Suomen päihdehoitojärjestelmä on tilkkutäkki, jossa huumeriippuvaiselle hoidon saaminen ja sen onnistuminen on kotikunnasta, ajoituksesta, yksilöstä ja tuuristakin kiinni.
”On etuoikeutettu ja kiitollinen olo, että saan olla täällä tänään. Matka on ollut pitkä ja kivinen, mutta vihdoin löyty semmonen muutoksen halu”, sanoo Jani Kinnunen, 51, pöydän ääressä A-klinikan Järvenpään päihdesairaalassa.
On elokuu, ja Kinnunen on ollut kaksi kuukautta päihdekuntoutuksessa. Vielä on yksi edessä. Hän itse sanoo, että lähti Lahdesta maailmalle kuntoutusten kautta jo 20 vuotta sitten Sen jälkeen elämässä on tapahtunut paljon, eikä ihan kaikkea haluttaisi muistella: monta vuotta päihteidenkäyttöä, välissä raitistumisia, lapset, liikaa töitä, liikaa treenaamista, tuomioita, monta kertaa operoitu olkapää ja sitten vakava syöpä. Tuli vedettyä kaikenlaisia aineita, hormoneista rauhoittaviin, sekä kipuun että muutenkin.
Käännekohta tuli tänä keväänä, kun keuhkokuume vei Kinnusen teholle moneksi viikoksi. Siitä jaksosta hän ei itse muista mitään, mutta sairaalareissun aikana tyttöystävä irtisanoi yhteisen asunnon ja Kinnunen lähti sairaalasta suoraan vieroitushoitoon. Siellä ei kuitenkaan mennyt kaikki ihan putkeen. Tuli epäilystä juomisesta hoidon aikana – ja hän päätyi laitoksesta kadulle, koska kotia ei ollut.
”Se [kadulla asuminen] oli jotain niin hirveetä, ettei sitä pysty sanoin kuvailemaan. Ihan jäätävä kokemus. Kun aattelee et 2,5 vuotta sitten on ollut auto, työpaikka, kämppä ja kaikki. Sitten mentiin henkisen pohjan kautta ja reilusti.”
Kadulla Kinnunen sai silloin tällöin vanhoilta tutuilta aineita avuksi vieroitusoireisiin, mutta sitten häneltä ryöstettiin kaikki. Kun hän heräsi toukokuisena aamuna Tampereen keskustasta ilman rahaa, kenkiä ja puhelinta, hän päätti, että nyt riitti. Hän löysi puhelimensa kymmenen metrin päästä ja sai kiinni isänsä, jolle ei ollut uskaltanut soittaa kuuteen kuukauteen. Perhe lähetti rahaa hodariin ja bussilippuun, joka vei lopulta hoitoon. Hän ei osaa edes oikein selittää, miten pääsi juuri silloin kuntoutukseen.
”Tuntu, että nostin vaan kädet pystyyn, että en lähde mihinkään ennen kuin pääsen kuntoutukseen tai kuolen ihan varmasti. Jotenkin ne palikat loksahti paikalleen, olin niin loppu, et oikein rukoilin et onko korkeempi voima olemassa, anna mulle mahdollisuus, mä haluun hoitoon. Ihan ehdoitta”, Kinnunen kuvailee.
Onnea – tai ehkä korkeampaa johdatusta – joskus tarvitaankin, että Suomessa pääsee tarvitsemaansa päihdehoitoon oikeaan aikaan.
”Päihdepalvelujärjestelmä on ihan pirstaleinen”, toteaa Diakonissalaitoksen Tukialus-toiminnan projektipäällikkö Robert Koski, joka tekee töitä kaduilla aikaa viettävien päihteidenkäyttäjien parissa.
”Päihdesektorin sisällä ollaan eri mieltä siitä, miten asioita pitäisi tehdä. Hoito ei ole kovin koordinoitua tai systemaattista. Välillä on ihan suoraan sanottuna tuuristakin kiinni, miten ihminen päätyy ja minne.”
Jos vaikeista päihdeongelmista kärsivä ihminen haluaa hoitoon, yksi ensimmäisistä ongelmista on usein se, että ”palvelujärjestelmä on tehty ihmisille, joilla on arjenhallintaa”, kuten Koski muotoilee.
”Sellaiselle ihmiselle, joka elää täysin hetkessä ja on monen päihteen vaikutuksen alaisena päivittäin, jolla ei ehkä ole asuntoa eikä päivärytmiä, on aivan mahdotonta tai abstraktia olla kahden viikon päästä kello 13.30 jossain”, hän sanoo.
