Paperittomista puhutaan Suomessa usein yhtenä ryhmänä, joka on joko uhka tai uhreja. Mutta mistä kaikesta oikeastaan puhumme, kun puhumme paperittomuudesta? Ja miksi valtio on luomassa heitä lisää? Tapasimme ihmisiä, joille perusoikeudet eivät ole itsestäänselvyys.
Teksti Jussi Förbom, Miika Tervonen ja Anca Enache Kuvat Katja Tähjä
“Suurin ongelmani on, että joudun elämään viranomaisilta piilossa”, sanoo Aliou. Tapaamme Alioun tämän tuttavan tutun asunnossa Helsingissä. Hiljaisella äänellä nopeasti puhuva Aliou on uupunut ja taistelee epätoivoa vastaan. Hän on piilotellut Suomen viranomaisilta siitä asti, kun hänen määräaikainen oleskelulupansa Italiassa vanheni.
Luvan hän oli aikoinaan saanut perheenyhdistämisen perusteella. Hän ei koskaan ole ollut turvapaikanhakija, ei kulkenut salakuljettajien reittejä eikä ylittänyt Välimerta kiikkerässä aluksessa. Hän on matkustanut Eurooppaan täysin laillisesti lentokoneella, taskussaan oleskelulupa, passi ja viisumi.
“Nyt joudun istumaan sisällä ja pelkäämään ihmisten kohtaamista. Mikä tahansa työ, mikä tahansa asia, jossa joutuisin ponnistelemaan ja käyttämään aivojani edes vähän, olisi parempi vaihtoehto kuin tämä. Piilottelu vie ihmiseltä kaiken.”
Aliou tuli Suomeen töiden toivossa vuonna 2013. Hän on tehnyt fyysisesti rankkaa ja pimeää työtä, kuten autonpurkua, konttien lastausta tai ystävän järjestämää mainosten jakamista. Ensimmäisestä työstään luvattuja rahoja Aliou ei ole nähnyt vieläkään.
Sitten tuli tammikuu 2014, ja Aliou ryhtyi valmistelemaan matkaa takaisin Italiaan. Hän oli siinä uskossa, että määräaikainen oleskelulupa tuli uusia siellä maaliskuuhun mennessä. Papereita tarkistaessaan hän kuitenkin tajusi, että lupa oli vanhentunut jo edellisen vuoden marraskuun lopussa.
“Tajusin tuijottavani lupapaperia, jossa käytännössä lukee, että mikään ei ole niin kuin olin kuvitellut. Olin peloissani.”
Aliou ole ollut missään tekemisissä suomalaisten viranomaisten kanssa, koska pelkää näiden palauttavan hänet kotimaahansa. “Siellä minulla ei ole mitään. Haluan päästä Italiaan. Ei sielläkään minulle luultavasti töitä ole, koska on lama. Saisin kuitenkin ilmaisen lakimiehen ja voisin anoa vuoden mittaista väliaikaista lupaa, jonka turvin voisin etsiä töitä. Ei se helppoa olisi, mutta silloin en joutuisi elämään piilossa, enkä tämän jatkuvan pelon vallassa.”
Paperittomuutta on erittäin vaikea määritellä. ”Paperittomat” niputetaan usein yhdeksi laittomasti maassa oleskelevaksi ihmisjoukoksi ilman henkilö- ja matkustusasiakirjoja. Euroopassa termillä viitataan erityisesti niin sanottuihin kolmannen maan kansalaisiin, joilla ei ole oleskelulupaa ja jotka voidaan käännyttää.
Todellisuus on kuitenkin pelkistäviä määritelmiä monimutkaisempi. ”Paperittomat ei ole yksi tai pysyvä ryhmä. Paperittomuus voi olla luvan odottamista tai siltä putoamista – välitila, jossa ihminen on kahden eri lupatilanteen välissä”, Itä-Suomen yliopiston tutkija Mervi Leppäkorpi sanoo.
Paperittomuus ei myöskään ole yhtä kuin saapuminen maahan ilman papereita. ”Paperittomilla” on usein itse asiassa paljonkin erilaisia dokumentteja, kuten voimassaolevan passin omaavalla Alioulla.
