Monikielisiä ihmisiä elää Suomessa tänään ainakin viidesosa enemmän kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Mitä merkitystä sillä on yksilöille, kouluille ja yhteiskunnalle?
Vajaa kaksi ja puolivuotiasta Fionaa onnistaa: vanhemmat istuvat tietokoneen edessä tekemässä etähaastattelua. Ehkä vieraskoreuttaan he eivät estele, kun Fiona kiipeää isosiskonsa kielletylle sängylle hyppimään kuin pieni eläin.
”Hal ant dafdae?” isä, taiteilija Hamed Abedalqader kysyy.
”Mä olen sammakko!” Fiona vahvistaa suomeksi.
Pikkusisko Bella ei vielä puhu, mutta nostaa isänsä arabiankielisestä kehotuksesta käden vilkutukseen ruutua kohti.
Palestiinalaiselle Abedalqaderille ja hänen suomalaiselle kätilövaimolleen Sini Forikille on aina ollut selvää, että kumpikin puhuu lapsilleen omaa kieltään.
”Se kehittää jokaisen osaamista. Suomi ja arabia ovat molemmat ihmeellisiä kieliä. Kulttuuriperintö kulkee kielen kautta. En myöskään puhu mitään muuta kieltä sellaisella tasolla, että osaisin välittää syvempiä merkityksiä”, Abedalqader sanoo.
Hän haaveilee siitä, että puheen lisäksi tytöt kasvaisivat hallitsemaan myös lukemisen ja kirjoittamisen, sekä arabialaisen että suomalaisen kirjakielen. Esikuva on palestiinalaisamerikkalainen intellektuelli Edward Said.
En ole koskaan ollut täysin kotonani kummassakaan, vaikka näen unta molemmilla. Joka kerta kun puhun englanninkielisen lauseen, huomaan toistavani sen arabiaksi, ja toisin päin, Said kirjoitti kielistään esseessään Between Worlds.
Suomi ja arabia ovat molemmat ihmeellisiä kieliä. Kulttuuriperintö kulkee kielen kautta.
Hamed Abedalqader, taiteilija
Alkuun arabian puhuminen vauvalle tuntui kummalliselta, Abedalqader myöntää.
”Olin monta vuotta puhunut vain englantia, oli outoa alkaa puhua arabiaa.”
Englanti on perheen arjessa edelleen läsnä: vanhemmat puhuvat sitä keskenään, ja Abedalqader puhuu sitä myös Forikin teini-ikäiselle tyttärelle Pepille.
Ennen lasten syntymää pari ei tuntenut muita monikielisiä perheitä, mutta kolmen kielen välillä tasapainottelu on sujunut paremmin kuin pari oli aavistanut.
”Olen huomannut, että Peppikin on oppinut joitakin sanoja arabiaa. Hän käyttää niitä joskus Fionan kanssa, kun hän ymmärtää arabiaksi paremmin vaikka sanan vedelle, mai”, Forik kertoo.
Hämmentäviä tilanteita on välillä.
”Ymmärrän arabiaa vain yksittäisiä sanoja. Se on ollut haaste, etten tiedä mitä Hamed sanoo Fionalle. Arabiassa puhetyyli on tosi erilainen, ja suomalaisen korvaan se voi joskus kuulostaa huutamiselta. Joskus joudun kysymään, että mitä sä oikein sanoit hänelle? Sitten se on jotain ihan tavallista.”
Pariskunnan lähipiiriin on viime vuosina syntynyt vauvoja eri maista kotoisin oleville vanhemmille. Forik ja Abedalqader ovat kehottaneet heitä ehdottomasti puhumaan lapsilleen omia kieliään.
Monikielisten ihmisten määrä on kasvanut merkittävästi Suomessa viimeisen parinkymmenen vuoden aikana, vaikka tarkkoja määriä ei osaa sanoa kukaan. Suomessa elää Ahvenanmaan ulkopuolella ensinnäkin 258 000 ruotsinkielistä asukasta, joista merkittävä osa on käytännössä kaksikielisiä.
Ruotsinkielisistä lapsista lähes puolet kasvaa nykyään kaksikielisissä perheissä, ja moni täysin ruotsinkielisistäkin perheistä tuleva oppii sujuvaa suomea muuten elämässään. Sama on totta noin viidestä tuhannesta eri saamen kieliä äidinkielenään puhuvasta ihmisestä.
Monikielisten määrän kasvu on kuitenkin tapahtunut muiden kielten puhujissa. Heidän määrästään osviittaa antaa se, että Suomessa eli vuonna 2021 yli 75 000 sellaista ihmistä, jotka olivat syntyneet Suomessa, mutta joiden äidinkieleksi oli rekisteröity ulkomainen kieli. Kymmenen vuotta sitten heitä oli 36 000, kaksikymmentä vuotta sitten 13 000, vuonna 1990 vaivaiset 2500. Tällaiset ihmiset lähes väistämättä kasvavat vähintään kaksikielisiksi, kun kotona opitun kielen rinnalle tulee yhteiskunnan ja koulun kieli: suomi tai ruotsi.
