaa suomea.
”En haluaisi elää vain omassa maailmassani, vaan haluaisin tutustua suomalaisiin. Mutta kieli on vielä kynnyskysymys.”
Lisäksi hän haaveilee siitä, että tapaisi kumppanin.
”Yritän koko ajan, mutta en ole löytänyt sitä oikeaa. En tiedä, missä tapaisin uusia tuttavuuksia.”
Hän erosi lapsensa isästä, kun oli 30-vuotias ja asui Jordaniassa. Mies halusi asua Kiinassa, Du Xian ulkomailla. Eron jälkeen mies muuttikin takaisin Kiinaan, mutta välit häneen ovat edelleen hyvät. Joka kesä ex-puoliso tulee Suomeen ja asuu Du Xianin luona.
Itä-Suomen yliopistossa työskentelevän tutkijatohtori Elisa Tiilikaisen mukaan suurimmalla osalla ikääntyneistä on vastaavanlaisia tulevaisuudenhaaveita taustasta riippumatta. Monet yksineläjät toivovat löytävänsä uuden puolison ja uusia ystäviä.
Nuoremmat usein olettavat, että ikääntyneelle kelpaa kuka tahansa juttukaveriksi. Että jos hänen luonaan käy joku, se riittää poistamaan yksinäisyyttä.
”Se on vanhojen ihmisten aliarvioimista. Ajatellaan, että heillä ei ole samat tarpeet kuin muilla ja että pitäisi tyytyä vähempään”, Tiilikainen sanoo.
Vaikka olisi kuinka paljon tuttavia ja sukulaisia, se ei tarkoita, että heidän kanssaan olisi samalla aaltopituudella. Laajasta tuttavapiiristä huolimatta voi silti kaivata sydänystävää, jonka kanssa on yhteisiä kokemuksia ja tuntemuksia.
Joka tiistai kello 10 aamulla joukko mandariinikiinankielisiä ikäihmisiä kokoontuu Helsingin Sörnäisiin. Huoneen keskellä on pöytä, sen ympärillä tuoleja ja yhdellä seinustalla keittiön kaapit, liesi ja tiskipöytä. Tilaa on parille kymmenelle ihmiselle, mutta jos kaikki ovat paikalla, osa ei mahdu pöydän ympärille.
Pöytä täyttyy nopeasti osallistujien tuomista herkuista: pullasta, suklaasta ja kiinteästä ruskeasta sokerista, joka on maukasta ja kuulemma terveellisempää kuin valkoinen sokeri. Kahvi porisee jo.
Paikalla on aluksi 13 naista. Muutamia valuu sisään hieman myöhemmin. Parhaimmillaan keskusteluryhmään osallistuu yli 20 kiinankielistä.
Naisille on etukäteen kerrottu, että tällä kerralla keskustelun aiheena on yksinäisyys ja että paikalle tulevat myös tutkija ja toimittaja haastattelemaan heitä juttua ja tutkimusta varten.
Ennen haastattelua mietin työparini Elisa Tiilikaisen kanssa, onkohan heidän helppo puhua yksinäisyydestä. Emme tiedä, kokevatko juuri nämä ihmiset yksinäisyyttä tai onko aihe heidän kulttuurissaan tabu.
Vastaus selviää pian. Kyllä kokevat yksinäisyyttä, eivät kaikki, mutta melkein. Ei ole tabu.
Naiset kertovat kokemuksistaan mandariinikiinaksi tulkin välityksellä. Melkein kaikki ovat eläkkeellä. He ovat yhtä lukuun ottamatta vähintään 60-vuotiaita. Melkein kaikki ovat olleet Suomessa pitkälle yli 10 vuotta, monet kolmisenkymmentä vuotta. He ovat tulleet Suomeen eri syistä: kokiksi ravintolaan, opiskelujen takia jääneen tyttären perässä, hoitamaan diplomaattiperheen lapsia, pakoon epävarmuutta, jota Hongkongin liittyminen osaksi Kiinaa aiheutti.
Osa heistä kokee yksinäisyyttä usein, osa joskus, osa ei koskaan. Yksinäisyys on monilla vahvimmillaan juhlapäivinä ja etenkin syntymäpäivänä. Syntymäpäivä on Kiinassa tärkeä juhla myös aikuisille. Sitä vietetään perheen ja ystävien kanssa yhteisellä aterialla. Ruokaa pitää olla paljon. Tyypillinen ruoka on nuudelit, joiden muoto symboloi pitkää ikää.
Monet toivovat saavansa suomalaisia ystäviä. Yksi naisista kertoo, että hänen yli 60-vuotias naapurinsa kutsuu silloin tällöin hänet ja hänen tyttärensä syömään. Se on mukavaa, mutta heidän täytyy kommunikoida tyttären välityksellä, koska naapuruksilla ei ole yhteistä kieltä.
Tutkija Elisa Tiilikaiselle ryhmähaastattelu ei nostanut esiin uusia yksinäisyyteen liittyviä teemoja. Päinvastoin se vahvisti olettamusta siitä, että ihmisten kokemukset ovat hyvin saman- kaltaisia taustasta ja kulttuurista riippumatta.
Ne, jotka kokivat yksinäisyyttä, eivät kokeneet sitä maahan- muuton takia, vaan yksinäisyys liittyi erilaisiin tilanteisiin. Samalla tavalla kokevat myös ikääntyneet kantasuomalaiset.
Jos jokin yllätti niin se, että haastateltavat eivät puhuneet lainkaan rasismista ja syrjinnästä ja sen aiheuttamasta yksinäisyydestä, joka on tullut esiin aikaisemmissa tutkimuksissa.
