Kuraattorit Anna Jensen ja Eliisa Suvanto tuovat nykytaidetta odottamattomiin paikkoihin.
Millaista on tehdä taidenäyttely Yyterin hiekkarannalle, kainuulaiseen hotelliin tai Kaisaniemen kasvitieteelliseen puutarhaan Helsingissä? Kuraattorit Anna Jensen ja Eliisa Suvanto kertovat sen olevan muun muassa haastavaa, yllätyksellistä ja usein myös hauskaa.
”Tämä työ on tosi merkityksellistä, mutta onhan se myös aika outoa, että me mennään erilaisiin paikkoihin ympäri Suomea ja tuodaan sinne taidetta”, Jensen naurahtaa.
Jensen ja Suvanto ovat järjestäneet nykytaidenäyttelyitä yli kymmenen vuoden ajan odottamattomissa paikoissa ja usein julkisissa tiloissa. Kuraattoreina he valitsevat näyttelyn taiteilijat, keskustelevat heidän kanssaan teoksista ja näyttelykokonaisuudesta sekä hoitavat siihen liittyviä asioita rahoituksen ja yhteistyökumppaneiden hankkimisesta viestintään.
Tällä hetkellä heidän kuratoimansa näyttely Polygala Biennale – Kasvit, eläimet ja niiden välissä olevat asiat on esillä Luonnontieteellisessä museossa Helsingissä. Jensen ja Suvanto ovat kutsuneet mukaan taiteilijoita, joiden teokset tarkastelevat jollakin tavalla luontoa sekä tapoja jäsentää ja esittää sitä.
Näyttely on vahvasti vuorovaikutuksessa museon kokoelman ja toimintojen kanssa. Pysyvien näyttelyiden lomaan sijoittuu muun muassa Anna Pekkalan pehmohai, josta on tullut osa katonrajassa kelluvien kalojen parvea. Vaihtuvien näyttelyiden tilassa parvella nähdään muun muassa Emma Suomisen kuvaamia muotokuvia museon kokoelmiin kuuluvista täytetyistä eläimistä sekä Raimo Saarisen muinaisia kasveja ja jurakauden tuoksua käsittelevä teoskokonaisuus.
”Tämän näyttelyn myötä olemme viettäneet paljon aikaa museossa: nähneet, mitä kaikkea täällä tapahtuu ja miten kävijät toimivat. Olemme oppineet paljon uutta ja iloisia siitä”, Suvanto sanoo.
Olemme saaneet toistuvasti kuulla, miten yksikin taidenäyttely on voinut olla maailmoja järisyttävä.
Vaikka nyt ollaan museon seinien sisällä, Jensen ja Suvanto ovat usein työskennelleet perinteisten taidemuseoiden ja gallerioiden ulkopuolella. Alusta asti heidän toimintansa keskiössä on ollut taiteen vieminen odottamattomiin, usein julkisiin tiloihin sekä näiden paikkojen erityisyyden huomioiminen.
Esimerkiksi Yyterin hiekkarannalle sijoittuneessa Sandstorm-ympäristötaidenäyttelyssään vuonna 2019 he toimivat yhteistyössä muun muassa Porin Ympäristö- ja lupapalveluiden kanssa. Projektin aikana he oppivat paljon dyynien hauraudesta ja siitä, miten niitä suojellaan.
Ensimmäisen kerran kaksikko järjesti yhdessä näyttelyn vuonna 2013 Porissa galleriatilaan, jonka he saivat lainaan yhden viikonlopun ajaksi. Mukana oli noin kymmenen taiteilijan lisäksi bändejä ja esityksiä. Into ja luottamus tekemiseen kannattelivat, kun he saivat avaimet tilaan vasta edellisenä iltana ja edessä oli kasa tekniikkaa sekä taideteoksia.
”Jotenkin selvisimme siitä kaikesta. Mutta ajattelimme, että ei enää koskaan tällaista”, Suvanto muistelee.
Sen jälkeen he ovat järjestäneet lukuisia näyttelyitä sekä Helsingissä että muualla Suomessa. Työmäärä on usein ollut valtava, mutta luomalla omat toimintamallinsa ja kokeilemalla he ovat oppineet paljon näyttelyiden ja tapahtumien järjestämisestä. Ja myös taiteen merkityksestä.
Kun taidetta tuodaan yllättäviin paikkoihin ja siten kohdattavaksi erilaisille yleisöille, mahdollistuu monenlaisia kohtaamisia. Olemalla itse läsnä näyttelyissä Jensen ja Suvanto ovat päässeet kuulemaan näyttelyvieraiden kokemuksia ja keskustelemaan niistä heidän kanssaan. Vuosien varrella he ovat kuulleet monenlaista palautetta.
”Sellaistakin on kysytty, että miksi tällaista tehdään”, Jensen sanoo.
”Sehän on hyvä kysymys. Uskon siihen, että taiteella voi tehdä tosi paljon. Menemällä paikkoihin, joissa ei ole niin paljoa taidetta, olemme saaneet toistuvasti kuulla, miten yksikin taidenäyttely on voinut olla maailmoja järisyttävä”, hän pohtii.
Näyttelyt saavat ihmiset usein liikkeelle ja tarkkailemaan paitsi taidetta myös ympäristöään uusin silmin. Kokemukset voivat olla myös ärsyttäviä tai hämmentäviä, mutta sekin kuuluu asiaan. He kertovat, että ihmisten reaktiot yllättävät jatkuvasti.
