Työmies Kalevi Kairisvuo muutti 1960-luvulla Ruotsiin. Hän kuului ikäryhmään, joka uskoi sateenkaaren päässä olevan aarteen löytyvän Ruotsista. Toisin kävi, sillä länsinaapuri tarjosikin Kaleville vain kiviä.
Ärtsoppa ja förskott, hernekeitto ja etumaksu. Nämä kaksi sanaa olivat 19-vuotiaan Kalevi Kairisvuon koko ruotsinkielen varasto, kun hän saapui muutaman kaverinsa kanssa Göteborgin satamaan vuonna 1965. Ilta alkoi jo tummua, kun he pysäköivät Kalevin vihreän Renaultin Götaverkenin telakan suljetun konttorin eteen.
Matka Lahdesta oli kestänyt kaksi pitkää päivää. Siitä huolimatta kaverukset päättivät yöpyä autossa vielä yhden yön. Näin he olisivat aamulla ensimmäisinä jonossa, kun töitä alettaisiin jakaa. Pimeyden myötä tuli myös kylmä. He jättivät moottorin käyntiin, jotta autossa pysyisi lämpö. Kalevi nojautui istuimeensa ja sulki silmänsä.
Kalevin mielikuvissa Ruotsi oli onnen maa, josta kaikille löytyi töitä. Ruotsista Suomeen palanneet kaverit huristelivat hienoilla jenkkiautoilla – he olivat vahvistaneet kiiltokuvaa länsinaapurista. Kotona Suomessa ajat olivat vaikeat. Vaikeuksiin Kalevi oli toisaalta jo tottunut.
Kalevista tuli orpo yksivuotiaana ja hän kasvoi lastenkodissa sekä eri sijaisvanhempien luona. Repaleinen nuoruus kasvatti juurettoman aikuisen. Tunnetta lohdutti parhaiten alkoholi ja pian juomisesta tuli pahe, joka ei enää pysynyt kontrollissa. Näissä mietteissä Kalevi nukahti moottorin hyrinään, rinnassaan sekalaiset tunteet Ruotsiin saapumisesta.
Ulkopuolisuuden kauheus
Muuttomatkallaan Kalevi ei ollut yksin. Vuosien 1960 ja 1970 välillä suomalaisten määrä Ruotsissa kasvoi 100 000:sta 235 000:een. Siirtolaisia tarvittiin, sillä Ruotsin teollisuudessa oli kasvava pula työvoimasta. Göteborgissa veneveistämöt ja muut teollisuudenalat rekrytoivat aktiivisesti Suomesta tulleita maalaisia. Liukuhihnojen äärille tarvittiin käsipareja. Toisaalta tehtaissa vaihtuvuus oli suurta – joillain työpaikoilla koko henkilökunta vaihtui yhden vuoden kuluessa. Suomessa sen sijaan oli pulaa työpaikoista, kun maanviljelyn ja metsäteollisuuden työt hupenivat. Mutta vaikka suomalaiset maahanmuuttajat saivat työtä Ruotsista, he tippuivat yhteiskunnan ulkopuolelle toisella tapaa.
”Se oli toisenlaista ulkopuolisuutta. Totta, he saivat työtä, mutta asuminen oli usein hyvin jakautunutta. Yritykset rakensivat parakkikyliä tulokkaille. Niiden sanottiin olevan väliaikaisia, mutta parakeista tulikin pysyviä ratkaisuja”, sanoo Johan Svanberg, historioitsija Tukholman yliopistosta. Svanberg tutkii työperäistä maahanmuuttoa.
Kun suomalainen maahanmuutto huipentui 1960-luvun lopussa, ei maassa ollut mitään julkilausuttua maahanmuuttopolitiikkaa. Uusruotsalaisten oletettiin sopeutuvan yhteiskuntaan omin neuvoin. Kun ymmärrettiin, ettei sopeutuminen tapahdu ilman apua, alettiin vaatia esimerkiksi kielikursseja. Useimmille suomalaisille kielikurssista oli kuitenkin vain vähän apua. He eivät juurikaan joutuneet käyttämään ruotsia arjessaan.
”Kun seisoo liukuhihnan ääressä, näkee vain mitä tapahtuu vähän ennen omaa työpistettä ja vähän sen jälkeen. Siinä on aika niukasti mahdollisia puheenaiheita vierustoverin kanssa. Ja joillain työpaikoilla oli enemmän suomalaisia kuin ruotsalaisia”, Johan Svanberg sanoo.