Valtaosa Euroopassa oleskelevista paperittomista on Alioun tavoin saapunut maahan alun perin laillisesti. He ovat menettäneet oleskelu- tai työlupansa vasta maassa oleskelun aikana. Tyypillisesti paperittomaksi jäädään kielteisen turvapaikkaratkaisun seurauksena. Taustalla voi olla lukemattomia muita syitä, työpaikan menettämisestä turistiviisumin umpeutumiseen ja opintoperusteiseen oleskeluun vaadittavan rahasumman puuttumiseen.
”Paperittomuus on ilmiönä sidoksissa ulkomaalaislainsäädäntöön ja sen soveltamiseen”, muistuttaa Helsingin yliopiston tutkija Jukka Könönen. ”Se on tiukan turvapaikka- ja oleskelulupapolitiikan sivutuote.” Collateral damage, kuten englanniksi sanottaisiin.
Tapaamme pikkukaupungin pizzeriassa eteläisessä Suomessa naisen, jota kutsumme hänen pyynnöstään tässä jutussa nimellä Tope oluwa – ”Jumalan armosta”. Hän saapui Suomeen turvapaikanhakijana heinäkuussa 2013, sitä ennen Eurooppaan Libyasta lähes kelvottomalla aluksella. Merellä viisi matkakumppania hukkui, Euroopassa matkatessa salakuljettajat vaativat naisilta maksun raiskaamalla.
Tope oluwa näyttää arpea kasvoissaan, joka syntyi kun häntä kidutettiin kotimaassaan. Hänen rikoksensa oli suhde naiseen. Asiaa pahensi, että Tope oluwa on kristitty ja naisystävä oli muslimi, jonka isä kuului väkivaltaiseen islamistijärjestöön. Tope oluwa kertoo järjestön tappaneen hänen isänsä ja veljensä ja polttaneen hänen äitinsä talon. Perhe pitää naista syyllisenä tähän ja on hylännyt hänet.
Huhtikuussa 2014 tullut päätös turvapaikkahakemukseen oli kielteinen. Tope oluwalla ei ole kotimaastaan minkäänlaisia henkilöpapereita tai passia. Turvapaikanhakijana hänen oleskelunsa on kuitenkin ollut pitkän turvapaikkaprosessin aikana Suomessa laillista.
Uudessa kotikaupungissaan Tope oluwa myös hankki töitä heti, kun se oli lain mukaan mahdollista. Työ oli mieluisaa, ja hän oli pidetty työntekijä, joka maksoi verot ja asumisensa vastaanottokeskuksessa. Hän rakastui suomalaiseen mieheen ja meni kihloihin. Kaikki oli periaatteessa hyvin.
Sitten Tope oluwa näyttää jälkiä käsissään. Hän sanoo suomalaisen poliisin aiheuttaneen ne. Tapahtumat alkoivat, kun poliisi soitti helmikuun alussa naiselle töihin ja käski hänen saapua asemalle välittömästi. Siellä hänelle kerrottiin, että kielteinen päätös hallinto-oikeudesta oli tullut jo marraskuussa. Tope oluwan lakimies ei kuitenkaan ollut kertonut asiasta eikä ryhtynyt sen perusteella toimenpiteisiin.
Poliisit sanoivat, että koska Tope oluwa ei ollut valittanut päätöksestä, hänet lähetettäisiin kotiin. Häntä vaadittiin allekirjoittamaan asiakirja, jossa hän suostuisi palaamaan kotimaahansa vapaaehtoisesti.
Tope oluwa ei suostunut. ”Huusin paniikissa, etten ole tehnyt mitään rikollista. Poliisi painoi minut lattiaa vasten ja laittoi minulle käsiraudat. Tappelin vastaan. Havahduin sairaalassa, enkä ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Oikea silmäkulma oli poskea myöten turvoksissa ja alahuuli halki.”
Tope oluwan pyynnöstä sairaanhoitaja soitti hänen miesystävälleen. Tämä tuli paikalle ja löysi kertomansa mukaan kihlattunsa lukitusta huoneesta lepositeistä. Mies auttoi hänet turvaan – ja piiloon.
