Taloustieteilijä Sixten Korkman on ikuinen optimisti, joka elää pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa toteen omaa utopiaansa.
”Hei, ah! Kiitos, että osallistut julkiseen keskusteluun!” huudahtaa pipopäinen nuori mies Helsingin yliopiston kulmilla ja ojentaa kädet puoliksi kohti taivasta, puoliksi kohti Sixten Korkmania.
Ohikulkijan reaktio ei hämmästytä kameran edessä seinään nojailevaa ekonomistia. Positiivista palautetta tulee kuulemma kaduillakin toisinaan, kielteistä hän ei niin muista. Myöhemmin hän lisää, että tuleehan sitäkin joskus, mutta pääosin internetissä.
Valtiotieteiden tohtori Korkman on ollut vuosikymmeniä suomalaisen talouskeskustelun ykkösnimiä ja istunut työurallaan monella merkittävällä pallilla. Suomen Pankissa, OECD:n sihteeristössä, Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksessa, Elinkeinoelämän valtuuskunnassa, Helsingin yliopistossa, Aalto yliopistossa…
Mukava mies. Tasapainoinen. Äärikeskustassa. Kiihkoton. Ihana. Ihmisten mielipiteitä udellessa tuntuu siltä, että Korkmanista pitävät lähes kaikki poliittisesta linjasta riippumatta.
Ainakaan häntä ei ole helppo vihata. Toimittajan kysymyksiin Korkman vastaa niin tottuneesti asiaa tykittäen, että tuntuu siltä kuin kuuntelisi hieman nopeutettua äänikirjaa. Samalla hän on tosiaan on, no, mukava – kuin kapitalismin sympaattinen saarnamies, joka puhuu markkinatalouden tehokkuuden ja julkistalouden velkaantumisen ohella hyvästä elämästä, arvoista ja köyhistä huolehtimisesta.
Nyt jo eläkepäivistä nauttiva Korkman itsekin vitsailee, että papeilla ja taloustieteilijöillä on jotain yhteistä.
”Varoittelemme laveasta tiestä ja kehotamme pysymään sillä kaidalla.”
”Pessimisti ei pety, mutta optimisti on onnellisempi – ja suuressa kuvassa ollut oikeassa.”
Sixten Korkman
Kiireisen miehen haastattelu aloitettiin sähköpostitse. Alkukysymyksissään toimittaja huomasi kalastelevansa talousviisaasta esiin jonkinlaista epätoivoa: meneekö Suomessa aiempaa huonommin, matkaako maailma kohti katastrofia, onko uusliberalismi katastrofi, mitä eriarvoisuudelle voi. Korkman ei tarttunut yhteenkään synkistelyyn.
”Olen optimisti, sille ei mahda mitään”, hän toteaa ykskantaan.
”Pessimisti ei pety, mutta luulen että optimisti on onnellisempi. Sitä paitsi suuressa kuvassa optimisti on ollut oikeassa. Kun katsomme maailman ja Suomen kehitystä pitkillä ajanjaksoilla ja vaikka viime vuosikymmenelläkin, maailma on mennyt eteenpäin.”
”Suuri poikkeus on ympäristö, siinä jopa optimisti joutuu vähän koville”, Korkman myöntää.
Korkman muistelee, että viimeiset mielenosoitukset, joihin hän on osallistunut, käsittelivät ilmastoasioita. Hän pitää ympäristöongelmia maailman suurimpana huolena ja eksistentiaalisena ongelmana.
Samalla hän kuitenkin uskoo, että markkinatalouden keinojen – hintamekanismien, päästökaupan, verotuksen ja tukien – yhdistäminen säätelyyn saa meidät ulos tästäkin suosta. Maailmanloppu ei ole lähellä, teknistaloudelliset ratkaisut ovat täällä, jos vain poliitikot saisivat asiat sovittua. Hän ei usko edes, että ympäristökatastrofin välttäminen tarkoittaa kasvusta luopumista, sillä se vaatii valtavia investointeja, jotka vauhdittavat taloutta: talot, liikenne, kaikki infrastruktuuri on laitettava uusiksi.
”Mutta jos osoittautuu, että emme pysty riittävästi vähentämään kasvihuonepäästöjä ilman että siirrytään supistuvaan talouteen niin olkoon sitten niin. Koska meidän on pakko kuitenkin toimia.”
”Mutten itse usko, että se on lainkaan tarpeen. Tämä kyllä hoidetaan”, hän kiirehtii lisäämään.
”Jos osoittautuu, että emme pysty riittävästi vähentämään kasvihuonepäästöjä ilman että siirrytään supistuvaan talouteen niin olkoon sitten niin. Meidän on pakko toimia.”