Samaan aikaan media alkoi tarkastella eriarvoistumista ja siitä seuranneita ongelmia. Toimittajat tutustuivat väliaikaisiin parakkikyliin ja kirjoittivat siellä näkemästään alkoholin käyttämisestä ja köyhyydestä.
Johan Svanberg kertoo: ”Se oli kauhistelevaa journalismia, jossa usein oli moralisoiva äänensävy. Puhuttiin suomalaisista, jotka ryyppäävät ja tappelevat. Silloin esitetyt ennakkoluulot ovat yhä tänä päivänä voimissaan.”
Hampaattoman vislaus
On kulunut puoli vuosisataa kylmästä kevätyöstä Götaverkenin edessä. Sade ropisee kovaäänisesti Kalevin putipuhtaan punaisen Volvon kattoon. Oranssi Wunderbaum levittää persikantuoksua heiluessaan peruutuspeilissä. Tuulilasit ovat huurussa ja kun kysyn, kuinka Kalevi ylipäätään näkee tien, hän vain ravistaa päätään ja virnistää hampaattoman hymynsä.
Hän on kieltäytynyt menemästä ”eläinlääkärille” ja on omin käsin vetänyt suustaan parisenkymmentä hammasta. Työkaluna toimivat 39 kruunua maksaneet pihdit Clas Ohlsonista. Näistä käsittelyistä huolimatta vasemmassa yläleuassa istuu yksi yksinäinen hampaanpätkä. Hampaiden puuttumisen vuoksi Kalevin jokainen hengenveto kuulostaa vislaukselta.
”Kun tulin Ruotsiin, unelmoin, että rikastuisin minuutissa. Ja että lopettaisin ryyppäämisen. Mutta se oli vain paskapuhetta, sen ymmärsin nopeasti”, Kalevi sanoo vislaten ja kääntää auton Finlandsvägenille.
Olemme matkalla Kalevin kotikulmille Tuveen, jossa hän asuu kaksiossa avopuolisonsa kanssa. Kivenheiton päässä asunnolta, pienen ostoskeskuksen sisäänkäynnillä Tuven torilla, on hänen tienestipaikkansa. Siinä hän on myynyt göteborgilaista katulehti Faktumia pian neljä vuotta.
Kalevi kertoo, miten hänen asuntouransa Ruotsissa alkoi.
”Sain sen työn, ryhdyin hitsariksi Götaverkenillä. Meitä oli paljon, suurin osa suomalaisia, jotka saivat asua firman järjestämissä parakeissa. Kävimme töissä, ryyppäsimme ja elimme rakkarielämää. Yhtenä aamuna keittiössä seisoi hevonen. Kerran joku naulasi kuolleen kaniinin oveeni.”
Vaikka Kalevi ei olekaan täysin raitis, on hän onnistunut rajoittamaan juomistaan. Vain olutta ja vain juhlissa. Mutta työvoimapoliittisesti hän tuntee itsensä hyväksikäytetyksi.
”Ne käyttivät meitä tekemään likaisimmat työt. Me suomalaiset päädyimme kamalimpiin paikkoihin. Oli ahdasta, pimeää ja huono ilma. Usea kaverini tuolta ajalta on jo kuollut”, hän sanoo.
Lestinheittäjä Slussenilla
Kolmen kuukauden jälkeen Kalevi irtisanoi itsensä Götaverkeniltä. Hän vietti lyhyen loman Suomessa ja päätyi sitten Tukholmaan kadulle myymään viinaa.
Hän pukeutui harmaaseen miestentakkiin, jossa oli valtavat povitaskut ja palveli janoista kansaa, jolle ei sopineet Systembolagetin aukioloajat. Hän päivysti Slussenin metroasemalla ja esimerkiksi Monica Zetterlund, ruotsalainen jazzlaulaja, oli yksi hänen vakioasiakkaistaan. Siihen myös hänen oma kohtuullisuutensa loppui. Kotipolttoista, olutta ja muuta roinaa – kaikki meni kurkusta alas.
”Minulla ei ollut mitään toivoa tulevaisuudesta, minulta puuttui kiinnostus kaikkeen muuhun paitsi ryyppäämiseen. Tunsin itseni yksinäiseksi enkä sopeutunut. Ruotsalaiset katsoivat minua pitkin nenänvarttaan. Kun he kuulivat, että puhuin suomea, he alkoivat tuijottaa.”
Mutta Kalevi ei halunnut rötöstellä vaan saada oikean työpaikan. Siksi hän palasi Göteborgin satamaan. Hän siivosi öljytankkeja, maalasi ja poisti ruostetta. Hänen osoitteensa vaihtui usein: asunnottomien miesten asuntola, hylättyjä junavaunuja ja purettavia taloja.