Muutamankin viikon odotusaika vieroitukseen voi myös riittää siihen, että aiemmin hoitoon valmis ihminen muuttaa mielensä tai katoaa.
Palvelujärjestelmä on tehty ihmisille, joilla on arjenhallintaa.
Kaikkiaan Suomessa on haasteita sekä päihdehoitoon pääsemisessä että päihdepalveluiden riittävyydessä, etenkin kaikista heikoimmassa asemassa olevilla. Tilannetta vaikeuttavat odotusajat, hoitoon pääsyn kriteerit ja huumeiden käytön stigma. Monet päihteiden ongelmakäyttäjien kanssa töitä tekevät kertovat, että usein huumeista eroon haluavan pitäisi joko itse kyetä ajamaan omaa asiaansa ja vaatia hoitoa – mikä on usein haastavaa – tai kohdata oikea henkilö, joka tekee sen hänen puolestaan.
”Hoitoon pääsyssä voi olla monta kynnystä”, toteaa myös Järvenpään päihdesairaalan ylilääkäri Margareeta Häkkinen.
”Päihdekuntoutukseen ja joskus vieroitushoitoonkin tarvitaan kunnan sosiaalihuollon päätös ja maksusitoumus. Joskus sen onnistuminen on yksittäisistä ihmisistä kiinni: esimerkiksi jonkun potilaan omahoitaja voi olla tehokas saamaan ihmisiä hoitoon. Se on hyvin eriarvoista”, hän toteaa.
Lain mukaan velvollisuus järjestää riittävä päihdehoito on tällä hetkillä kunnilla, jatkossa hyvinvointialueilla. Pirstaleisuutta aiheuttaa osin se, että kunnilla on eri tapoja hoitaa palveluiden tuottaminen: jotkut tuottavat ne itse ja toiset, nykyään iso osa, kilpailuttaa palveluntarjoajat säännöllisesti. Suomessa ei ole edes olemassa tarkkaa tietoa siitä, kuinka paljon maassa on laitosmuotoista päihdehoitoa ja -kuntoutusta ja missä.
Hajanaisuuden tunnustaa myös hallitus ja sosiaali- ja terveysministeriö, joka valmistelee parhaillaan mielenterveys- ja päihdepalveluja koskevien lakien uudistusta. Muutoksen ääneen lausuttuna tavoitteena on selkeyttää palveluita sekä parantaa niiden saatavuutta, laatua ja tarpeenmukaisuutta sekä yhdenvertaisuutta.
Yksi isoimpia muutoksia olisi siirtää päävastuu hoidon järjestämisestä terveydenhuollon puolelle. Se on aiheuttanut huolta sosiaalipuolella, josta on voitu nyt ohjata ihmisiä hoitoon myös sosiaalihuollon hallintopäätöksellä. Jotkut pelkäävät muutoksen luovan kynnyksiä ja vaikeuttavan hoitoon pääsyä entisestään. Lakiesitys on tarkoitus esitellä hallitukselle syyskuun loppupuolella.
Häkkinen toteaa, että päihdelääkärin näkökulmasta uudistus olisi hyvä, sillä se tunnistaa päihderiippuvuuksien olevan sairauksia siinä missä muutkin. Olisi loogista, että hoitovastuu olisi terveydenhuollon puolella ja sosiaalihuolto keskittyisi ihmisen muihin haasteisiin, kuten asuntoasiohin. Ehkä päihderiippuvuksien hoitoon alettaisiin vihdoin soveltaa samoja periaatteita kuin vaikka verenpainetautiin, hän toivoo.
Joka tapauksessa kolmekymmentä vuotta vanhaa lakia on syytä päivittää, sillä tilanne on muuttunut paljon viime vuosikymmeninä. Huumeriippuvuudet eivät ole Suomessa enää ihan pieni ongelma: THL:n arvion mukaan jo pelkästään opioidien ja amfetamiinin ongelmakäyttäjiä on noin prosentti koko väestöstä – kymmeniä tuhansia. Määrä on nousussa ja koronan on arvioitu vielä pahentaneen tilannetta. Mutta hoito ei pysy perässä. Oikeastaan se lyhenee.
”Jos katsoo tilastoja, huumeiden käyttö, huumerikokset ja huumekuolemat ovat Suomessa lisääntyneet, mutta hoitojaksot eivät, ne ovat jopa lyhentyneet. Eihän tämä ole oikea suuntaus”, toteaa Margareeta Häkkinen.
Sekä laitosmuotoista päihdekuntoutusta saaneiden asiakkaiden että hoitovuorokausien määrä on laskenut kahden viime vuosikymmenen aikana lähes puolella. Reilu neljäsosa THL:n viime vuonna tekemään kyselyyn vastanneista laitoshoitoyksiköistä piti hoitojaksoja keskimäärin liian lyhyinä.