”Ihmiset rakastaa ja vihaa taideteoksia täysin sattumanvaraisesti riippumatta siitä, missä ollaan. Sitä, mistä ihmiset pitävät tai mistä eivät, ei voi ennakoida ollenkaan, ja se on todella kiinnostavaa”, Jensen sanoo.
”Ja taiteen voimahan perustuu juuri siihen, että se herättää tunteita ja näkemään jotakin uutta”, Suvanto jatkaa.
Lähiössä itsekin kasvaneena minua kiinnostaa paljon se, millaista taidetta erilaisissa lähiöissä on suhteessa keskustoihin.
Julkinen tila on ollut Jensenin ja Suvannon toiminnan keskiössä jo pitkään. Tämän vuoden alusta he ovat tarkastelleet sitä myös lasten ja nuorten kanssa Suomen Kulttuurirahaston rahoittamassa Sirkkalehdet-pilottihankkeessa.
Julkisen tilan ja sinne sijoitettujen taideteosten tulisi olla kaikkia varten, mutta todellisuudessa erilaiset ihmiset ja ihmisryhmät eivät välttämättä koe niin, he sanovat. Julkinen taide on usein tietynlaista ja voimakkaasti tietyille alueille suunnattua.
”Lähiössä itsekin kasvaneena minua kiinnostaa paljon se, millaista taidetta erilaisissa lähiöissä on suhteessa keskustoihin”, Jensen lisää.
He ovat miettineet paljon sitä, minkä verran julkista taidetta eri alueille sijoitetaan tai tilataan. Kontrastit voivat olla yllättävän suuria. Perinteisesti julkista taidetta on suunnattu erityisesti kaupunkien keskustoihin. Vilkkaan rakentamisen myötä Helsingissä esimerkiksi Kalasataman alueelle on tuotu viime vuosina runsaasti taidetta.
Sirkkalehdet-hankkeessa Jensen ja Suvanto haluavat kuulla lasten ja nuorten ajatuksia julkisesta taiteesta. Miten teoksen tekeminen omaan asuinympäristöön mahdollisesti muuttaa suhdetta paikkaan? Samalla he käyvät läpi julkisen taiteen perinnettä sekä haastavat sitä pohtimalla, mitä julkinen taide voisi olla nyt tai tulevaisuudessa.
Kun keskustellaan ja ajatellaan yhdessä, ajattelu on parempaa ja kiinnostavampaa.
Jensen ja Suvanto pyrkivät usein haastamaan perinteisiä käsityksiä siitä, miltä taideteosten tulisi näyttää tai missä niiden tulisi olla esillä. Työssään he tutkivat ja purkavat jatkuvasti sitä, miten taidetta katsotaan ja millaisia odotuksia siihen kohdistuu: on eri asia katsoa teosta valmiina kuin siitä näkökulmasta, että millaisia ajatusprosesseja ja kerroksia sen taustalla on.
Usein kiinnostavimmat kysymykset nousevat esiin prosessin aikana, kun asioita tehdään yhdessä taiteilijoiden ja yhteistyökumppaneiden kanssa. Myöhemmin kiehtovia keskusteluja käydään myös yleisön kanssa.
”Kollektiivisessa työskentelyssä vetoaa se, että kun keskustellaan ja ajatellaan yhdessä, ajattelu on parempaa ja kiinnostavampaa”, Jensen sanoo.
Yhdessä työskenteleminen kehittää myös toimintatapoja ja omaa ajattelua. Ryhmässä täytyy sanallistaa ja perustella, miksi jotakin tehdään juuri tietyllä tavalla. Pitää myös keskustella erilaisista vaihtoehdoista.
Toimintatapoihin liittyy olennaisesti myös se, millaisilla resursseilla näyttelyitä tehdään. Jensen ja Suvanto pohtivat paljon taiteeseen liittyviä rakenteellisia ja poliittisia kysymyksiä sekä sitä, miten he voisivat kuraattorin roolissaan parantaa taiteilijoiden työskentelyolosuhteita ja tukea heidän työtään.
Vapaan kulttuurikentän toimijat ovat Suomessa haastavassa asemassa. Monet kokevat, että olemattoman pienillä resursseilla pitäisi pystyä tekemään isojakin hankkeita. Kulttuurileikkausten vuoksi tulevaisuus näyttää huolestuttavalta.
”Meidän resurssimme ovat vaihdelleet paljon eri aikoina ja riippuneet myös yhteistyökumppaneistamme. Kun instituutioiden rahoituksesta leikataan, se vaikuttaa välillisesti myös vapaan kentän toimijoihin”, Suvanto toteaa.
Kulttuurikentällä jaettu huoli alan toimintamahdollisuuksista on todellinen. Samalla se kirkastaa toiminnan merkityksellisyyttä.
”Onhan se tosi mahtavaa, että me voidaan tuoda taiteen avulla ihmisiä yhteen ja mahdollistaa erilaisia kohtaamisia”, Jensen sanoo.
Teksti Sanna Lipponen
Kuva Emma Suominen
Tämä on näytejuttu marraskuun 2024 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. 13 vuoden aikana Ison Numeron myyjät ovat ansainneet työllään yli 1,8 miljoonaa euroa tuloja.
