Suomen arktisessa politiikassa puhutaan kauniilla sanoilla, mutta taloudelliset intressit ajavat ohi ympäristön ja alkuperäiskansojen oikeuksien.
Suomi on kokonaan arktinen maa. Ei minkään maantieteellisen määritelmän vaan valtion arktista strategiaa varten tehdyn linjauksen mukaan.
Määritelmässä kiteytyy se, että Suomen arktiset intressit ovat suuressa määrin taloudellisia. Näin kirjoittaa toimittaja, nykyinen Lapin yliopiston Arktisen keskuksen tiedeviestinnän päällikkö Markku Heikkilä alkuvuonna julkaistussa kirjassa Jos menetämme arktiksen.
Arktisen strategian lanseerasi vuonna 2013 silloinen pääministeri Jyrki Katainen. Heikkilän mukaan Katainen strategiaa esitellessään viittasi ensin arktiseen ilmastonmuutokseen, sen haittoihin ja ilmastonmuutoksen torjunnan ja vaikutusten hallinnan välttämättömyyteen. Sen jälkeen hän jatkoi: ”Sinänsä valitettava jääpeitteen sulaminen avaa merkittäviä mahdollisuuksia Suomelle.”
Heikkilä kuvaa Suomen arktisen strategian ja kansainvälisen yhteistyön kehitystä viimeisten kolmenkymmenen vuoden ajalta. Kansainvälisestä yhteistyöstä muodostuu pessimistinen kuva: se on täynnä hyviä aikeita, juhlapuheita ja julkilausumia.
Toimet ovat kuitenkin edenneet hitaasti, resursseista on ollut pulaa, ja maailman kahdeksasta arktisesta valtiosta etenkin suurvalloilla muita prioriteetteja. Viimeaikainen Venäjän ja Yhdysvaltojen kääntyminen sisäänpäin uhkaa yhteistyön jatkuvuutta.
Esimerkki tästä oli toukokuinen Rovaniemi-huippukokous, johon Suomi oli Arktisen neuvoston puheenjohtajana ladannut paljon odotuksia. Arktisen neuvoston kahdeksan jäsenvaltiota eivät kuitenkaan saaneet sovittua yhteisestä julistuksesta, sillä ne olivat erimielisiä etenkin ilmastonmuutoksesta.
Suomi on 90-luvulta asti ajanut pohjoista ulottuvuutta Euroopan Unioniin ja ollut aktiivisesti mukana myös laajemmassa kansainvälisessä yhteistyössä. Kyse on ollut pitkälti profiloitumisesta ja pienen maan vaikutusvallan kasvattamisessa, vaikka on Suomi toki saanut hyvääkin aikaan.
Juuri päättynyt kaksivuotinen Arktisen neuvoston puheenjohtajuus on tuonut Suomelle mahdollisuuden tuoda esiin ympäristökysymyksiä. Heikkilän kirjan nimi lainaa presidentti Sauli Niinistöltä, joka on usein perustellut alueen tärkeyttä sanoin ”Jos menetämme arktiksen, menetämme koko maailman.”
Avautuvalle Jäämerelle tarvitaan niin suojelualueita kuin liikenteen ja teollisuuden sääntelyäkin.
Kiinnostus arktiseen alueeseen on kasvussa. Syynä ovat alueen valtavat luonnonvarat ja strateginen sijainti. Kun jää sulaa ja talvet lyhenevät ilmastonmuutoksen myötä, öljyyn, kaasuun ja merenkulkureitteihin on helpompi päästä käsiksi. Fossiilisten polttoaineiden hyödyntäminen kuitenkin kiihdyttää vuorostaan ilmastonmuutosta.
Myös Suomi pyrkii osingoille uusista mahdollisuuksista. Ratayhteys Jäämerelle on ajatuksena jo sata vuotta vanha, mutta unohtui sotien jälkeen aluemenetysten myötä. Se nousi esiin uudemman kerran Paavo Lipposen Elinkeinoelämän Keskusliitolle tekemässä katsauksessa vuonna 2015, ja jatkoi elämäänsä Sipilän hallituksen liikenneministeri Anne Bernerin lempilapsena.
Vaikka Jäämeren rata on todettu taloudellisesti kannattamattomaksi ja herättää vastustusta saamelaisissa, joiden maita se halkoisi, hanketta ei ole haudattu. Viimeksi huhtikuun lopussa Lapin Liitto päätti sisällyttää radan maakuntakaavaan.
”Liikenne- ja viestintäministeriö ja liikennevirasto päättivät Jäämeren radan linjauksesta, joka kulkisi saamelaisalueen läpi lohkaisten saamelaispaliskuntien alueita kahtia, kuulematta saamelaiskäräjiä”, kertoo yrityskauppaneuvonantaja ja Yle Sápmin entinen päällikkö Pirita Näkkäläjärvi.
Saamelaiskäräjät on virallinen Suomen saamelaisia edustava, vaaleilla valittu elin. Lain mukaan viranomaisten kuuluisi neuvotella saamelaiskäräjien kanssa merkittävistä alkuperäiskansan asemaan vaikuttavista toimenpiteistä, mukaan lukien maankäyttö. Lapin Liitossa saamelaiskäräjillä on läsnäolo- ja puheoikeus, muttei päätösvaltaa.
”Myös Kolttien kyläkokouksen, Paliskuntain yhdistyksen, Saamelaismuseo Siidan, alueen paliskuntien, Utsjoen kunnan, useiden saamelais- ja muiden yhdistysten, kylätoimikuntien ja useiden yksityishenkilöiden kriittiset kannat Jäämeren rataa kohtaan eivät painaneet vaakakupissa.