Laitosmuotoinen vieroitushoito, jossa keskitytään pelkkien fyysisten vieroitusoireiden yli pääsemiseen, on tavallisesti huumeiden osalta kahden viikon pituinen.
Yksinkertaisimmillaan sen jälkeen potilas jatkaisi kokonaisvaltaisempaan toipumiseen keskittyvään kuntoutukseen, joka kestää tätä nykyä tavallisesti nelisen viikkoa. Joskus siihen saa jatkoa, mutta Häkkisen mukaan nyt mennään yhä useammin lyhyemmillä kuin pidemmillä – jopa kolmella, ellei jopa kahdella viikolla. Joskus tehdään myös pelkkiä vieroitushoitoja, ilman jatkoa.
”Huolestuttaa, että kun käyttömäärät ovat niin kovia ja rauhoittaviakin saa kaduilta niin helposti, kuntoutukseen menee – tai menisi – usein pitkä aika. Pelottaa, että milloin kolme viikkoa alkaa olla se uusi neljä viikkoa”, Häkkinen sanoo.
Hoitojaksojen katkeaminen potilaan näkökulmasta kesken on turhauttavaa sekä potilaal-
le että työntekijöille, ja usein raskaan ja kalliinkin hoidon saavutukset voivat valua tyhjiin liian aikaisen kotiuttamisen takia. Janin tapauksessa jakso on keskimäääristä pidempi. Hänelle se on toiminut.
”Me toivoisimme tietenkin pidempiä jaksoja, tai enemmänkin yksilöllisyyttä, ettei kaikki menisi aina saman muotin mukaan. Että katsottaisiin kunkin ihmisen tilannetta”, Häkkinen sanoo.
Vuonna 2016 välittömät huumehaittakustannukset Suomessa olivat 299–370 miljoonaa euroa
Hoitojaksojen lyhyys ja vähyys ei ole niinkään kiinni siitä, ettei paikkoja olisi, vaan maksajien puutteesta.
Siitäkin huolimatta, että, kuten tavallista, ongelman hoitaminen kannattaisi myös taloudellisesti: hoitamatta jättäminen vain siirtää kustannuksia toisaalle. Vuonna 2016 välittömät huumehaittakustannukset Suomessa olivat 299–370 miljoonaa euroa. Niistä noin kolmasosa on sosiaalihuollon kustannuksia, sisältäen päihdehuollon.
Koska eri paikkakunnilla on hyvin eri budjetti päihdetyöhön, kuntakohtainen vaihtelu hoitoon pääsyssä on suurta. Paljon tulee siis jatkossakin olemaan kiinni alueiden budjeteista ja päättäjistä, ja moni alalla pelkää, että päihdehoito ei ole hyvinvointialueillakaan ensimmäisenä mielessä.
Laitoshoitoon pääsyn – ja laitoshoitopäivien vähenemisen – yhtenä syynä on siis se, että kunnilla ei ole budjettia lähettää ihmisiä hoitoon. Päihderiippuvuuksia myös hoidetaan yhä useammin avohoidossa.
”Laitoshoidon vähentäminen voi olla järkevääkin, jos avohoitoa on tarjota”, sanoo Häkkinen, jonka työnantaja A-klinikka Oy järjestää sekä laitoshoitoa että avohoitoa palveluntarjoajana eri puolilla Suomea.
Nykyään laitoshoidon jälkeen saatava avohoito on hänen mukaansa kuitenkin usein kovin kevyttä.
”Mutta pelottaa, että sanotaan, että painotetaan avohoitoa, muttei satsata siihen. Meillähän käytetään nyt jo laitoshoitoa puuttuvan avohoidon laastarina.”
Avohoidolla olisi periaatteessa vastuu kokonaistilanteen seurannasta ja hallinnasta, mutta koska se ei toimi, jatkuvuus on heikkoa ja hoito pirstaleista. Häkkisen mukaan iso ongelma päihdesairaalalääkärin näkökulmasta on se, että ihmiset tulevat valmistelemattomina ja puutteellisten taustatietojen kera hoitoon, koska tieto eri hoitotahojen välillä ei kulje.
”Kukaan ei välttämättä oikein tiedä, mikä ajankohtainen tilanne on ja mikä on päällimmäinen ongelma, joka pitäisi ensin ratkaista”, Häkkinen toteaa.