Kalevi liikkui suomalaisten tai muiden ulkomaalaisten kanssa. Siksi hänen ruotsintaitonsa ontui edelleen. Sanasto oli toki kasvanut hernekeitosta ja etumaksusta, mutta huonoa kielitaitoa pilkattiin usein. Useimmiten haukut menivät korvasta sisään ja toisesta ulos. Mutta yhtenä iltana Göteborgin keskustassa hän sai tarpeekseen. Hän avasi oven puhelinkoppiin Drottningtorgetilla soittaakseen tyttöystävälleen. Kun hän huomasi, että koppi olikin jo varattu, hän sanoi ”perkele” ja kääntyi etsiäkseen vapaan puhelimen. Puhelinkopissa ollut häiritty mies huusi Kalevin perään ”finnjävel”, suomipiru.
Kalevi näki punaista.
”Nappasin miestä kurkusta. Sitten käännyin ja lähdin paikalta.”
Hän käveli vain parisataa metriä ennen kuin poliisi nappasi hänet päärautatieasemalla. Muutaman kuukauden päästä tuli tuomio. Vankilaa kaksi kuukautta pahoinpitelystä tuntui ylimitoitetulta – kuten myös viiden vuoden maahantulokielto Ruotsiin. Isku osui lujaa. Vaikka hänellä ei ollut juuri mitään Ruotsissa, vielä vähemmän hänellä oli Suomessa.
”Kaikki meni päin helvettiä”
Runsas vuosi pahoinpitelyn jälkeen poliisi haki Kalevin kotoa. Hän sai kyydin lentokentälle, josta kone vei hänet takaisin Suomeen. Maahantulokielto ei estänyt häntä palaamasta Ruotsiin, mutta vaikeutti kylläkin mahdollisuuksia rakentaa normaalia elämää maassa.
Alkoi monen vuoden kulkurielämä. Kalevi kituutti eteenpäin elämää Pohjoismaissa myymällä viinaa, pihistämällä autoja ja puuhailemalla väärennettyjä shekkejä. Mutta vuonna 1981 Kalevin keho pysäytti menon, kun maksa ei enää kestänyt rankkaa ryyppäystä. Kalevi sai epileptisen kohtauksen, joka aiheutti sen, että hän pyörtyili milloin missäkin. Sairaudesta huolimatta hänen piti juoda alkoholia voidakseen ylipäätään nukahtaa iltaisin.
Kalevi pohti elämäänsä ja sitä mitä oli saanut aikaan. Ei vaimoa, ei paikkaa jossa asua, ei edes ajokorttia.
”Helvetti, kaikki oli päin helvettiä! Makasin todellakin pohjalla. Juomisen takia olin menettänyt useita mahdollisuuksia aloittaa alusta.”
Lopulta Kalevi sai paikan huoltolasta ja työpaikan metsästä Göteborgin ulkopuolella. Ensimmäistä kertaa elämässä hänellä oli ruotsalaisia työkavereita ja hän alkoi todella oppia kieltä. Muutama vuosi sen jälkeen hän muutti omaan asuntoon Tuveen. Siitä lähtien hän on pysynyt raittiina.
Ennakkoluulot osoittautuvat todeksi
Muutama viikko minun ja Kalevin ensimmäisen tapaamisen jälkeen Kalevi tulee vierailulle Faktumin toimitukseen. Istumme eri puolilla huonetta ja juttelemme. Päätän kysyä häneltä ennakkoluuloista, joita on kohdistettu suomalaisiin 1960-luvulta lähtien.
Kannatko puukkoa?
”Ei, en nykyään.”
Mutta ennen kannoit?
”Kyllä, näin saattoi olla. Kun tulin Ruotsiin, poliisi kysyi aina, ’missä sinun puukkosi on?’ Kun vastasin, ettei minulla ollut puukkoa, he luulivat, että valehtelen.”
Mitä luulet, miksi tämä maine syntyi?
”Suomessa sattui paljon kuohuttavia asioita, ja nämä mielikuvat osuvat joihinkuihin hyvin. Yleensä ihmiset muistavat vain ne rumat jutut. Se on sama asia kuin kerjäläiset kaduilla tänä päivänä. Osa heistä tekee rikoksia, mutta suurin osa on vain yksinkertaisesti köyhiä. Mutta ne on ne rumat jutut, jotka jäävät mieleen”, Kalevi sanoo surua katseessaan.