Kaakkois-Suomen poliisi tutkii paraikaa Tope oluwan kohtelua. Tope oluwa puolestaan on tehnyt uuden lakimiehen avustuksella uuden turvapaikkahakemuksen. Viranomaiset kuitenkin kohtelevat häntä kokonaan uutena hakijana, jolloin muun muassa kuuden kuukauden aikarajoitus työnteko-oikeudesta on alkanut alusta. Tope oluwa ei voi mennä töihin, vaikka hänellä olisi valmis työpaikka odottamassa. Lakimies on hakenut Korkeimmasta hallinto-oikeudesta tämän määräajan ohittamista, mutta päätös voi viipyä kuukausia.
Tope oluwan tilanne on epävarma. Päivisin hän ulkoilee ja käy ostoskeskuksessa alennusmyynneissä ja tapaamassa ystäviä. Arkeen kuuluu kuitenkin myös pelko. Pariskunta on valmistautunut eri tavoin tilanteeseen, jossa poliisit tulevat yöllä tekemään käännytystä.
Eduskunnassa hyväksyttiin maaliskuussa kaikessa hiljaisuudessa ulkomaalaislain muutos, joka uhkaa luoda Suomeen kokonaan uuden paperittomien joukon. Lakiin kirjattiin niin sanottu vapaaehtoisen paluun käytäntö. Samalla poistettiin mahdollisuus tilapäiseen oleskelulupaan kielteisen päätöksen saaneilta turvapaikanhakijoilta, joita Suomi ei kykene palauttamaan.
Tämä tarkoittaa, että viranomaiset voivat vaatia kielteisen päätöksen saanutta turvapaikanhakijaa, jota ei kuitenkaan voida poistaa maasta, palaamaan vapaaehtoisesti. ”Vapaaehtoisesta” paluusta kieltäytyvät menettävät oleskelulupansa ja pääsyn vastaanotto- ja terveydenhoitopalveluihin. Pahimmillaan tämä tarkoittaa joutumista kadulle oman onnen nojaan.
Lakimuutoksen taustalla on pitkäaikainen poliittinen kiista niiden asemasta, joita ei kielteisestä turvapaikkapäätöksestä huolimatta voida käännyttää kotimaahansa. Tyypillisesti kyse on kriisimaista tulleista turvapaikanhakijoista, joiden Suomen maahanmuuttovirasto Migri katsoo tulevan ”turvallisilta” alueilta. Kaoottisessa tilanteessa olevat kotimaat ovat kuitenkin haluttomia tai kyvyttömiä vastaanottamaan vasten tahtoaan käännytettäviä.
Migri kieltäytyi pitkään myöntämästä tällaisille henkilöille tilapäisiä oleskelulupia. Korkein hallinto-oikeus kuitenkin totesi Migrin menettelyn vuonna 2013 lain vastaiseksi, minkä jälkeen tilapäisiä niin sanottuja B-lupia on myönnetty maastapoistamisen estymisen vuoksi noin 200.
Tilapäisen luvan saaneista suuri osa on maailman vaarallisimmilta konfliktialueilta Irakista, Afganistanista ja Somaliasta. Joukossa on vuosien ajan Suomessa oleskelleita ja myös lapsiperheitä. Monet käyvät töissä tai opiskelevat. Vaara oleskeluluvan menetykselle koskee nyt myös heitä.
Kaikki eivät kuitenkaan lähde, vaikka menettäisivätkin oleskeluoikeutensa Suomessa. ”Meidän monien ruohonjuuritason toimijoiden näkökulmasta on selvää, että nämä ihmiset eivät välttämättä palaa”, kertoo Pakolaisneuvonta ry:n Paperittomat-hankkeen koordinaattori Meri Korniloff. ”Lakimuutoksella luodaan käytännössä uusi paperittomien joukko, joka on viranomaisten tiedossa.”
Maahan jäävien asema on epäselvä. ”Mitä tapahtuu, kun vaikkapa vastaanottokeskuksesta ulos heitetty afganistanilainen lapsiperhe hakeutuu sosiaalitoimiston luukulle?” kysyy Mervi Leppäkorpi. ”Heitä ei voida jättää kadulle, eikä myöskään poistaa maasta, koska Migrin mielestä heidät voidaan käännyttää, mutta palauttaminen ei onnistu.”
Lain laatijoiden näkemyksen mukaan tämä ei ole ulkomaalaislain ongelma.
