Toimittaja matkusti lähiöihin selvittääkseen, missä ne ovat.
”Myös lähiöissä nyrkki heiluu”, kirjoitti Ilta-Sanomat väkivaltaisimpia kaupunginosia listatessaan muutama vuosi sitten. Kuulostaa tutulta: vaarallinen lähiö. Toisaalta, ristiriitaisesti, termi nukkumälähiö on yhtä tuttu. Mistä siis oikeastaan puhumme, kun puhumme lähiöistä?
Ehkä se löytyy jalkautumalla. Mutta minne? Ankeahkosta maineesta huolimatta suomalaisista iso osa asuu lähiöissä. Erään arvion mukaan jopa 70–80 prosenttia, tiukemmallakin määritelmällä ainakin joka viides. Haarukka kertoo siitä, että lähiön ydintä on hieman vaikea löytää.
Suuntaan Ison Numeron toimistolta itäisestä kantakaupungista kohti metroa. Pian nousen metrosta uutuudenkiiltävälle asemalle ja suuntaan rullaportaisiin. Ja seuraaviin. Ja seuraaviin. Tämähän on kuin Pariisin paikallisjunien sokkelo!
Onneksi nousen kohta maan pinnalle ja löydän itseni kauppakeskuksesta. Olen Tapiolan Ainoassa, Espoossa. Ensin eksyn kauppojen sekaan ja ostan vahingossa pari viherkasvia. Kohta löydän tieni ulos räntäsateeseen. Silmissä siintää kerrostaloja ja toimistoja maaliskuisen loskan eri sävyissä.
Ainoan ulkopuolella on ilmeisesti lasten leikkipaikaksi tarkoitettu Mini-Tapiola, joka koostuu neljästä harmaasta minikerrostalokuutiosta. Lasten on kai tarkoitus ajella märkien kuutioiden ympäri minitietä miniautoilla. Ehkä tässä on tavoitettu jotain suomalaisen lähiön ytimestä.
Vai onko? Onko Tapiola edes lähiö? Kysyn hädissäni ensimmäiseltä vastaantulijalta.
”Ei missään nimessä”, vastaa lähistöllä 90-luvulta asunut eläkeläisrouva ykskantaan.
”Täällä on kulttuuria ja kaikkea. Sukulaismiehen patsaskin on tuolla lähistöllä”, viittoilee nainen käsilaukku kädessään ja jatkaa matkaa.
Lähiöitä tehtiin alun perin luonnonläheisiksi henkirei’iksi epä- inhimillisen kaupungin sykkeestä. Nykyään arkipuheessa lähiö on ennen kaikkea paikka, jossa on ongelmia — tai tylsää.
Tutkija on kuitenkin eri mieltä.
”Vaikka lähiö miten määriteltäisiin, Tapiola on lähiö”, toteaa Helsingin yliopiston kaupunkimaantieteen apulaisprofessori Venla Bernelius puhelimessa.
Sen synty on oikeastaan keskeinen osa suomalaisen lähiön historiaa. Tapiola on järjestöjen asuntopulaa ja asumisen tasoa parantamaan perustaman Asuntosäätiön ensimmäinen projekti, joka rakennettiin 1950- ja 1960-luvuilla. Puutarhakaupunginosan oli tarkoitus olla ”ihanneyhdyskunta”, jossa ”yhdistyisivät kaupungissa ja maalla asumisen hyvät puolet”, säätiön sivuilla kerrotaan.
Alueen asemakaavan on piirtänyt niin sanottu lähiöteorian isä, arkkitehti Otto-Iivari Meurman, jonka koulukunnan teesi oli, ettei ihmisarvoinen elämä ole liian tiiviisti rakennetussa ympäristössä mahdollista. Tapiolassa oli tarkoitus tuoda luonnonläheisyyttä, valoa ja tilaa kaupungissa kärvisteleville, Bernelius tiivistää.
Ihanneyhdyskunta ei kuitenkaan ole ensimmäinen asia, joka lähiöstä nyt tulee mieleen.
Lähiön stereotypia taitaa olla se Mini-Tapiolan kuvaama betonineliömaisema, joka syntyi kun Suomen rakentaminen kiihtyi väen muuttaessa maalta töiden perässä kaupunkiin. 1970-luvulla, yhdessä vuosikymmenessä, Suomeen nousi yli viisikymmentä lähiötä.
”Negatiivinen klangi sanaan alkoi tulla 1970- ja 1980- luvuilla, kun lähiöt alettiin liittää mediassa erilaisiin sosiaalisiin ongelmiin”, sanoo Bernelius.
Taustalla on se, että uusille alueille muutti sankoin joukoin etenkin työikäisiä perheitä, oli lähiöissä pian paljon nuoria. Ja otsikoita tuli, ongelmanuorisosta ja juurettomuuden ongelmista. Ainakin se opittiin, että koko aluetta ei kannata rakentaa kerralla, koska väestörakenne yksipuolistuu, Bernelius sanoo.