Välillä se johtaa myös siihen, että kuntoutusresurssit kohdistuvat väärin. Ihminen saatetaan esimerkiksi lähettää päihdehoitolaitokseen, vaikka hänellä olisi terveys-, asunto- tai perheasioissa sellainen tilanne, että hän tarvitsisi tukea ennemminkin niissä ja päihteiden käyttöön keskittyminen ei tule onnistumaan.
Häkkinen toteaa, että tiedon kulun parantaminen toimijoiden kesken ja potilaan ottaminen hoidon keskiöön olisi ensimmäinen askel eteenpäin. Koska tieto ei kulje, ei päihdesairaalassa myöskään usein kuulla asiakkaiden kuulumisia tai tiedetä, miten hoidon jatko onnistui, jos tämä ei tule jatkokuntoutukseen heille.
Potilaiden kuuntelemista Häkkinen perää myös hoitotavoitteiden asettamisessa – vaikka se joskus tarkoittaisi, että potilas ei tavoittelisi täyttä päihteettömyyttä, vaan vaikka amfetamiinin pistokertojen vähentämistä.
”Se katsotaan helposti kannustukseksi päihteiden käyttöön. On vähän liikaa holhousmentaliteettia, eikä uskalleta ajatella haittoja vähentävää puolta. [Kun ihmiset eivät saa määritellä omia tavoitteitaan], menee helposti sekin vähä raha hukkaan, kun saa vääränlaisia hoitoja väärään aikaan”, Häkkinen tiivistää.
Kyse ei ole pelkästään päihteistä. Vaan sosiaalisista suhteista, henkisestä hyvinvoinnista, kaikesta.
Lisäksi kuntoutuminen on usein vasta alussa laitosjakson jälkeen. Siksi jatkon kannalta on tärkeää miettiä, mihin tilanteeseen ihminen kotiutuu.
Diakonissalaitoksen Robert Koski sanoo, että he näkevät katutyössä usein tapauksia, joissa hyvään alkuun päässyt ihminen tippuu laitoshoidon jälkeen tyhjän päälle tai palveluiden rakoihin – ilman tukea, terapiaa tai pahimmillaan asuntoakaan.
”Jos päihteet on ollut koko elämän keskipiste, on se haastavaa lähteä rakentamaan elämää [kuntoutuksen jälkeen]”, toteaa myös useamman kuntoutuksen itse läpi käynyt ja nyt huumeet jättänyt Iida, 23.
Iida, joka ei halua esiintyä jutussa omalla nimellään, toimii nykyään Diakonissalaitoksen Tukialus-vertaistukiryhmässä Lahdessa.
”Monilta ammattilaisiltakin puuttuu päihdeosaaminen ja se ymmärrys, että kyse ei ole pelkästään siitä, että käyttää päihteitä. Vaan sosiaalisista suhteista, henkisestä hyvinvoinnista, kaikesta”, hän sanoo.
Päihteiden jättämisen myötä kaikki menee usein uusiksi. Iida sanoo, että olisi itse kotiuduttuaan tarvinnut jonkun, jolle voi soittaa milloin vain ja kysyä mitä vain, vaikka Kela-lomakkeen täyttämisestä. Arkisten askareiden hoitaminen ympärivuorokautisen laitoshoidon jälkeen oli niin vierasta, että laskutkin hän heitti vain suoraan roskiin maksamatta.
Useimmiten ihmisten haasteet oman toipumisen kanssa alkavat vasta kun on päässyt fyysisesti kemikaaleista eroon. Sitten joutuu itsensä kanssa tekemisiin ja tarvitsee apua tosi paljon.
”Lopulta sain tukea ja terapiaa, mutta ne on sellaisia, että niitä ei tarjota, vaan ite joutuu tappelemaan ja vaatimaan. Ja se on vaikeaa addiktion toipumisvaiheessa, kun näkee että vika on aina itsessä ja on b-luokan kansalainen”, hän tiivistää.
Terapiapalvelvelut olisivatkin monelle päihteidenkäyttäjälle ja toipuvalle tarpeen. Vuoden 2015 laskennassa 46 prosentilla käyttäjistä oli sekä päihde- että mielenterveysongelmia. Kuitenkin pääsy mielenterveyspalveluihinkin on usein työn takana, ja terapiaa saa tavallisesti vasta kun on kuivilla.
”Jos on monta vuotta käyttänyt, ja monesti sinä aikana on tapahtunut tosi ikäviä asioita, siitä toipuminen vie pitkään”, toteaa myös Robert Koski Diakonissalaitokselta.
Hän toivoo, että päihderiippuvaisten kokonaisvaltaisen ja helposti saatavilla olevan tuen tarve ymmärrettäisiin paremmin.