Vaikuttaa siltä, että taloudelliset, paikalliset ja luontoarvoihin liittyvät realiteetit ovat toissijaisia, kun Suomessa halutaan viedä eteenpäin hanketta, joka nostaisi Suomen kansainvälistä profiilia, arvovaltaa ja painoarvoa arktisen politiikan kabineteissa”, toteaa Näkkäläjärvi.
Jos arktisen alueen luonnonvaroja rynnätään hyödyntämään, täytyykin keskustelua käydä myös siitä, kenelle ne kuuluvat. Se osa Suomesta, jonka voi maantieteen kautta määritellä arktiseksi, on enimmäkseen saamelaisten kotiseutualuetta.
Arktiset valtiot ovat paljon kuluttavia ja hiilijalanjäljeltään suuria.
Heikkilän kirjan ensimmäinen osa on uusintapainos vuonna 1998 julkaistusta kirjasta Arktiset visiot. Se on pysäyttävä aikalaiskuvaus: jo 90-luvulla tiedettiin ilmastonmuutoksesta ja sen torjunnan tärkeydestä.
Ilmastopolitiikka ei kuitenkaan leimannut kansainvälistä yhteistyötä eikä Suomen arktista politiikaa.
Nyt ilmastonmuutos ei ole enää tulevaisuuden uhka vaan todellisuutta. Arktinen alue lämpenee muuta maapalloa nopeammin ja on jo ylittänyt kahden asteen rajan esiteolliseen aikaan nähden.
On myös paljon, mitä ilmastonmuutoksesta arktisella alueella ei vielä tiedetä, kertoo Maailman luonnonsäätiö WWF:n Arktis-erityisasiantuntija Lotta Manninen. Esimerkiksi ikiroudan sulaminen vapauttaa ilmakehään metaania, joka on vahva kasvihuonekaasu. Syntyy itseään vahvistavia kierteitä.
Jäätiköiden sulamisvauhtia ja sen vaikutusta merivirtoihin ei tiedetä. Se vaikuttaa kuitenkin valtavasti ihmisten elinkeinoihin ja luonnon monimuotoisuuteen. ”Ei ole vain Suomen vaan kaikkien valtioiden haaste saada ympäristö- ja ilmastopolitiikka tarpeeksi kunnianhimoiseksi suhteessa siihen, miten hurja muutos on”, Manninen sanoo.
Arktiset valtiot ovat paljon kuluttavia ja hiilijalanjäljeltään suuria: Kanada, Yhdysvallat, Venäjä, Pohjoismaat. Avautuvalle Jäämerelle tarvitaan niin suojelualueita kuin liikenteen ja teollisuuden sääntelyäkin, mihin taas tarvitaan kansainvälistä yhteistyötä.
Manninen pitää positiivisena sitä, että Suomi on ajanut aktiivisesti esimerkiksi raskaan polttoöljyn kieltämistä Jäämeren laivaliikenteessä ja pitänyt yllä mustan hiilen vähentämistä arktisella alueella. ”Suomen pitäisi jatkaa näitä asioita myös [Arktisen neuvoston] puheenjohtajuuskauden jälkeen.”
Arktisen alueen alkuperäiskansoilla on kohtuullisesti sananvaltaa, ainakin Kanadassa ja Pohjoismaissa. Suomen, Ruotsin ja Norjan saamelaiskäräjien tai -parlamenttien lisäksi on olemassa myös yhteispohjoismainen saamelaisneuvosto. Se on yksi Arktisen neuvoston pysyvistä jäsenistä.
Paikka pöydän ääressä ei kuitenkaan auta, jos alkuperäiskansojen edustajille ei mitoiteta resursseja osallistumiseen ja riittävään valmisteluun, huomauttaa Heikkilä.
Kansainvälinen oikeus takaa alkuperäiskansoille itsemääräämisoikeuden. Heitä tulee päätöksenteossa kuunnella vapaan, tietoon perustuvan ennakkosuostumuksen periaatteen mukaisesti, sanoo Pirita Näkkäläjärvi, sekä kansainvälisesti että myös Suomessa. ”Saamelaiskäräjät pitää Suomessa ottaa tosissaan.”
Hän ehdottaa, että lisäksi eduskuntaan voitaisiin valita saamelainen kiintiöedustaja Ahvenanmaan tapaan. Näin vältyttäisiin tilanteelta, jossa Lapin kansanedustajia kuunnellaan saamelaisasioiden tuntijoina, vaikka he eivät sitä ole.
Arktisen alueen kohtalonhetket ovat hyvä osoitus siitä, että alkuperäiskansojen kunnioituksesta hyötyisivät kaikki.
”Alkuperäiskansat muodostavat vain viisi prosenttia maailman väestöstä, mutta suojelemme 80 prosenttia maailman biodiversiteetistä. Luonnosta ja luonnonvaroista huolehtiminen niin, että ne säilyvät myös seuraaville sukupolville, on keskeinen osa meidän ajattelutapaamme ja elintapaamme”, Näkkäläjärvi sanoo.
Saamelaisten syvästä luonnontuntemuksesta voisi ammentaa kokemusta ilmastonmuutoksen torjuntaan ja siihen sopeutumiseen, hän ehdottaa. Ehkä voisimme vaihteeksi kuunnella alkuperäiskansoja. Niin Arktiskin voisi säilyä.
Teksti Fanny Malinen
Kuvitus Jussi Jääskeläinen
Tämä on Ison Numeron ilmainen näytejuttu, joka on julkaistu alunperin kesäkuussa 2019. Osta lehti kadulta ja tue myyjän työtä.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta.
Mukkaus artikkeliin: Korjattu Pirita Näkkäläjärven titteli 30.12.2019