Siinä missä lähiöitä tehtiin alun perin luonnonläheisiksi henkirei’iksi epäinhimillisen kaupungin sykkeestä, nykyään arkipuheessa lähiö on ennen kaikkea paikka, jossa on ongelmia — tai vähintäänkin tylsää. Siihen mielikuvaan eivät ilmeisesti sovi kulttuuririennot ja suurmiehet.
En siis kaikkien mielestä ollut Tapiolassa lähiössä. Vaarallisin hetki lienee ollut se, kun jouduin raottamaan kauppakeskuksessa maskiani, jotta sain juotua neljän euron take away -kauracappucinoni. Siirrytään siis.
Matkustan lähes metron päästä päähän. Edessä istuva villakangastakki vaihtuu jossain vaiheessa toppatakkiin ja nousen ylös nuhjuisemmalla, metron alkuaikoihin rakennetulla asemalla. Koronaohjeet ovat aseman taululla ainakin suomeksi, englanniksi, arabiaksi ja venäjäksi.
Kontulassa on maanantaipäivänä huomattavasti vilkkaampaa kuin Tapiolassa. Väkeä asuukin täällä tiheämmässä. Kun lähiöiden rakentamistahti kiihtyi, alkoi niistä tulla tiiviimpiä ja halvemmalla rakennettuja.
Metrosta noustuani mietin, että ehkä lähiö on paikka, jossa on kauppakeskuksen sijaan ostari.
Silmiinpistävän 60-lukulaisella ostoskeskuksella pyörii porukkaa matkalla metroon, S-markettiin, UFFille, Eesti-kauppaan. Shisha-kahvilasta ja uzbekistanilaisesta ravintolasta en tiedä, ovatko ne auki. Bongaan kulmassa seisoskelevat parikymppiset tummaihoiset tytöt juttelemassa ja kysyn heiltä: miten kuvailisit Kontulaa?
”Tämä on vähän sellainen, no, ghetto”, sanoo vanhempi tytöistä ujosti naurahtaen muodikkaan maskin takaa.
Halpis- myymälä Kontulan ostoskeskuksella vuonna 1970. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo
Eli siis vähän epäsiistiä, känniläisiä riittää ja illalla ostarin ympäristössä ei uskalla hengailla, he avaavat. No niin, olenko nyt siis oikeassa paikassa – vaarallisessa lähiössä?
Tutkija on taas eri mieltä: Suomessa ei ole ghettoja, eikä slummeja.
”Molemmilla termeillä tavoitellaan raflaavaa mielikuvaa jostain tavattoman kauheasta alueesta, toivottomuuden paikasta. Kummankaan käyttö ei ole Suomessa kohdallaan”, Bernelius sanoo.
Maailmalla on oikeasti paikkoja, joissa ei ole sähköä tai vettä tai kaduilla on vaarallista, julkista liikennettä ei ole. Nuhjuinen ympäristö ja humalaiset eivät taida vielä riittää. Bernelius sanoo, että globaalisti Suomen kaupungit ovat ”hirvittävän hyvin toimivia ja suunniteltuja”.
”Meillä on totuttu hirveän hyvään kaupunkirakentamiseen. Lähiöissäkin liikenneyhteydet ovat hyvät. Sosiaalisesti on tavattoman turvallista. Luonto on lähellä. Osa gettopuheesta liittynee siihen, että joku haluaa olla mielikuvissaan kovien gheton kujien gangsta, vaikka todellisuus olisi toinen.”
Bernelius muistuttaa, että Suomessa ja etenkin Helsingissä on tehty todella paljon eriytymisen ehkäisemiseksi 70-luvulta saakka, sosiaalisen sekoittamisen politiikka on kansainvälisesti aika uniikki. Se tarkoittaa sitä, että rakennetaan muun muassa huono-osaisimpienkin saavutettavissa olevia asuntoja kaikkialle kaupunkiin. Näin eliitti ei keskity tietyille alueille ja vähävaraiset toisille.
Erojakin on. Verrataan vaikka kahta vierailukohdettani.
Lähes kolmasosa Kontulan asukkaista kuuluu alempaan tuloluokkaan, kun Tapiolassa määrä on kolmetoista prosenttia. Kontulassa ylimpään tuloluokkaan kuuluu kymmenen prosenttia, Tapiolassa jopa neljäkymmentä. Toisessa myydään kauppakeskuksessa lattekahvinvärisiä sisustusasioita ja toisessa ostarilla kierrätyslautasia.
