Rosa Liksom muistaa hyvin kylmän sodan ajan ja kauhun tasapainossa elämisen. Hänestä maailma on taas keskellä kylmää sotaa.
”Maa kulkee kulkuaan, se ei ihmistä kaipaa…”
Raitiovaunussa matkalla Kaapelitehtaalle halki Helsingin pimenevän talvi-illan kuuntelen Youtubesta laulua. Liksom Lux -kokoonpanon esikoislevyn lempeät sävelet ja lyyriset sanat lämmittävät.
Rosa Liksomin ateljee on ollut Kaapelitehtaan yhdessä siivessä kauan. Seison sen kynnyksellä ja ajattelen kuueläintä.
Kun olin pieni, minulla oli outo, vähän pulleaa kurkkua muistuttava lelu, jonka alla oli pyörät ja sen päällä saattoi istua. Se oli kova, röpelöinen ja ruma, luultavasti muovia. Isäni mukaan, kun maapallo tuhoutuu, vain kuueläin jää lentelemään ilmakehään.
Tässä isossa huoneessa kuueläimen kaltaisten tarkoituksettomien, mutta jonkun aivan tarkoituksella suunnittelemien esineiden läsnäolo on vahva. Koko tila on kauttaaltaan kuorrutettu tauluilla, kirjoilla, leluilla, kasveilla, retro-elektroniikalla, lampuilla… Keskellä kaikkea seisoo lähes luonnollisen kokoinen Kekkos-pahvikuva. Sen ohi kävelee ateljeen emäntä, jonka toinen käsi pitelee kännykkää korvalla, toinen kantaa teekannua sohvien ja nojatuolien takana häämöttävälle sohvapöydälle.
Rosa Liksom mainitsee kuoleman melkein heti suljettuaan kännykän. Ei mitenkään painokkaasti, vain toteamalla, että soittaja oli hänen 90-vuotias ystävänsä, joka on niin sairas ja voimaton, että haluaa kuolla.
Sitten pääsemme puhumaan siitä mistä pitikin, kuten Liksom Luxin debyyttialbumista, joka ilmestyi lokakuussa. Kokoonpanoon kuuluu laulujen lyriikoista vastaavan Liksomin lisäksi muusikot Eeva Koivusalo ja Anita Seppä. Nyt 65-vuotiaalle monialaiselle taiteilijalle levy on uusi aluevaltaus, joka lähti liikkeelle havainnosta.
”Kaveriporukassa lauletaan usein yhdessä, ja aina ne biisit on vanhoja. Huomattiin, että tästä ajasta kertovia yhteiskunnallisia biisejä on lopulta aika vähän.”
Liksom Luxin lyriikoiden yksi kriteeri on, etteivät ne kerro parisuhteesta tai rakkaudesta.
”Vaan sellaisista asioista, jotka riivaavat meitä. Kuten esimerkiksi Venuksen valloitus.”
Liksom laskee teekupin pöydälle ja aloittaa:
”Jenkeissä ihan todella Elon Muskin johdolla rahoitetaan tutkimusta, jonka tavoitteena on valloittaa meitä lähellä olevia planeettoja raaka-ainevarastoiksi ja jopa asumiskäyttöön. Ensin siis louhitaan maapallo tyhjäksi, liataan elinympäristömme, kunnes ihminen ei voi enää elää täällä. Sitten etsitään uusia paikkoja, joita tuhota. Ihmisen suurin ongelmallinen piirre on ahneus, ja sillä ahneudella ei ole mitään rajaa.”
Kirjailijan tuolin takana tuijottaa jalat harallaan tuimailmeinen pahvi-Kekkonen, Liksomin tyttären mukana ateljeeseen päätynyt hahmo. Sen kanssa otetaan kuulemma paljon selfieitä. Trendikkääseen pusakkaan sonnustautuneen entisen valtiopäämiehen viereen lattialle on kerrostunut vanhoja televisioita, koriste-esineitä ja täytetty lintu.
”Tämä ateljee on siitä ahneudesta täydellinen esimerkki. Tää osoittaa sen, että ihmiselle, eli tässä tapauksessa minulle, ei riitä mikään.”