Sixten Korkman
Ympäristöasioiden ohella Korkman on viime aikoina pohtinut paljon myös markkinatalouden ylilyöntejä. Helsingin Sanomien kolumneissaan hän on kirjoittanut muun muassa, että eriarvoisuuden kasvu ruokkii populismia, kapitalismi pitää saada kuriin ja uusliberalismia pitää varoa. Onko poliittisesti sitoutumaton, mutta toki markkinatalousmiehenä tunnettu, Korkman iän myötä pehmentynyt ja ottanut loikan vasemmalle?
”Sama arvomaailma minulla on ollut siitä asti, kun luin sen kirjan”, Korkman toteaa torjuvasti.
”Se kirja” on ruotsalaisen Harry Martinsonin lähes vuosisata sitten ilmestynyt romaani Nokkoset kukkivat, joka kertoo huutolaiseksi päätyvästä kuusivuotiaasta pojasta. Se perustuu Martinsonin omiin lapsuudenkokemuksiin. Korkman kertoo lukeneensa kirjan lukioikäisenä ja tajunneensa viime aikoina, että se vaikutti hänen ajatteluunsa perustavanlaatuisesti.
”Se on hyvä esimerkki siitä, miten merkittävää kulttuuri ja kirjallisuus voi olla. Kirjan lukenut sai rokotuksen sekä taistolaisuutta että markkinafundamentalismia vastaan.”
Tiivistetysti kirja valoi Korkmaniin uskon siihen, että politiikalla voidaan parantaa yhteiskuntaa ja vähentää epäkohtia. Hän uskoo markkinatalouteen ja siihen, että se on tehokkain järjestelmä ja tällä hetkellä käytännössä ainoa vaihtoehtomme, mutta muistuttaa, että siitä on monta kovin erilaista versiota. Korkman on sen pohjoismaisen, hyvinvointivaltioversion elinikäinen kannattaja.
”Olen ollut aina johdonmukaisesti mukana kannattamassa tällaista sosioekonomista järjestelmää. Voi olla, että olen nyt muutamassa kolumnissa keskittynyt kapitalismin ongelmallisuuteen – kun sillä on taipumusta lyödä yli, johtaa epävakauteen ja järkyttävään eriarvoisuuteen – mutta se ei tarkoita sitä, että olisin muuttamassa järjestelmää.”
”Eriarvoisuuden kasvu ja epävarmuus lietsoo ongelmia, jotka heijastuvat populismissa. Erityisen järkyttävää tämä on Yhdysvalloissa, jossa se on jo uhka demokratialle.”
Sixten Korkman
Ja se eriarvoisuus. Korkman sanoo ensin uskovansa, että eriarvoisuuden kasvu on politiikalla pysäytettävissä, mutta sitten jää kuitenkin pohtimaan senkin olevan monisyinen ongelma. Oli miten oli, seuraukset huolettavat.
”Eriarvoisuuden kasvu ja epävarmuus lietsoo ongelmia, jotka heijastuvat populismissa. Se on se teesi, jota olen viime aikoina viljellyt.”
”Erityisen järkyttävää tämä on Yhdysvalloissa, joissa [eriarvoisuuden kasvu] on jo suorastaan uhka demokratialle. Eikä helposti torjuttavissa, koska plutokraatit ovat siellä niin rikkaita. He perustelevat omia ajatushautomoita ja heillä on valtava vaikutusvalta sekä kongressissa että äänestäjiin – kun ei ole mitään rajaa sille, kuinka paljon rahaa voi käyttää vaalikampanjoissa”, Korkaman luettelee.
Suomi on tässäkin suhteessa vielä lintukoto, hän muistuttaa. Tuloerot eivät ole kasvaneet samoissa määrin, eivätkä varallisuuserotkaan yhtä hurjasti. Jopa pohjoismaisessa vertailukohdassamme Ruotsissa eriarvoisuus on eri tavalla kasvussa. Maa on myös tehnyt siihen liittyviä poliittisia päätöksiä: muun muassa varallisuus- ja perintöverot poistettiin.
”Osin siksi, että he halusivat saada rikkaat takaisin Ruotsiin – ja takaisinhan he muuttivat. Nyt Ruotsissa on miljonäärejä väestöön suhteutettuna yhä enemmän”, Korkman toteaa.
Tarkemmin ottaen 7,3 prosenttia aikuisväestöstä. Suomessa heitä on alle kaksi prosenttia. Eriarvoisuuden osalta Korkman on kuitenkin enemmän huolissaan köyhistä kuin rikkaista. Erityisesti lapsista ja nuorista, joihin panostamisen tärkeyden hän mainitsee moneen otteeseen. Lapsiperheköyhyyden, päivähoidon, ylisukupolvisen eriarvoisuuden.
”Köyhien perheiden lapsilla on heikommat lähtökohdat kuin muilla. Hyvinvointi pyrkii polarisoitumaan, mutta on paljon mitä voimme tehdä lapsiperheisiin panostamalla”, hän sanoo.