Kontula-Vesalan alue on se lähiö, joka mainitussa Ilta-Sanomien jutussa viitattiin, ainoa lähiöistä, joka oli vuoden 2018 pahoinpitelytilastojen top kympissä. Siellä oli viime syksynä Helsingin eniten toimeentulotuen saajia.
Lähiöt kaikkiaan olivat ennen 1990-lukua aika keskivertoasuinalueita, mutta niiden kehitys on lamasta lähtien mennyt huonompaan suuntaan. Mutta ei kaikkien: osassa ongelmat kasautuvat, osassa vähenevät. Kyse ei ole niinkään räjähtäen lisääntyneestä segregaatiosta kuin hiipivästi lisääntyvästä sellaisesta, Bernelius kuvailee.
Nopeiten kasvanut ero alueiden välillä on ollut kielellinen ja etninen eriytyminen. Se on tällä hetkellä eurooppalaista keskitasoa. Mutta Berneliuksen mukaan aihe korostuu Suomessa ”älyttömän paljon” suhteessa merkitykseensä ja siihen, että kaupungit ovat aina olleet monimuotoisia. Osin segregaation lisääntymistä selittää se, että kaupunkien kas- vusta iso osa syntyy maahanmuutosta.
”Loppujen lopuksi siinäkin on kyse ennen muuta sosioekonomisesta eriytymisestä”, Bernelius huomauttaa.
Eli ei-kantasuomalaisilla on suurempi todennäköisyys olla vähävaraisia ja huonommassa asemassa. He asuvat useammin kohtuuhintaisemmilla alueilla.
”Mutta kun julkisesessa keskustelussa liitetään maahanmuuttajat ja lähiö, eli aletaan puhua maahanmuuttajalähiöistä, siinä on mielikuvaa kerrakseen”, Bernelius toteaa.
Kävelijöitä Kaarikujalla vuonna 1968 Kontulassa. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo
Metromatkalla takaisin toimistolle mietin, miksi on jotenkin ”lähiömpää”, että Kontulassa metroon liittyy sekava joukko naisia, jotka ensin kehuvat juuri kirpputorilta ostettuja lautasia ja sitten rikkovat ne vahingossa lattialle jättäen sirpaleet lojumaan, kuin se, että se sai lähelläni istuvan naisen suoristamaan selkäänsä ja vilkuilemaan heitä paheksuvasti kultasankaisten silmälasiensa takaa?
Ehkä lähiön populaari määritelmä on kaupunkialue, jossa on vanhempia, halvempia kerrostaloasuntoja ja huono-osaisempia asukkaita. Eli kun puhumme lähiöistä, puhummeko luonnonläheisyyden ja tilan sijaan varallisuudesta ja luokasta? Kontula tulee monelle mieleen, kun puhutaan lähiöstä. Tapiola sen sijaan ei.
Todellisuus raflaavien anekdoottien takana on kuitenkin tasapaksumpi, kuten tämän matkankin todellisuus. ”Monipuolinen”, oli ensimmäinen adjektiivi, joka tuli Kontulaa ghetoksi kutsuneille tytöille ensimmäisenä mieleen. Kivoja kauppoja ja hyvät palvelut. Tyttöjen jälkeen vastaan tuli korkeakoulutettu eläkeläisrouva, joka ihmetteli heti alueen huonoa mainetta ja kehui ulkoilureittejä. Tapiolasta löytyi myös niitä, jotka eivät pelänneet kutsua sitä lähiöksi. Molemmissa kiiteltiin luontoa ja sanottiin, että viihdytään. Kummassakin oli harmaa ja rauhallinen maanantai.
Vaikka sosiokenomisia eroja on, suurin osa sekä Kontulan että Tapiolan asukkaista on keskituloisia. Enkä Kontulassakaan tainnut olla vaarassa. Helsingin poliisin ennaltaehkäisevän toiminnon mukaan ostari on ajoin rauhaton, mutta samoin kuin muutkin kaupungin vilkkaat paikat. Laajemmin Kontulassa ei meno ole muita alueita kummempaa ja satunnaisen väkivallan riski on koko kaupungissa hyvin pieni.
Hiipivä eriytyminen on toki totta, ja koronan pahentamien sosioekonomisten ongelmien alueellinen kasautuminen huolestuttaa Berneliustakin. Mutta lähiöiden maineen palautus voisi auttaa myös niiden asukkaita ja pysäyttää eriytymistä.
”Suomalaiset lähiöt ovat todella hyviä paikkoja asua. On jopa surullista, että lähiöllä on niin negatiivinen klangi. Ongelmat pitää sijoittaa jonnekin ja meillä ne herkästi sijoitetaan sinne lähiöön”, hän tiivistää.
Teksti Veera Vehkasalo
Kuvat Helsingin kaupunginmuseo
Tämä on näytejuttu huhtikuun 2021 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2021 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen noin 220 hengelle.