Jyhkeä vitriinikaappi häntä vastapäätä on tupaten täynnä tavaraa, etenkin neuvostoaikaisia leluja. Nukkapintaisten eläinhahmojen armeija tuijottaa lasin takaa mustilla silmillään.
”Tää on hyvin vaikea laji, tää homosapiens.”
Vuonna 2018 Rosa Liksom ja Pentti Linkola keskustelivat yleisön edessä tamperelaisessa kesätapahtumassa. Tuolloin Liksom kysyi Linkolalta, onko ihmiskunnalla vielä toivoa.
”Toivoa ei ole”, vastasi Linkola, ja kylmä tuulahdus kulki yleisön läpi.
Pari vuotta myöhemmin hän kuoli.
”Ajattelen näin, ettei ihmisten tarvitsekaan toivoa”, Liksom sanoo nyt.
Meidän pitäisi tehdä jotain aivan muuta.
”Siivota sotkumme.”
Liksom on perillä tieteellisistä skenaarioista, joiden mukaan meillä on vielä aikaa pelastaa pallo, eli samalla itsemme.
”Ihminen ajattelee, ettei tässä kannata hötkyillä. Kyllä insinöörit keksivät jonkun uusiovoiman, joka ratkaisee ilmastonmuutoksen ja lajikadon. Loihditaan härpäkkeet ja keinot, ettei kenenkään tarvitse vähentää kulutusta. Sopii miettiä, tuoko pelkkä teknologia meille ikinä ratkaisuja.”
Liksom nojautuu taaksepäin tuolissaan ja antaa tulla:
”Maapallo on globalisaation myötä yhä tiiviimmin kokonaisuus. Kun teknologiajätettä ei haluta tänne pilaamaan meidän lähiympäristöä, se viedään Afrikkaan. Siellä sitten köyhät ihmiset polttaa meidän mikropiirejä, joista irtoaa myrkkyjä. Me läntisen maailman rikkaat ihmiset tuhotaan tämä pallo. Me tuhotaan pallo muun muassa viemällä meidän omat paskat Afrikkaan, Aasiaan ja Kiinaan. Mutta täytyy muistaa, että me ylikuluttavat ihmiset saastutimme tämän planeetan ja me voimme tämän myös siivota, jos haluamme.”
Meidän pitäisi siivota sotkumme.
Liksom on tyytyväinen vain siihen, että kun köyhien maiden ihmisten elinympäristö on pilattu, he tulevat tänne. Läntinen maailma joutui maksamaan kolonialismin ja imperialismin aikaisesta välinpitämättömyydestään, ja sama toistuu.
Tämä ei ole Liksomin mielestä lainkaan synkeää. Hän ajattelee ”isoa kuvaa”, jossa maapallon historia ennen ihmisen kehittymistä on ”helvetin pitkä”.
Jos ihminen katoaa taas maapallolta, itse planeetta kuitenkin säilyy. Jokin bakteeri aina jää, ja siitä alkaa taas uusi elämä. Tuho synnyttää uutta. Dinosaurukset ja monet muut lajit kuolivat, ja se mahdollisti ihmisen kehityksen.
”Voi olla, että ihmisen aika maapallolla tulee olemaan hyvin lyhyt.”
Liksom innostuu myös ajatuksesta, että ihmisen jälkeen luonto valloittaisi planeetan. Hän ei sure ihmisten kohtaloa, joka on heidän omissa käsissään.
”Ehkä me saadaan aikaan tilanne, jossa me tehdään lajina itsemurha. Sitten tämä on evoluution tuottama laji, joka tuhosi itse itsensä. Sitä ei hirveästi kannata surra”, Liksom sanoo rauhallisesti ja taputtaa kulunutta käsinojaa.
”Ajatus on mun mielestä hyvin lohdullinen.”
Sillä maa kulkee kulkuaan, se ei ihmistä kaipaa.
Liksom jatkaa puhettaan ja nappaa lautaselta keksin. Häntä mietityttäviä asioita ovat Venuksen valloituksen lisäksi jatkuvan talouskasvun ideologia, Suomen metsien kohtalo, lajikato, ruoka- ja terveyskriisit, vesistöjen likaantuminen, eriarvoisuuden kasvu, rasismi, konservatiivisten arvojen ja äärioikeiston nousu, demokratian tila, rasismi, kasvava ilmastopakolaisuus ja globalisaatio, joka meni pieleen. Sekä ydinaseet.