Koska äidinkieleksi voi rekisteröidä vain yhden kielen, luvusta uupuvat kaikki ne, joiden vanhemmat ovat päättäneet merkitä äidinkieleksi suomen. Tammikuussa 2023 käynnistynyt Äidinkielenä monikielisyys -kampanja haluaa tuoda aiheesta kansalaisaloitteen eduskuntaan.
”Useamman kuin yhden äidinkielen rekisteröinti mahdollistaisi parempien monikielisten palvelujen suunnittelun esimerkiksi terveydenhuollossa, sosiaalipalveluissa ja koulutuksessa. Se antaisi myös paremman kuvan siitä, mitä kieliä Suomessa puhutaan”, aloitteessa perustellaan.
Monikielisyyden kokemukselle on paljon merkitystä sillä, miten omista kielistä puhutaan.
Heini Lehtonen, kielentutkija
Monikieliselle ei ole yhtä määritelmää. Tässä artikkelissa sillä kuvataan ihmistä, jolla on kahdella tai useammalla kielellä sellainen kielitaito, suhde kieleen ja kieleen liittyvään kulttuuriperintöön, joka on syvempi kuin esimerkiksi pelkkä kielikursseilla opittu kielitaito.
”Monikielisyyden kokemukselle on paljon merkitystä sillä, miten omista kielistä puhutaan”, sanoo kielentutkija Heini Lehtonen Helsingin yliopistosta.
Hän kertoo, että esimerkiksi monille suomenruotsalaisille on alusta asti selvää, että heillä on kaksi kieltä ja molempia pidetään hyödyllisinä. Mutta kieliin suhtaudutaan eri tavalla:
”Eräs opo kertoi, että kun oli harjoiteltu työhakemuksia, arabiankieliset tytöt listasivat kaikki koulussa oppimansa kielet kielitaitoonsa, mutta eivät arabiaa. Koulu ei ollut ohjannut hahmottamaan, että se on kielitaitoa, joka kannattaisi mainita.”
Miten ihminen kasvaa monikieliseksi?
”Vanhempien kielen käytön strategiat voivat olla tarkkaan suunniteltuja, tai ne voivat loksahtaa kohdilleen vasta lapsen synnyttyä. Strategiat usein myös muuttuvat ja vaihtuvat kun lapsi kasvaa”, kertoo monikielisiin perheisiin erikoistunut tutkija Kaisa Pankakoski Cardiffin yliopistosta Isosta-Britanniasta.
Kun vanhemmat puhuvat eri kieliä, on melko yleistä tehdä kuten Forik ja Abedalqader: kumpikin puhuu omaa kieltään lapsilleen, myös silloin kun koko perhe on läsnä. Tätä kutsutaan OPOL:iksi – se on lyhenne englannin sanoista one parent one language: yksi vanhempi, yksi kieli.
”Tutkimuksissa käy usein ilmi, että harva perhe käyttää täysin puhdasta OPOL-strategiaa. On yleistä, että vanhemmat sekoittavat kieliä jonkun verran tai vaihtavat välillä toiseen kieleen puhuessaan lapselle”, Pankakoski kertoo.
”90-luvulle asti OPOL-menetelmää pidettiin parhaana tapana siirtää kaksi kieltä lapselle, mutta nykytutkimuksen mukaan tämä ei pidä paikkaansa.”
Joissakin perheissä aika tai paikka määrittää sen, mitä kieltä puhutaan: vanhempi saattaa puhua omaa kieltään tietyssä ympäristössä tai esimerkiksi ollessaan yksin kotona lapsen kanssa, Pankakoski kertoo. Toisissa perheissä vanhempi puhuu lapselle kahta eri kieltä. Kieli voi riippua esimerkiksi aiheesta tai seurasta: kouluun liittyviä asioita saatetaan käsitellä koulukielellä, kirjoja ja elokuvia niiden kielillä. Kieli saattaa vaihtua myös niin, että muu seurue pääsee keskusteluihin mukaan. Kolmansissa perheissä kotona käytetään vähemmistökieltä: sitä perheen kielistä, jota ympäristö ei puhu.
”Ei ole yhtä parasta monikielisyyden mallia, jos katsotaan lapsen monen kielen kehitystä. Lapset saattavat päätyä hyvinkin samantasoisiin kielitaitoihin eri malleilla. Jokainen perhe, lapsi ja tilanne on erilainen”, Pankakoski painottaa.
On myytti, että monikielisyys hidastaisi lapsen kielen kehitystä. Sen sijaan monikieliset lapset voivat osata yksittäistä kieltä vähemmän kuin ne, jotka puhuvat pelkästään sitä.
