Costica Costica lähti Ceaușescun kuoltua ulkomaille ansaitsemaan ensin katutaiteella ja sittemmin Ison Numeron myyjänä.
Olen Costica, sukunimeltäni myös Costica. Tulen Tecucin kaupungista Romaniasta ja olen 48 vuotta vanha.
Vanhempani olivat käsityöläisiä, tekivät kattiloita ja patoja, sellaisia perinteisiä romanien juttuja. Meitä oli iso perhe, kahdeksan lasta yhteensä. Asuimme vuokralla talossa, mutta olimme köyhiä kuin mikä. Meillä ei todellakaan ollut mitään, varsinkaan rahaa.
Kävin koulua viisi luokkaa. Sitten loppuivat vanhempieni rahat ja minun koulutie. Tykkäsin oikeasti luokassa istumisesta, etenkin englannin ja äidinkielen opiskelusta. On toinen asia, jäikö siitä mitään päähän.
Lähdin koulusta pelloille töihin. Keräsimme viinirypäleitä, tomaatteja, risuja, mitä nyt maatiloilla tehdään. Tapasin siellä vaimoni, menimme naimisiin ja lapsia alkoi syntyä.
Kun olin 16 vanha, tuli vallankumous. Katselimme ihmeissään uutisia televisiosta. Oli mielenosoituksia ja ihmisiä kuoli. Ceaușescu ammuttiin. Minua pelotti ja olin samaan aikaan surullinen.
Ceaușescun aika oli hyvä. Kaikilla oli töitä ja ruokaa, asiat olivat halvempia ja jotenkin kaikki paremmin. Hän oli Numero Yksi, komentaja. Hän piti huolta vanhoista ihmisistä. Hänen kuolemansa jälkeen kaikki muuttui, työt loppuivat, piti lähteä ulkomaille.
Kävin ensiksi Hollannissa. Seisoin siellä kadulla naamiaisasussa niin kuin katutaiteilija. Jaksoin sitä pari viikkoa ja palasin kotiin. Sitten kun rahat loppuivat, tein saman reissun uudelleen.
Yhteensä kiersin Hollannin ja Romanian väliä kolmisen vuotta. Sitten kerran poliisi tuli paikalle ja sanoi: ”Hus!” Hän sanoi, että katutaiteeni on kerjäämistä, ja että sitä ei tässä maassa katsota hyvällä. Siihen jäivät Hollannin reissut.
Rikkauksia tai palatseja en ole koskaan halunnut.
Tulin Suomeen kymmenkunta vuotta sitten. Yövyimme missä milloinkin, joskus metsässä, joskus autossa, joskus rautatieasemalla. Jatkoin katutaidehommia täälläkin, välillä Obamana ja sitten Elviksenä. Voin kokemuksesta sanoa, että se ei ole helppoa työtä. Aurinko porottaa taivaalta ja paikoillaan saa seisoa monta tuntia.
Kun veljeni alkoi myymään lehteä, ajattelin itsekin kokeilla sitä. Ja sillä tiellä olen ollut nyt kohta kymmenen vuotta. Siksi minulla on myös jo vähän näkemystä näihin asioihin. Koronan jälkeen keskusta on hiljentynyt kovasti.
Minun myyntipaikkani on myös vähän erikoinen. Ihmisiä tulee ja menee, eikä heihin ehdi tutustua.
Stockmann on niin keskustassa. Usein en ennätä edes katsomaan heidän kasvojaan kunnolla kun he ovat jo tiessään.
Suomi on hyvä maa. Parempi kuin muut joissa olen käynyt. Ihmiset ovat hyviä. Voi olla, että joskus en tule tänne enää. Silloinkin tulen sanomaan, että nuo Suomessa vietetyt vuodet, ne olivat hyviä.
Asiakkaille haluan sanoa: ostakaa meiltä lehti! Sillä rahalla hoidan lapsiani. Ostan polttopuita. Ostan ruokaa pöytään. Rikkauksia tai palatseja en ole koskaan halunnut. Minulle riittää vähempikin.”
Teksti ja kuva: Janne Hukka
Tämä on näytejuttu kesäkuun 2023 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2022 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen noin 280 hengelle.
