Neljän vanhana Mariann B sairasti lavantaudin ja polion. Nyt hän on 75-vuotias, katulehti The Big Issue Australian myyjä ja kirjoitti koronakeväänä esseen tunnelmistaan eristyksen aikana.
Olen ratikassa numero 12, joka vyöryy alas Clarendon Streetiä kohti City Roadia. Tämä on se terävä pääty Melbournea, jota ei ikinä mainita turistioppaissa sen laiminlyötyjen rumien rakennusten takia. Täällä on halpa autovuokraamo, hautaustoimisto ja kampaamoketju, joka uhkaa avata ovensa pian. Mutta tämä ei masenna minua tänään, koska minulla on tehtävä. Muilla on hengityssuojaimet ja muovihanskat. Minulla on päälläni montaa eri väriä päällekkäin. Moottiripyöräkypärässäni on läpinäkyvä visiiri, joka peittää kasvoni.
Ihmiset tuijottavat minua kauhuissaan, ilmiselvästi miettien: Hänellä varmasti on se! Luultavasti hän on matkalla klinikalle. He käyttäytyvät niin kuin olisin yhtäkkiä radioaktiivinen, säteilisin tappajasäteitä. Ja se on juuri se mielikuva, jota tavoittelen, yritän säikäyttää kaikki. Se saattaa jopa pelastaa henkiä.
Meidän täytyy taistella tätä vastaan. Koronavirus ei vain sekoita mielenrauhaamme, vie meiltä fyysistä läheisyyttä. Onko olemassa mitään lohdullisempaa kuin kunnon karhuhalaus? Tarvitsen sellaisen juuri nyt!
Luulin olevani luodinkestävä. Selvisin lavantaudista ja poliosta nelivuotiaana, odotin pysyväni selviytyjänä ja eläväni ikuisesti. Nyt 75-vuotiaana, minua säälittävät nuoret ihmiset, joita koronavirus uhkaa. Minä olen jo elämäni elänyt; heillä sen pitäisi olla edessäpäin.
Maaliskuun lopulta asti olemme nähneet televisiosta hävityksen Kiinassa, Italiassa ja Iso-Britanniassa, samalla kun tilanne uhkasi käydä katastrofaaliseksi myös täällä Australiassa. Ihmiset ovat pökerryksissä. Äidit, vaivoin peiteltyä paniikkia katseessaan, pitelevät ulos lähtiessään taaperoitaan kädestä tavallista tiukempaan. Jalankulkijat jopa kävelevät eri tavalla, hiljaa ja varovaisesti, kuin varpaillaan, ikään kuin he voisivat ohittaa viruksen huomaamatta. Vain juoksijat ovat uhmakkaita, haastaen viruksen ottamaan heidät kiinni.
Virus on salakähmäinen, se pelaa venäläistä rulettia elämillämme. Meidän roolimme on pitää se kaukana. Miksi asettaisimme itsemme ja toisemme vaaraan? Kyllä, eristäytyminen on tuskallista, mutta mikään pandemia ei kestä ikuisesti. Lopulta, toivottavasti, tulee löytymään rokote. Naapurini näkevät viruksen kaikkialla. He tiputtavat kuukauden satsin kasvosuojuksia kynnykselleni ja sitten desinfioivat ne. Samoin ovimattoni ja postilaatikkoni. Yllätin heidät jopa suihkuttamassa puhdistusainetta kissani Alfien päälle. Kyllä he kehtaavat!
Alfiella on rankkaa. Se on kävellyt sivuttain viimeisen aivohalvauksensa jälkeen, ja minä pakotan sen pitämään muokattua hengityssuojainta, koska Bronxin eläintarhassa tiikeri todettiin koronaviruspositiiviseksi – tiikerithän ovat vain valtavia kissimirrejä, eikä sitä voi olla liian varovainen. Kuten odottaa saattaa, naapurini pitävät minua hulluna.
Päätin auttaa erästä naapuriani, Kärttyistä Vanhaa Miestä, ja jätin vessapaperirullia hänen ovelleen. Hän sujautti ovestani lapun, jossa luki ”Kiitti. Ei ollut sitä laatua, jota tavallisesti käytän – suosin kolminkertaista paperia. Ihan sama. Olisko lisää?” Kärtty-raukalla ei ole sosiaalisia taitoja, mutta hän auttaa minua maksamaan kosmista velkaa synneistäni, joten ei muistella pahalla.
Ihmiset eristyksessä tulevat mökkihöperöiksi, heistä tulee levottomia. He vakuuttavat itseään äänellä, osoittaakseen että ovat todella olemassa. Asunnostani vasemmalla asuu hevari ja oikealla klassisen musiikin (pääosin Beethovenin) fani. He kilpailevat siitä, kumpi tekee minut ensin kuuroksi.
Mitäs sinä tykkäät eristyksestä? En minäkään. Puuttuvat laatat, tippuva hana, löysien ikkunankarmien väleistä viheltävä tuuli. Nyt kun meillä on aikaa korjata asioita, ei ole rahaa.
Lehdet antavat paljon neuvoja, mutta kaikki niistä eivät ole käytännöllisiä. Meidän pitää pysyä yhteydessä, ne kehottavat. Siispä soitan kaikille ja kysyn saman kysymyksen: ”Mitä uutta maailmaasi kuuluu?” ja saan aina saman vastauksen ”Ei yhtään mitään! Me kuolemme kaikki!” Ja tiedän mitä vastata: ”Hei, pirisity nyt luojan tähden. On pahempiakin asioita kuin kuolema!”
Shokki ja pelko pakottavat meidät kaikki ulos toimimaan perusluonteemme vastaisesti. Aiemmin vihamieliset naapurini ovat alkaneet tulla avukseni. Kärtty antaa minulle eteenpäin joka päivä Herald-Sun -lehden (ilman raviliitettä), ja yksi rouva, joka sanoi että Alfie hengityssuojineen nauratti häntä, tuo sille tonnikalafileitä. He kysyvät mitä tarvitsen, miten he voivat auttaa.
Lisää hyviä puolia. Supermarketissa asiakkaat vaativat, että menen suoraan jonon ohi. Kun halusin rokotuksen perinteistä flunssaa vastaan paikallisessa apteekissa, sain pistoksen ensimmäisenä.
Jatkan Tee Hyvää -kampanjaani, enkä saa kiitosta. Viimeksi olin suojautunut moninkertaisesesti hengityssuojaimilla ja käsineillä, ja ohimenevä nainen virnisti ja sihisi ”Todella vaikuttavaa”. Raukka kieltäytyy hyväksymästä todellisuutta. Hän uskoo, että jos hän ei tunnusta suojauksen tarvetta, ongelma saattaa mennä pois. Niin varmaan. Sen sijaan, minun velvollisuuteni vastuullisena kansalaisena on levittää sanaa: Täällä ei ole mitään nähtävää, menkää kotiin!
Julkaistu The Big Issue Australian / INSP.ngon luvalla.
Teksti Mariann B
Kuvitus Daniel Barreto
Käännös englannista Iso Numero
Tämä on näytejuttu Isosta Numerosta #47. Tue myyjän työtä ostamalla omasi kadulta
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Lehden hinnasta puolet on myyjän tuloa.
