Puoli tuntia pormestarin puheilla

Varmaankin kyseessä oli se, että eteen nousi ihan aito tilaisuus muuttaa todella heikossa asemassa olevien ihmisten elämää. Ministerinä työskennellään aika paljon ylätasolla lakien parissa sillä oletuksella, että vaikutetaan jotenkin välillisesti ja positiivisesti yhteiskuntaan. Tämä ohjelma oli sen sijaan konkreettinen harjoitus, jossa pystyttiin varsin ruohonjuuritasolla tekemään ihan oikeita asioita.

Kansainvälisissä tapaamisissa monet yllättyvät, kun kerromme, että asunto ensin -politiikassa avainasemassa oli porvari. Mikä tekee siitä hyvää oikeistolaista politiikkaa?

Minusta on väärinkäsitys kuvitella, että sosiaalinen ymmärrys ja vastuu olisivat jollakin tapaa monopolisoituneet vasemmistopoliitikoille. Sivistysporvarin ajatusmaailmaan on kautta aikain ja ympäri maailmaa kuulunut huolenpito vähäosaisista. Sanoisin jopa, että nimenomaan porvaritausta mahdollisti ohjelman edistämisen paremmin kuin jollekin sosialistille, sillä uskalsin tehdä selkeitä valintoja.

Pohjoiseurooppalaisen hyvinvointimallin haasteisiinhan kuuluu, että jeesataan kaikkia avun tarpeessa olevia vähän. Tämä on aika loogista, mutta ei sitten toisaalta mahdollista sitä, että otetaan yksi ryhmä priorisoinnin kohteeksi. Asunnottomuuden kanssa teimme selvän valinnan: kärjistettynä otimme yhden asuntopolitiikan kymmenestä erityisryhmästä ja totesimme, että panostamme tähän niin paljon kuin tarvitaan. Loput jaetaan sitten järkevällä tavalla muiden kesken.

Ohjelman onnistumisen taustalla on mainittu Suomelle ominainen konsensus-politiikka. Onko tässä kompastuskivi vastaavanlaisten tulosten luomiselle ulkomailla?

Kyllä ohjelman onnistumisen taustalla on useampi tekijä. Yksi tärkeimmistä oli, että me löydettiin ihan aito paradigman muutos. Hieman yksinkertaistaen voi sanoa, että melkein kaikilla pitkäaikaisasunnottomilla on isoja haasteita. On huumeita, alkoholia, rikkoutuneita parisuhteita, mielenterveysongelmia, vankilaa ja muuta. Vuosituhannen vaihteessa oli vielä ajattelutapana, että ihmisen pitää raitistua ennen kuin hänet voi pysyvästi asuttaa. Me käänsimme tämän ajatuksen tismalleen toisinpäin, eli ihminen pitää asuttaa ennen kuin hän voi raitistua. Ja siihen tarvittiin systeemitason sosiaalinen innovaatio. Sitten ohjelman valmistelu annettiin pienelle ryhmälle asiantuntijoita, joille annettiin varsin vapaat kädet. Ja viimeksi ohjelmasta tehtiin hyvin yksityiskohtainen ja laaja. Siihen tuotiin mukaan ministeriöitä, kymmenen suurinta kaupunkia ja iso joukko kolmannen sektorin toimijoita. Konsensuksen sijaan sanoisin, että kyseessä ovat enemmänkin Suomen matalat raja-aidat, mikä auttaa erityisesti tällaisisten erityisen isojen asioiden ratkaisemisessa.

Jos otetaan asunto ensin -ajattelu itsestäänselvyytenä, niin mielestäni isoja ongelmia ratkottaessa pitäisi oivaltaa uusien tulokulmien tärkeys. Oli kyseessä sitten Rubikin-kuutio tai mikä muu tahansa ongelma, niin usein käy niin, että ihmiset jäävät toistamaan samaa ratkaisua. Silloin pitäisi tajuta, että tarvitaan joku ihan uusi tapa edetä. Lisäksi jos halutaan isoja muutoksia, niin pitää myös saada sitoutettua tarpeeksi isoja ja erilaisia toimijoita puhaltamaan yhteen hiileen.

