Pian 24 vuotta täyttävä Relu ikävöi paitsi Romaniaan jääneitä lapsiaan, myös edesmennyttä koiraansa.
”Tulin tänne ensimmäisen kerran Romaniasta 5–6 vuotta sitten. Myös siskoni, tätini ja anoppini ovat täällä. Ensin kerjäsin, mutta sitten kuulin tutuilta, että on tällainen lehti, jota voi myydä.
Aluksi nukuimme metsissä teltoissa. Poliisit tulivat muutaman päivän välein aamukuudelta häätämään meidät ja heittämään tavaramme pois. Sitten pakkasimme kassimme ja menimme Rautatieasemalle. Se oli vaikeaa, ei ollut suihkuja, ei voinut syödä lämmintä ruokaa. Sitten meille kerrottiin hätämajoituksesta, ja saimme paikan sieltä.
Nyt tiedän, että hätämajoitus on muuttumassa. Jos emme voi jatkossa olla siellä, yritämme vuokrata asunnon sukulaisteni kanssa. Yritämme saada sitä varten pankkitunnukset ja muut tarvittavat asiat.
Kun tulin maahan, en tiennyt mistään mitään. Nyt paikat ja ihmiset ovat jo tuttuja, ja tämä on lempimaani. Olen ollut töissä myös Englannissa, Espanjassa ja Tsekeissä, mutta en pitänyt niistä. Täällä on kaunista ja ihmiset ovat mukavia. On ruokaa ja katto pään päällä.
Kun tulin Suomeen, en tiennyt mistään mitään. Mutta nyt paikat ja ihmiset ovat jo tuttuja, ja tämä on lempimaani.
Vaimoni on tulossa ensi kuussa taas Suomeen, kaksi lastamme jäävät äitini hoitoon. Juttelemme lasten kanssa videopuheluita jatkuvasti. Meidän pitää ansaita rahaa, jotta saamme talon rakennettua. Lapsia emme uskalla tuoda Suomeen, koska pelkäämme, että poliisit veisivät heidät.
Lapsille lähetämme aina paketteja Suomesta, herkkuja, ruokaa ja vaatteita. Etenkin 1,5-vuotias rakastaa makeaa. Kuusivuotias tyttäremme on jo esikoulussa. Hän ei ole minun biologinen lapseni, vaimoni sai hänet ensimmäisen miehensä kanssa. Mutta kun lapsi oli vasta vauva, mies heitti heidät ulos. Ja minulle hän on tytär. Isä ei ole se, joka jättää lapsensa vaan se, joka lapsen kasvattaa.
Romaniassa odottavat myös kolme koiraa, jotka rakastavat lasten kanssa leikkimistä. Kaksi on edesmenneen lempikoirani pentuja. Löysin sen kaupungin kaduilta, kun se oli aivan pikkuinen, ja pidin siitä huolta. Minulla oli sitäkin ikävä, aina kun olen täällä. Kun viimeksi kävin Romaniassa, tämä lempikoirani katosi. Löysin sen kuolleena parin päivän päästä, se oli varmaan syönyt jotain myrkyllistä. Olin hyvin surullinen, sillä yksikään koira ei korvaa tätä koiraa. Se oli erityinen.”
Teksti ja kuva Veera Vehkasalo
Tämä on näytejuttu lokakuun 2023 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2022 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen noin 280 hengelle.
