”Elimme onnellisina sodan aikana.
Ja kun he pommittivat toisten ihmisten koteja, me
protestoimme
mutta emme tarpeeksi, me vastustimme heitä, mutta emme
tarpeeksi.”
Näillä sanoilla alkaa Ilya Kaminskyn, Yhdysvalloissa kasvaneen ukrainalaisen runoilijan, runokirja Deaf Republic (Kuurojen tasavalta). Suomennos allekirjoittaneen.
Se kertoo kuvitteellisesta Vasenkan kylästä, jonne saapuu sotilaita, kertojan sanoin, ”suojelemaan meidän vapauttamme”. Alussa sotilaat ampuvat kuuron pojan. Sen jälkeen asukkaat päättävät kapinoida, mutta passivisesti: he kieltäytyvät kuulemasta sotilaita. Kapinan alettua, kello yksitoista aamulla, pidätykset alkavat.
Kaminskyn, joka on itsekin huonokuuloinen, teksti on jo muutaman vuoden vanha, mutta tuntuu juuri tähän hetkeen kirjoitetulta. Tarina kertoo kapinasta ja Vasenkan valtauksesta, mutta myös sivustakatsojuudesta, passiivisesta osallisuudesta. Kertoja on se, joka alussa istuu auringon alle kantamallaan tuolilla. Turvassa, mukavasti, ”rahan maassa”, kun toisaalla käydään sotaa.
Luin tekstiä Euroopassa, kahvikuppi kädessä myös auringon alla, katsottuani ensin päivityksiä Mariupolin saarrossa nälkään ja pommituksiin kuolevista ihmisistä.
Kuinka monta kertaa olemme jo lukeneet runoja sillä aikaa, kun toisten ihmisten koteja pommitetaan?
Tämä sota, ironisesti enemmän kuin mikään tilasto ja ehkä hieman myöhään, on saanut monet päättäjät ymmärtämään, kuinka kiire fossiilisista polttoaineista irtautumisella on. Ja samalla kun Venäjän sotatoimien raakuus on vienyt yöunet, se on saanut miljoonat sellaiset eurooppalaiset, joille sota on aiemmin ollut kaukainen uutinen, muistamaan, ettei rauha ole itsestäänselvyys kenellekään. Että verilöylyt usein tapahtuvat kaasulla kahvinsa lämmittävän sivullisen hiljaisella hyväksynnällä. Korkeintaan vähäisellä vastarinnalla.
Toivonkin, ehkä naiivisti, että tuho Ukrainassa ja sen Euroopassa herättämä järkytys saa meidät kollektiivisesti tajuamaan, kuinka monta kertaa olemme jo lukeneet runoja sillä aikaa, kun toisten ihmisten koteja pommitetaan. Kuinka monta kertaa olemme jatkaneet öljyn ostamista, kaupan käymistä ja diplomaattisia tapaamisia, kun toisten ihmisten koteja pommitetaan? Jos todella sisäistäisimme tämän, ehkä voisimme luvata, että kaikki sotarikoksiin ja siviilien murhiin osallistuvat joutuvat jatkossa samanlaisten pakotteiden alle ja eristyksiin. Että tätä ei sallittaisi nyt, eikä koskaan, missään. Enää.
Muuten voin vain lainata Ilyaa: ”Me (antakaa anteeksi) elimme onnellisina sodan aikana.”
Veera Vehkasalo
Päätoimittaja
Tämä on näytejuttu huhtikuun 2022 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2021 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen noin 220 hengelle.