Ehkä he elävät niin vahvasti omassa kieliryhmässään, että eivät kohtaa syrjintää. Voi myös olla, että he edustavat sellaista väestöä, johon ei liity suomalaisten ennakkoluuloja niin voimakkaasti.
Ikääntyneiden mandariinikiinankielisten keskusteluryhmää koordinoi Jade-toimintakeskus. Jade järjestää 50 vuotta täyttäneille, Euroopan ulkopuolisista maista tulleille ihmisille erilaista toimintaa kuten keskusteluryhmiä, liikuntatunteja ja ompelukerhoja. Lisäksi toimintakeskuksen työntekijät neuvovat asiakkaitaan erilaisissa asioissa, esimerkiksi lomakkeiden täyttämisessä.
Toimintaa järjestetään neljällä kielellä: kiinan lisäksi somaliksi, kurdiksi ja arabiaksi.
Jade-toimintakeskuksen suunnittelija Susanna Lehtovaara tapaa työssään ikääntyneitä maahanmuuttajia päivittäin. He ottavat yksinäisyyden puheeksi vain harvoin, mutta aihe nousee usein esiin välillisesti.
”Kuulen toistuvasti, kuinka ihanaa ihmisten mielestä on, että tällaista toimintaa järjestetään. Monet sanovat, että ilman Jadea heillä ei olisi sosiaalista elämää. Nyt he ovat löytäneet ystäviä ja voivat ylipäänsä viettää aikaa muiden kanssa.”
Ikääntyneiden maahanmuuttajien yksinäisyyttä ei ole juuri tutkittu. Lehtovaaran mukaan on mahdollista, että eri kulttuureista tulevat kokevat yksinäisyyden eri tavalla. Esimerkiksi monet Lähi-idässä kasvaneet ovat tottuneet siihen, että ympärillä on koko ajan perheenjäseniä ja muita ihmisiä. Suomessa niin ei välttämättä ole.
”Sen vuoksi joidenkin voi olla vaikeampi tottua yksin-oloon. Toisaalta yleistyksiä ei pitäisi liikaa tehdä. Jokainen on kulttuurinsa sisälläkin yksilö, joka kokee asiat omalla tavallaan.”
Moni tuntuu ajattelevan, että maahanmuuttajilla on isot perheet ja siksi lapset huolehtivat ikääntyvistä vanhemmistaan. Todellisuus on kuitenkin moninaisempi. Monien lapset eivät asu vanhempiensa lähellä, eivät edes samassa maassa.
Tietenkin on myös perheitä, joissa lapset huolehtivat vanhemmistaan. Jaden näkökulma tähän on kaksijakoinen. On hienoa, että sosiaalinen verkosto toimii. Toisaalta ei ole hyvä passata mummoa kotisohvalle.
”On parempi, jos ihminen pysyy aktiivisena ja lähtee ulos tapaamaan muita niin kauan kuin terveytensä puolesta pystyy.”
Jaden tarkoitus on tavoittaa erityisesti ne, jotka eivät muuten elämässään ole aktiivisia ja jotka ovat vaarassa jäädä neljän seinän sisään. Tehtävä ei ole helppo. Yleensä tieto Jaden ryhmistä kulkee puskaradion tai esimerkiksi imaamin kautta. Sosiaalityöntekijöiden ja kotihoidon pitäisi entistä paremmin tunnistaa apua tarvitsevat ihmiset ja ohjata heidät Jaden pariin.
Toisaalta kuka tahansa voi olla aktiivinen, jos epäilee, että esimerkiksi ikääntyvä naapuri on jäänyt yksin. Ikääntyneistä voi nykyään tehdä niin sanotun huoli-ilmoituksen. Helsingissä se tehdään Seniori-infon kautta. Seniori-info on helsinkiläisille ikäihmisille ja heidän läheisilleen suunnattu neuvonta- ja tiedotuspiste.
Du Xianiin yksinäisyys iskee usein sen jälkeen, kun hän on soittanut sukulaisilleen Kiinaan tai kun hän on ollut tapaamassa kavereitaan. Hän lievittää yksinäisyyttä kuuntelemalla musiikkia – klassista tai kiinalaista kansanmusiikkia – lukemalla, joogaamalla ja leipomalla.
Hän leipoo pari kertaa kuussa, yleensä keksejä, muffinsseja tai korvapuusteja. Jos leipomukset onnistuvat, hän vie ne kavereilleen. Jos ei, hän syö ne itse.
”Yksinäisyyden tunne menee nopeasti ohi. Minusta on normaalia, että välillä on yksinäistä. Koen, että minun pitää hallita erilaisia tunteita.”
Du Xianin mielestä jokainen kuitenkin tarvitsee muutaman sydänystävän, jolle voi kertoa kaiken.
Suomessa hänellä ei ole sellaista, vaan parhaat ystävät asuvat muualla. He soittelevat toisilleen, mutta eivät usein.
”Ystäväni ovat kiireisiä töissään. En halua häiritä heitä omien asioitteni takia.”
Teksti Anne Ignatius
Kuvat Saara Mansikkamäki
Tämä juttu on viimeinen osa juttusarjasta, jossa tutkijat ja toimittajat pureutuivat suomalaisen eriarvoistumisen teemoihin uudella otteella. Juttusarjan toteutusta rahoitti Koneen Säätiö.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta.
Torstaina 28.2. Iso Numero ja toimintakeskus Jade järjestävät keskustelutilaisuuden artikkelin teemasta. Tilaisuus alkaa klo 8.45 aamukahvilla, ja jatkuu klo 11 asti.