”Vastaanottojärjestelmän tehtävänä ei ole huolehtia henkilöistä, jotka voisivat vapaaehtoisen paluun järjestelmää käyttäen turvallisesti palata kotimaahansa, mutta eivät kuitenkaan palaa. Jos lähtövaltio ei ota hakijoita vastaan, heille myönnetään tilapäinen oleskelulupa. Laittomasti maassa oleskelevien asemaa ei järjestetä ulkomaalaislain tai kansainvälistä suojelua hakevien vastaanottojärjestelmän avulla”, sanoo sisäministeriön lainsäädäntöneuvos Jorma Kantola.
Meri Korniloff pitää lakimuutosta vastuuttomana. ”On valtion tehtävä turvata perusoikeudet jokaiselle – ei järjestöjen, vapaaehtoisten tai kirkon. Jos ja kun ihmisiä jää Suomeen ilman pääsyä peruspalveluihin, lähdetään katsomaan mitä oikeuksia heillä on. Ihmisten perusoikeudet eivät lakkaa olemasta.”
Terveyden hierarkiat
Euroopan ulkopuolelta tulevat maahanmuuttajat eivät ole ainoita, joille oikeudet eivät ole itsestäänselvyys. Itäisen Euroopan romanisiirtolaisia ei tosin uhkaa käännyttäminen kriisialueille. Esimerkiksi terveydenhuollon näkökulmasta he ovat kuitenkin monin tavoin samankaltaisessa tilanteessa kuin ilman oleskelulupaa olevat paperittomat.
Tapaamme romanialaiset Gabin ja Olgan heidän tuttunsa luona Helsingissä. Kuten yhdeksän kertaa tätä ennen, he ovat jälleen Suomessa hankkimassa tuloja pääasiassa kerjäämällä. He ovat päivisin Tapiolassa ja nukkuvat yleensä yönsä autossa. Tällä hetkellä he voivat kuitenkin asua tilapäisesti tuttavansa luona pääkaupunkiseudulla. Olgalla ja Gabilla on kuusi lasta, jotka ovat kotona Romaniassa. Tapaamisemme aikana kännykkä soi monta kertaa, lapset soittelevat ja kertovat kuulumisia. Aina ne eivät ole vain hyviä terveisiä. Yksi lapsista on sairas, ja silmin nähden huolestunut Olga yrittää järjestää tälle naapurin kautta hoitoa.
Kun tapaamme Vallilassa Helsingissä, Gabi näyttää jalkaansa. Se on mustunut ja turvonnut, ja Gabi sanoo, että kivut ovat välillä sietämättömät. Syvät laskimotulehdukset alaraajoissa vaatisivat pysyvän verta ohentavan hoidon, joka puolestaan edellyttäisi säännöllistä laboratorioseurantaa. Näitä Gabi ei kuitenkaan voi ilman eurooppalaista sairasvakuutuskorttia Suomessa saada, vaikka onkin EU-kansalainen. Eikä sen paremmin Romaniassakaan, jossa hänelle ei työttömyyden takia myönnetä sairausvakuutusta.
Gabi on ollut useaan kertaan akuutissa hoidossa Haartmanin päivystyksessä, Helsingissä, jossa häneen on kuulemma suhtauduttu hyvin. Lasku on lähtiessä annettu käteen, mutta sitä Gabi ei ole voinut maksaa. Eikä sitä ole kukaan tullut perimäänkään.
Gabin tapaus on tuttu Global Clinicin vapaaehtoisille. Global Clinic on vuodesta 2011 toiminut terveyden- ja sairaanhoitoa sekä juridista neuvontaa tarjoava klinikka. Sen asiakkaita ovat ne, jotka eivät syystä tai toisesta ole oikeutettuja julkiseen terveydehoitoon.
Klinikalla vapaaehtoisena työskentelevä lääkäri Heli Salmi huokaa kysyttäessä Gabin tapauksesta. Vapaaehtoisten mahdollisuudet auttaa ovat rajalliset: klinikalla on lähinnä hoidettu Gabin säärihaavoja ja annettu särkylääkkeitä. Julkisella puolella Gabin veritulpan vaatimaa jatkohoitoa puolestaan ei ole järjestetty, koska sitä ei ole pidetty lain tarkoittamana kiireellisenä hoitona. Tuloksena ovat olleet epätarkoituksenmukaiset ja kalliit akuuttihoidot, sekä paheneva riski saada hengenvaarallinen keuhkoveritulppa.
