Argentina vietti lapsuuspäivänsä Romaniassa ulkona leikkien, sillä kylän tyttöjä ei otettu kouluun. Nyt hän ansaitsee myymällä lehteä Helsingissä.
Olen nainen, minulla on neljä lasta. Olen 33-vuotias ja kotoisin Romaniasta. En ole käynyt koulua kuin vuoden verran. Ensimmäisen luokan jälkeen koulusta sanottiin, että sinne ei oteta kuin poikia. En yhtään tiedä miksi tai kuka päätöksen teki. Siitä tuli iso juttu, perheet suuttuivat koululle ja ihmettelivät, miksei tyttöjä otettu. Sittemmin se muuttui, ja kaikki pääsivät sinnekin kouluun.
Lapsena siis vain leikin koko päivän toisten tyttöjen kanssa. Leikimme piilosta ja muita leikkejä ulkona. Autoin myös kodin siivoamisessa, mutta äiti kokkasi. Ei tullut tylsää.
Kylämme oli silloin erilainen kuin nyt. Isovanhemmillamme oli erilaiset talot, pienet ja köyhemmät. Me asuimme koko perhe yhdessä huoneessa, pieni keittiö oli pihalla erillisessä tilassa. Minulla on kaksi veljeä ja yksi sisko.
Nyt asiat ovat paremmin kuin silloin. Meillä on paremmat mahdollisuudet kuin vanhemmillamme oli, voimme lähteä ulkomaille ansaitsemaan. Ne jotka eivät voi lähteä, elävät lapsilisillä ja päivän tai parin keikkatöillä. Heillä on hyvin vaikeaa. Ennen kuin me lähdimme Suomeen, olimme samassa tilanteessa.
Meillä on Romaniassa talo, jonka saimme mieheni isältä, kun menimme naimisiin. Se on vanha, mutta pidän siitä. Siinä on kaksi huonetta, isompi ja pienempi, mutta kaikki on yhtä tilaa – välissä ei ole ovea.
Suomalaiset tuntuvat välittävän paljon toisista.
Minä ja mieheni ja moni sukulaisemmekin on täällä Suomessa ansaitsemassa rahaa. Olen myynyt Isoa Numeroa nyt viitisen vuotta. Neljä lastamme on kotona, 19-vuotias tyttäreni pitää huolta pienemmistä. Pojat ovat 9-, 14- ja 17 -vuotiaat. Kun ensimmäisen kerran lähdin tänne Suomeen, imetin vielä pienintä lastani. Hän jäi äitini hoitoon. Olemme pitkiä aikoja poissa kotoa ja se on vaikeaa, on ikävä lapsia.
Menin naimisiin mieheni kanssa, kun olin 12. Vanhempani valitsivat mieheni, mutta pidin hänestä kyllä. Nyt ajat ovat muuttuneet, emme ole yhtä tiukkoja kuin meidän vanhempamme olivat ja lapsemme eivät mene ihan niin nuorena naimisiin. Ja he päättävät itse, pitävätkö jostakusta ja haluavatko hänen kanssaan naimisiin.
Asun kylässä, jossa asuu vain meitä romaneita. En tunne muita romanialaisia. En oikein tiedä mitä heidän kanssaan puhuisin, meillä on kontakteja heihin vain töiden kautta. Kyllä me juttelemme kadulla, jos tapaamme, mutta emme me toisiamme kylään kutsu.
Täällä Suomessa ihmiset ovat pääosin hyviä ja mukavia. He tuntuvat välittävän paljon toisista ja ovat kunnioittavia. Arvostan sitä, että ihmiset ostavat lehteä ja haluavat auttaa meitä. Mutta on myös niitä, jotka eivät ole mukavia, vaan rasistisia. Ihmisiä, jotka tulevat huutamaan ja kiroilemaan päin naamaa. En ymmärrä mitä he sanovat, mutta ilmeestä kyllä näkee, mistä on kyse.
Teksti ja kuva Veera Vehkasalo
Tämä on näytejuttu huhtikuun 2024 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2022 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen noin 280 hengelle.
