Kolumnisti Leif Hagert toivoo, että päättäjät näkisivät suomalaisen arjen moninaisuuden.
Kuinka huikea uusi vuosikymmen meille tulisi, jos ihmiset alkaisivat tunnistaa etuoikeutetun asemansa ja sen, että Suomi on täynnä erilaisia ihmisiä, erilaisine arkineen.
Toisen ihmisen kenkiin asettuminen aika ajoin tekee hyvää meille kaikille, mutta etenkin päättäjien olisi erittäin suotavaa tajuta, että kaikki eivät lähde liikkeelle samalta viivalta. Siitä huolimatta, että kansanedustajien pitäisi edustaa koko kansaa, tehdään monet päätökset huomioimatta erilaisiin vähemmistöihin kuuluvien henkilöiden asemaa yhteiskunnassamme.
Yksityisautoilusta käytävä keskustelu on tästä hyvä esimerkki. Ilmastonmuutos on yksi aikamme isoimmista kysymyksistä, jonka ratkaisemiseen tarvitaan tekoja. Yhteiskunta, joka katsoo eteenpäin ja pyrkii parempaan, joutuu tekemään päätöksiä, jotka eivät aina miellytä kaikkia. Mutta auton omistamisessa ei ole kyse vain ylellisyydestä, ei kaikilla.
Jotkut tarvitsevat neljä pyörää alleen, jotta arki voisi rullata sujuvasti eteenpäin.
Meillä on Suomessa perheitä ja yhteisöjä, joissa halutaan tukea ikääntyneen omaisen omassa kodissa asumista auttamalla tätä arjen askareissa – hoivakodin etsimisen sijaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi siivousapua, kaupassa käymistä tai lääkärille kuskaamista.
Joskus vaatii aikamoista akrobatiaa aikataulujen ja voimavarojen kanssa sovittaa tuohon lisäksi omat arjen menot. Tällaista arkea elävät ihmiset ovat sanoneet minulle, että jos heillä ei olisi autoa, niin se olisi pois joko heidän ajasta iäkkään sukulaisen tai lapsen kanssa. Kumpaakaan ei haluttaisi laiminlyödä, mutta autottomuus pakottaisi valitsemaan toisen näistä.
Moni vähemmistöön kuuluva henkilö kokee julkiset kulkuvälineet turvattomana tilana.
”Helsingissä ei tarvita omaa autoa, koska on hyvät julkiset”, sanotaan. Mutta moni vähemmistöön kuuluva henkilö kokee julkiset kulkuvälineet turvattomana tilana ja tästä syystä välttelee näiden käyttöä, jos mahdollista.
Tämä ongelma on myös HSL:n ja HKL:n tiedossa ja ne ovat pyrkineet parantamaan tilannetta muun muassa STOP! Päätepysäkki syrjinnälle -kampanjan kautta, joka on toteutettu Ihmisoikeusliiton kanssa. Se, että palveluntarjoaja huomaa ongelman ja pyrkii parantamaan sitä, antaa toivoa siitä, että vielä jonain päivänä julkiset ovat kaikille meille yhtä turvallisia kulkuvälineitä.
”Muutaman kilometrin matkat voi hyvin hoitaa kävellen”, sanotaan myös. Mutta jos liikkuminen on terveyssyistä haasteellista, voi jo muutaman sadan metrin kulkeminen omatoimisesti olla vaikeaa tai mahdotonta.
Sitten on olemassa myös heitä, joille autoilu on vain laiskuutta tai esimerkiksi statuskysymys ja tapa pönkittää egoa. Erilaisten tilanteiden huomioiminen ei tarkoita sitä, että edellämainitut saavat unohtaa koko ilmastonmuutoksen ja ajella niin kuin viimeistä päivää.
Toivon, että tämä alkava vuosikymmen tultaisiin muistamaan aikana, jolloin poliittisia päätöksiä tehdessä opittiin katsomaan asioita laajemmalta, monipuolisesta näkökulmasta. Korkealta norsunluutornista näkymät jäävät kapeiksi.
Leif Hagert
Toimittaja ja aktivisti
Tämä on Ison Numeron näytejuttu lehdestä #44 (helmikuu 2019). Osta lehti kadulta ja tue myyjän työtä.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta.