”Kyllähän se lääkärinä pahalta tuntuu. Varsinkin kun asia olisi järjestettävissä.” Salmen mukaan yksittäistapauksissa on lopulta paljon lääkärin harkinnasta kiinni. ”Eihän mikään laki kiellä lääkäriä hoitamasta potilasta. Jos henkilö käy saman vaivan takia useita kertoja vastaanotolla on usein mahdollista kehittää tilanteeseen ratkaisuja.”
Salmen mielestä terveydenhuolto ei saisi olla maahanmuuttopoliittinen kysymys. ”Lopulta pitää palata siihen, että lääkärillä on velvollisuus hoitaa potilaansa ja potilaalla on oikeus saada sairauteensa lääkärin hoitoa.”
Kaikki eivät ole samaa mieltä. Suomessa yritettiin alkuvuodesta 2015 säätää laki, joka olisi taannut terveyspalvelut myös osalle paperittomista siirtolaisista. Prosessi sai erikoisen loppunäytöksen, kun Sdp:n kansanedustaja Kari Rajamäki – entinen sisäministeri – yllätti etenkin hallituspuolueet esittämällä esityksen jättämistä pöydälle. Perussuomalaisten tuella esitys hyväksyttiin, ja koska vaalikausi oli juuri loppumassa, ei asiaan ehditty enää normaalin päiväjärjestyksen puitteissa palata. Näin lakiesitys raukesi.
Myös osa paperittomien puolustajista suhtautui ehdotettuun lakiin varauksellisesti. Lakiehdotuksen perusteella olisi selvitetty, voitaisiinko paperittomille lapsille ja raskaana oleville naisille antaa normaalit terveyspalvelut samaan hintaan kuin suomalaisille. Muille ryhmille palvelut olisi tuotettu todellisten kulujen mukaan, mikä olisi käytännössä usein estänyt hoitoon hakeutumisen, sillä pelkona olisi ollut kustannusten periminen ja sen jälkeiset maksuhäiriömerkinnät.
Laista ei olisi ollut apua veritulpasta kärsivälle Gabille, koska EU-kansalaiset eivät olisi kuuluneet sen piiriin, toisin kuin nyt Helsingissä. Global Clinicin suurin asiakasryhmä, itäisen Euroopan romanit, eivät siten olisi kadonneet vastaanoton jonosta.
Tulevaisuus mietityttää Global Clinicin Heli Salmea. ”Me emme voi ottaa vastuullemme terveyspalveluja, jotka julkisten tahojen kuuluisi tarjota. Meidän tavoitteemme on alusta saakka ollut että tämän klinikan pitää tehdä itsensä tarpeettomaksi.”
Tämä ei kuitenkaan näytä todennäköiseltä. Ulkomaalaislain muutosten jäljiltä klinikan vastaanotolle jonottaa heinäkuun jälkeen todennäköisesti lisää oikeudettomaan asemaan ajautuneita ihmisiä.
Salmi näkee nykytilanteessa kuitenkin myös positiivisia piirteitä. ”Ihmisten ymmärrys siitä että tällainen asia on olemassa on kasvanut. Global Clinicin toiminnassa on tärkeää tehdä näkymättömästä näkyvää. Ihmisille ei voi taata oikeuksia ennen kuin tiedetään että he ovat olemassa.”
Juttua varten on haastateltu asiantuntijoina Heli Salmea, Mervi Leppäkorpea, Meri Korniloffia, Katja Tuomista, Jorma Kantolaa ja Jukka Könöstä. Työryhmä kiittää Lina Laurentia, Rashi Goudalia ja Christovao De Macksi Mayasia.
Tämä juttu on julkaistu Isossa Numerossa 2/2015. Se on toinen osa Piilosta näkyväksi -juttusarjaa, jossa tutkijat ja toimittajat pureutuvat suomalaisen eriarvoistumisen teemoihin uudella otteella. Juttusarjan toteutusta rahoittaa Koneen säätiö.