Synkkämielisyys häviää kuitenkin muutamassa sekunnissa, silmät alkavat vilkkua ja hän ryhdistäytyy tuolissa.
”Ja sitä paitsi! Onhan minulla tämä”, hän sanoo ja vetää pienen veitsen nahkaliivinsä povarista. Hän hymyilee leveästi ja osoittaa yksinäistä hampaanpätkää yläleuassaan.
”Tämä minulla on, jotta voin syödä. Kuoria omenan ja kurkun, muutoin en voisi pureskella paskaakaan.”
Ruisku suoraan lohikäärmeeseen
Seuraavan kerran näemmekin ruokailun takia. Kalevi ottaa esiin ruiskun, käärii mustan villapaidan helmaa ja työntää neulan kymmenen senttiä navan yläpuolelle, suoraan vaalenneeseen lohikäärmetatuointiin, joka kiertää hänen vatsaansa. Pistos on toinen tämän päivän viidestä insuliiniannoksesta, mikä tarkoittaa, että on lounaan aika. On torstai ja Merimieskirkolla Majornassa tarjoillaan hernekeittoa ja silavapannukakkua. Ärtsoppa, hernekeitto, Kalevin ensimmäinen sana ruotsia ja yksi hänen lempiruuistaan. Hän hörppää ensimmäisen lusikallisen soppaa ja ähkäisee mielihyvästä.
”Tämä maistuu paremmalta kuin se mitä teen itse!” Kalevi huudahtaa ja kertoo, ettei hänen puolisonsa piittaa silavasta. Siksi hän tekee oman hernekeittonsa naudan jauhelihasta. Mutta Kalevi selvästi pitää sianlihasta herneidensä kanssa.
On kulunut jo yli 30 vuotta kun Kalevi viimeksi astui jalallaan Suomeen. Silloin hän vieraili veljensä kesämökillä. Kalevi sanoo, että se jäi todennäköisesti viimeiseksi kerraksi kun he juttelivat toisilleen.
”Luulen, että hän on kuollut, mutta en ole varma. Hän ei halunnut pitää yhteyttä kanssani enkä minä välitä siitä paskaakaan. Minulla ei ole mitään toimea Suomessa, eikä minulle löydy sieltä enää paikkaakaan”, Kalevi sanoo.
Kun lähdemme kirkolta ulos, sataa poikittain ja Stidbergstorgetilla näkyvät harmaan kaikki eri sävyt. Kävelemme yhdessä raitiovaunupysäkille, minä aion mennä kotiin ja Kalevi autolleen, jolla hän lähtee hakemaan puolisoaan kuntosalilta. Torilla eräs nainen lähestyy meitä. Häneltä puuttuvat etuhampaat, kädessään hänellä on pahvimuki ja hän yrittää myydä meille muoviin käärittyä numeroa katulehti Romfolkista.
Minä ravistan päätäni mutta Kalevi aloittaa heti jutella ja laskea leikkiä hänen kanssaan. Kalevi osoittaa kotitekoista Faktum-lakkiaan ja yrittää rekrytoida naista ryhtymään Faktumin myyjäksi Romfolkin sijaan. Kehnolla englannilla nainen kertoo, että on kylmä ja hän osoittaa märkiä tohveleita jalassaan pitkän hameen alla.
Kalevi päästää pienen huudahduksen, kun hän näkee naisen tohvelit ja osoittaa omia nahkakenkiään. Vähintään yhtä kehnolla englannilla Kalevi kertoo, että näillä on parempi kulkea Göteborgin syksyssä. Kun hyppään raitiovaunuun, näen kuinka Kalevi jää juttelemaan naisen kanssa. Mietin, mitä Kalevi sanoi kun edellisen kerran näimme. Kysyin häneltä, että vieläkö hän kokee rasismia ruotsalaisessa yhteiskunnassa.
”Nykypäivänä se on toisenlaista. Nyt kun täällä on muitakin, joista ajatellaan, etteivät he ole ruotsalaisia eivätkä suomalaisia, niin me olemmekin yhtäkkiä veljiä. Se saa minut voimaan pahoin. He eivät kerjää, koska haluavat kerjätä vaan koska ovat köyhiä.”
Teksti Henrik Björck Wigartz
Suomennos Hannele Huhtala
Kuva Mario Prhat
Julkaistu aiemmin Faktum-lehdessä, joka on Ruotsin Göteborgissa vuonna 2001 perustettu kodittomien myymä katulehti. Juttu julkaistiin Isossa Numerossa syksyllä 2016. Kalevi Kairisvuo menehtyi lokakuussa 2017.