”Useimmiten ihmisten haasteet oman toipumisen kanssa alkavat vasta kun on päässyt fyysisesti kemikaaleista eroon. Sitten joutuu itsensä kanssa tekemisiin ja tarvitsee apua tosi paljon.”
Janikin toivoo, ettei jää yksin kuntoutuksen kanssa laitoksesta päästyään ja sanoo aikovansa ottaa vastaan kaiken tuen, mitä vain saa. Hänkin on todennut, että työ kuntoutuksen kanssa on vasta alkanut. Mitä enemmän raitistuu päivä päivältä, sitä enemmän tulee tietoa – ja välillä tieto lisää tuskaa, hän tiivistää.
”Raittius tuo tullessaan paljon hyviä asioita, mutta kyllä se tuo myös niitä mutkia matkaan. Päihteiden vaikutuksen alaisena sitä on ihan eri ihminen. Kaduilla ja tuolla alamaailmassa on elänyt sellainen ihminen kuin Killi. Sen hullun Killin mä jätin tonne matkan varrelle, nyt on Jani täällä hoidossa”, hän toteaa.
”Se Killi on kuulunut ikäviin porukoihin ja ollut aika vittumainen tyyppi. Ja ne teot, mitä se on joutunut tekemään, on ihan järkyttäviä, että pääseekö niistä ikinä yli, kun omatunto on kuitenkin olemassa.”
Kuntoutuksessa Jani kiittää, että on saanut rauhassa näyttää ja käsitellä tunteitaan, hajota ja itkeä, ja se on auttanut valtavasti eteenpäin.
”Aiemmin mä olin niin sekasin, että ei mulla ollut tunteita. Jos olisin tuntenut niitä, olisin hajonnut ja ollut heikko, ja siellä kentällä ei olla heikkoja. Heikot syödään pois. Ja nyt kun alkaa tunnistaa ja tunteen niitä tunteita – niin sehän käy päälle välillä aika lujaa se homma.”
Yhteys perheeseen on syntynyt uudelleen ja tapaamiset aikuisten lasten kanssa tuovat liikutuksen ison miehen ääneen.
Kun hoitoa saa ja se onnistuu, muuttuu monen ihmisen elämä.
”Mitä oon saanu tältä paikalta, niin mahtavan alun tälle uudelle elämälle. Se on jotain ihan käsittämättömän hienoa”, Jani toteaa.
Yksi yhä käsillä oleva haaste, terveysongelmien lisäksi, on itsensä hyväksyminen ja itsetunto. Jani sanoo tekevänsä kuntoutuksessa töitä sen kanssa päivittäin: pitää pyrkiä eroon täydellisyyden tavoittelusta ja kaiken ylisuorittamisesta, joka kumpuaa huonommuuden tunteesta.
Silti vihko, johon hänen pitäisi kirjoittaa hyviä puolia itsestään, täyttyy yhä kovin hitaasti.
”Mutta nyt pikkuhiljaa rupee olee sellanen olo, et rupee ittestään tykkään. Tää Jani on ihan täysin eri ihminen kuin se Killi.”
Kolme askelta kohti parempaa päihdehoitoa
Miten päihdehoitoa ja sen saatavuutta voisi Suomessa parantaa, A-klinikkasäätiön päihdesairaalan ylilääkäri Margareeta Häkkinen?
- Päihderiippuvuus on sairaus. Ensin on ymmärrettävä ja myönnettävä se, että päihderiippuvuus on sairaus, johon on olemassa näyttöön perustuvia hoitoja.
- Motivaatio on prosessi. Tärkeä on myös hahmottaa, että heti hoitoon tullessa ei tarvitse olla vielä motivoitunut, vaan hyvä hoito synnyttää motivaation päihteettömyyteen.
- Lisää koulutusta. Jotta aiemmat toteutuisivat, tulisi koko sote-sektorilla lisätä koulutusta aiheesta. Päihdelääketieteestä pitäisi tehdä oma erityisala lääkäreille ja oma pätevyys sairaanhoitajille. Lääkäreiden, hoitajien ja muiden sote-alalle opiskelevien perusopetukseen pitäisi lisätä enemmän päihdelääketiedettä ja päihdehoitoa. Se toisi sekä lisää osaamista että lisää työntekijöitä alalle.
Artikkelia varten on haastateltu myös A-klinikkasäätiön toimitusjohtajaa Hannu Jouhkia sekä ruohonjuuritason päihdealan toimijoita. Taustatyötä varten on saatu tukea Huoltaja-säätiöltä.
Teksti Veera Vehkasalo
Kuvat Katja Tähjä
Tämä on näytejuttu syyskuun 2022 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2021 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen noin 220 hengelle.