”Paljon on puhuttu siitä, että Isoa Numeroa myyviä Itä-Euroopan romaneja pitää tukea siellä heidän omassa maassaan ja EU:n tuella rakentaa esimerkiksi kouluja. Onko rakennettu? Onko romaniväestön hyvinvointiin satsattu heidän kotimaassaan?” Liksom kysyy.
”Kun satsataan sotaan, se on aina jostain muusta pois.”
Ulkona on jo pimeää, ja sodan mainitseminen laskee hetkeksi varjon keidasmaisen ateljeen ylle. Kysyn, mikä on Liksomin mielestä suurin muutos, jonka Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on tuonut Suomeen.
”Se, että Suomeen mahtuu vain yksi virallinen mielipide. Näin olematonta, mustavalkoista, sotaisaa ja vaihtoehdotonta julkista keskustelua ulko- ja turvallisuuspolitiikastamme meillä ei ole ollut minun elinaikanani, vaikka täällä on presidentin kansliaa myöten peräänkuulutettu dialogia ja eurooppalaisia keskustelutaitoja. Minusta voi kysyä, onko meillä keskustelu enää edes sallittua.”
Liksom ihmettelee, ettei rauhanrakentamisesta puhu kukaan, ei edes YK. Hän itse kuuluu siihen noin kahdeksan prosentin vähemmistöön, joka ei kannata Suomen liittymistä mihinkään sotilasliittoon. Syy on yksinkertainen: jos aseita on, niitä ennen pitkää käytetään. Jos ydinaseita on, niiden käyttö voi tapahtua jopa vahingossa.
Historia ei vain tapahdu, vaan me teemme sen.
Liksom ei ole menettänyt uskoaan diplomatiaan konfliktien välttämisen keinona.
Hän puntaroi sanojaan huolella, ja kysyy:
”Onko diplomatian aika ohi siksi, että Ukrainassa käytävä sota ja sen osapuolten tukeminen on osa suurvaltojen mittelöä uudesta maailmanjärjestyksestä, jossa Kiinan talousmahti on jyräämässä alleen Yhdysvallat?”
Liksomin mielestä Suomessa riehuu pelonsekainen paniikki.
”Siksi ei nähdä, että mikään liittoutuminen ei muuta Suomen geopoliittista asemaa idän ja lännen välissä, Venäjän rajanaapurina. Kukaan ei tiedä, mitä puolueettomuuspolitiikan hylkääminen tuo tullessaan eikä siitä käydä keskustelua. Äänessä ovat vain militaristit. Mutta historia ei vain tapahdu, vaan me teemme sen.”
Rosa Liksom sanoo muistavansa liian hyvin kylmän sodan ajan ja kauhun tasapainossa elämisen. Hänestä maailma on taas keskellä kylmää sotaa.
Liksom ei näe Natoa tai muita sotilasliittoja rauhan projekteina.
”Suomen halu esiintyä rauhan välittäjänä katosi siinä samassa silmänräpäyksessä, kuin katosi keskustelukulttuurin tarve. Olemme sulkeneet rajan Venäjälle ja rakennamme aitoja ja rautaesirippua.”
Hänestä media on niin menneinä vuosikymmeninä kuin nytkin omaksunut yhden yhteisen mielipiteen. Ennen oli YYA, nyt on Nato.
”Pelkoa ruokkiva propaganda kääntää nopeasti ihmismielet niin Venäjällä, Afrikassa, Euroopassa, Aasiassa kuin Pohjoismaissakin. Sitä on tutkittu paljon ja tiedetään, että vaatii vain kolme kuukautta tehokasta propagandaa, ja saadaan ihmiset uskomaan, että kuu on aurinko.”
Ateljeessa aika raksuttaa, vaikka vitriinin päällä nököttävä pöytäkello on pysähtynyt. Kirjailija toteaa vielä, sota Ukrainassa – kuten kaikki sodat – voi päättyä vain rauhansopimukseen. Toinen vaihtoehto on ydinsota.
Kirjailija katsoo teekuppiinsa.
”Sitä odotellessa”.
Teksti Sini Saaritsa
Kuvat Laura Oja
Tämä on näytejuttu maaliskuun 2023 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2022 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen noin 280 hengelle.