Siis täytyy muistaa, että asunto ensin -ohjelmassa oli kyse ennen kaikkea pitkäaikaisasunnottomuudesta. Se pureutui asunnottomuuden kaikkein vaikeimmasta ytimestä helpoimmin tavoitettavaan päähän. Ja kuten aina kun onnistutaan, niin vaikeuskerroin kasvaa edettäessä. Ohjelma on jatkunut ihan menestyksekkäästi, mutta varmasti tarvitaan uuden tyyppisiä keinoja. Meillä on edelleen usein hämmentävä ajattelutapa, että ratkaisut riippuvat vain poliittisesta tahdosta tai rahasta. Mutta ei se niin mene aina. Rahalla saa paljon hyviä asioita aikaan, mutta ei se yksin riitä, kun on tällaisia systeemisia ongelmia. Pitää olla myös jonkinlaisia sosiaalisia oivalluksia.

Paperittomien kohdalla haaste on dramaattisesti vaikeampi verrattuna  pitkäaikaisasunnottomiin. Asunnottomuudesta ei ole yhteiskunnallista erimielisyyttä. Paperittomien kohdalla sen sijaan on näkemysero, että onko oikein auttaa vai olla auttamatta. Ja tämä kysymys on vaikea. On helpompi ratkoa ongelmia, kun ongelman varsinaisesta olemassaolosta tai siihen suhtautumisesta ei ole näkemyseroa.

Tässä iso kuva on se, että elämme markkinataloudessa, jossa hinnat määräytyvät kysynnän ja tarjonnan perusteella. Siksi hintoja ei voi teoriassa alentaa kuin vähentämällä kysyntää, joka ei ole sitten käytännössä järkevää, tai lisäämällä tarjontaa. Luulen, että meillä Helsingissä vallitsee yhteisymmärrys siitä, että tarjontaa pitää lisätä. Siinä sivussa täytyy myös lisätä sosiaalista asuntotuotantoa. Mutta kun asuntokanta uusiutuu vain noin prosentin tai puolitoista vuodessa, niin ongelmaa ei voi ratkaista kuin pitkäjänteisellä, vuosikymmeniä käsittävällä politiikalla.

Samaan hengenvetoon haluaisin kuitenkin lisätä, että on osin väärinkäsitys että pääkaupunkiseudulla hinnat ovat tavoittamattomissa. Keskiarvot ovat korkeita, mutta ne ovat aina vain keskiarvoja. Täältä löytyy myös kohtuuhintaista asumista. Sitä ei ole vain riittävästi, koska muuttoliike on niin vahvaa. Ei pidä myöskään tuijottaa kuntarajoja, sillä tämä on seudullinen kysymys. Maan arvo on sitä korkeampi, mitä lähempänä keskustaa ollaan. Ratkaisuja voi siksi hakea myös hieman kauempaa vaikkapa hyvien joukkoliikenneratkaisujen ääreltä. Näin se on tehty maailmallakin.

Siis melkein kaikissa maailman maissa on turhia vastakkainasetteluja metropolien ja muun maan välillä. Eli tämä ei ole mitenkään suomalainen erikoisuus. Suomessa ollaan tosin eurooppalaisesti katsottuna kaupungistumisessa selvästi jälkijunassa ja ilmiön vääjäämättömyyttä ei ole täysin sisäistetty. Kysymys on moniulotteinen: kaupungistuminen avaa isoja mahdollisuuksia elinvoimaiselle liiketoiminnalle, jota pitää pystyä ruokkimaan osaavalla työvoimalla ja luomalla edellytyksiä innovaatioille ja kansainvälistymiselle. Toisaalta se vahvistaa lieveilmiöitä, kuten syrjäytymistä. Mitä isommasta kaupungista on kysymys, niin sitä enemmän kaupungin johtaja joutuu kiinnittämään huomiota molempiin päihin. Se vaatii tasapainoilua, mutta mielestäni ei ole oikein ajatella, että kyseessä on joko-tai vaan sekä-että.