Päivähoitoa ja subjektiivista oikeutta siihen Korkman onkin puolustanut erityisen sitkeästi. Vaikka hän ei paljon tapaa henkilökohtaisista asioista puhua julkisesti, tässä hän on viitannut myös omiin kokemuksiinsa: Korkmanin ollessa lapsi perhe ajautui köyhyyteen ja hän sai perhetilanteen vuoksi olla ylimääräisen vuoden päivähoidossa. Se oli lapsuuden parasta aikaa.
Puhutaan sitten rikkaiden sijaan köyhistä. Miten köyhyys poistetaan?
”Niin, ei meillä pitäisi olla köyhyyttä,” Korkman toteaa.
Mutta vastaa sitten, kuten muihinkin suuriin ja maalaileviin kysymyksiin: ongelma on ei ole helppo – ja menee heti käytännön esimerkkeihin. Tässä tapauksessa monien ratkaisuna ehdottamaan perustuloon. Sen pitäisi olla riittävän korkea säällisen elintason takaamiseksi, mutta silti ylläpitää siedettäviä kannusteita tehdä töitä. Ja samalla olla hallinnollisesti riittävän yksinkertainen, eikä maksaa liikaa.
”Näiden ristiriitaisten vaatimusten yhteensovittaminen ei ole ihan helppoa, eikä minulla ole tarjota [tähän kysymykseen yksinkertaista] ratkaisua. Enkä pidä sellaisista ihmisistä, jotka sanovat, että se tehdään tuosta vaan – ikään kuin se olisi helppo nakki, koska se ei ole.”
Korkman pistää toivonsa nyt siihen, että Suomessa pari vuotta sitten sosiaaliturvauudistusta työstämään asetettu parlamentaarinen komitea tekee hyvää työtä.
”Ei tähän varmaan koskaan löydetä täydellistä ratkaisua, mutta paremmin voi mennä. Ainakin voidaan ottaa askeleita sitä kohti, että yksinkertaistetaan sitä viidakkoa, joka nyt vallitsee.”
Korkman itse ei ole lähtemässä verohelpotusten perässä Ruotsiin. Osin koska hänellä ei ole ”sitä ongelmaa, että olisi varallisuutta” ja toisekseen siksi, että viihtyy Suomessa.
”Nyt pääsee jopa hiihtämään pääkaupunkiseudulla. What more could you ask!” hän huudahtaa.
Lintukodossa taloustieteilijä on jo niin tyytyväinen, että hän aluksi epäröi tulevaisuuden ihanneyhteiskunnasta kysyttäessä.
”Minulla ei ole suurta utopiatarvetta. Pohjoismaat ovat löytäneet toimivan yhteiskuntamallin. On siinä paljon ongelmia ja paljon parantamista, mutten ole nähnyt mailmassa parempaakaan. Ei tarvitse haikailla jonkun tuntemattoman utopian perään, vaan voidaan järkiperäistää tätä.”
Korkman kuitenkin toivoisi ihmisten ymmärtävän maailman olevan nykyään kuin pieni kylä, jossa olemme keskinäisesti toisistamme riippuvaisia halusimme tai emme. Yhteistyö on siis pakollista, mutta ”mistään maailmanhallituksesta” hän ei – tietenkään – haaveile.
”Mutta haikailen sitä, että voisimme omaksua määrätyiltä osin yhteisen arvomaailman. Paras kandidaatti olisi se, että ihmisoikeuksia kunnioitettaisiin. Se kuitenkin on jo eräänlainen lingua franca kansainvälisen järjestelmän moraalin osalta.”
Klassikkotaloustieteilijä John Maynard Keynes aikanaan visioi, että tuottavuuden kasvu olisi vuoteen 2030 niin kovaa, että voisimme tehdä töitä pari päivää viikossa ja loppuajan lukea ja katsella liljoja. Korkman huomauttaa, että tuottavuus on kasvanut vielä Keynesin haaveilujakin enemmän tietyissä maissa. Miksi silti vauhti on vain kiihtynyt?
”Se on mielenkiintoinen kysymys. Miksi juoksemme yhä tässä oravanpyörässä? On siinä ehkä jotain kapitalismiin sisäänrakennettua. Mutta myös se, että ihmiset haluavat saavuttaa erilaisia asioita ja kilpailla keskenään. Se, ettei kohtuullisuus koskaan riitä meille. Niin kuin sanonta menee: liika on liikaa, mutta kohtuus on liian vähän.”
Hieman Korkman uskaltautuu tässä suhteessa haaveilemaan.
”Toki toivoisin että voisimme elää jollain tavalla järkevämmin. Se liittyy tähän Keynesin kysymykseen, että miksi emme käytä enemmän aikaa vapaa-aikaan, kulttuuripalveluihin ja syvälliseen mietiskelyyn. Miksi se statuskilpailu on niin tärkeää?”
”Mutta se menee jo höttöpuolelle”, Korkman sanoo hienoisesti hymyillen.
Eikä sellainen sovi ekonomistille.
Teksti Veera Vehkasalo
Kuvat Laura Oja
Tämä on näytejuttu maaliskuun 2022 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2021 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen noin 220 hengelle.