”Jos tarkastellaan monikielisen lapsen kehitystä mukaan lukien kaikki kielet, on sanavarasto useinkin samaa luokkaa kuin yksikielisen lapsen.”
Toisaalta myös se on myytti, että monikielisyydestä on puhujalle kognitiivisia etuja. Ainakaan toistaiseksi asiaa ei ole tutkimuksissa tyhjentävästi todettu.
Kun eteläafrikkalaisen Allison Abdilen ja hänen suomensomalialaisen puolisonsa Mahdi Abdilen esikoinen syntyi Helsingissä, molemman vanhemman tarkoituksena oli puhua hänelle omaa äidinkieltään. Arki tuli kuitenkin tielle: Kirkon ulkomaanavun Afrikan unionin edustajana työskentelevä isä oli niin paljon työmatkoilla, että somalian kieli jäi taka-alalle.
”Kun hän oli kotona, tärkeintä oli saada yhteys hänen ja lapsen välille. Lapsi puhui englantia, koska se on minun äidinkieleni”, Allison Abdile kertoo.
Perheen yhteiseksi kieleksi vakiintui siis englanti.
”Olemme muutenkin painottaneet muita kieliä kuin somalia. Olen ollut kiinnostuneempi siitä, että pojat oppivat kieliä, jotka luovat heille mahdollisuuksia maailmalla. Mietin heidän tulevaisuuden uraansa, ja sitä mihin maihin heillä olisi pääsy.”
Englannin lisäksi nyt 10- ja 15-vuotiaat pojat ymmärtävät jonkin verran Abdilen toista äidinkieltä afrikaansia, jota heidän isoäitinsä puhuu. Perheessä on panostettu kielitaitoon tietoisesti. Abdile kertoo puolisonsa ottaneen vastaan työkomennuksen Brysselistä osittain sen vuoksi, että lapset oppisivat hyvää ranskaa.
”Se on merkittävä kieli niin Euroopassa kuin Afrikassakin. Isompi poikani osaa ranskaa todella hyvin.”
Nyt pojat ovat arabian kurssilla.
”Se on niin tärkeä kieli Lähi-idässä ja isossa osassa Afrikkaa. Välillä he valittavat, mutta sanon heille, että tällä kielitaidolla te voitte vanhempina asua missä vain!”
Perhe on elänyt Belgian lisäksi vuosien varrella Keniassa, Etelä-Afrikassa ja välillä joidenkin vuosien pätkiä Suomessa, jossa Allison Abdile työskentelee monikulttuurisia perheitä tukevassa Familia ry:ssä. Nyt perhe on ollut Helsingissä kuutisen vuotta. Allison Abdile kaipaa jo maailmalle, mutta esikoinen haluaa käydä täällä lukion loppuun.
”Kuopukselleni Libanille suomi on täydellisen luonteva, selkeästi hänen vahvin kielensä. Huomaan, että hän usein alkaa vastata ensin suomeksi, vaikka puhuisimme englantia.”
Pojat käyvät suomalaista koulua. He ovat tavallisilla äidinkielen tunneilla, mutta heidät arvioidaan suomi toisena kielenä -oppimäärän mukaan. Käytännössä se tarkoittaa pykälää tai paria parempaa arvosanaa.
”Minusta olisi järkevämpää, että heidät arvioitaisiin normaalisti, mutta he saisivat vähän tukiopetusta. He kuitenkin elävät koko elämänsä täällä suomeksi ja ovat ihan älykkäitä lapsia, kyllä he varmasti pärjäisivät. Mutta koulu ei ole tähän lähtenyt”, Abdile kertoo.
Pojat käyvät koulussa tavallisilla englannin tunneilla, vaikka se heitä turhauttaakin. Kuopus käy myös niin sanotulla oman äidinkielen tunnilla, joita järjestetään englantia äidinkielenään puhuville lapsille. Esikoinen on jättänyt tunnit.
”Ajatus on hyvä, mutta ryhmässä oli niin eri tasoisia opiskelijoita, että ei siellä oikein oppinut mitään”, Abdile sanoo.
Oman äidinkielen opetus on kansainvälisesti poikkeuksellinen ilmiö. Opetushallitus myöntää siihen valtionavustusta, jos samaa kieltä opiskelee vähintään neljän oppilaan ryhmä. Ryhmän oppilaat voivat olla eri luokka-asteilta, eri kouluista ja eri kunnista. Jos esimerkiksi farsia puhuvia lapsia on tietyllä alueella neljä, heille pitäisi järjestää farsinkielistä oman äidinkielen opetusta.
Järjestelmä perustuu tutkimustietoon siitä, että vahva tuki ensikielessä tai vahvimmassa kotoa tulleessa kielessä edistää kaikkea oppimista, myös valtakielen oppimista. Se myös lisää lapsen ymmärrystä omista taidoistaan.
Järjestelmään liittyy kuitenkin monia käytännön ongelmia. Allison Abdilen mainitseman ryhmän sisäisten erojen lisäksi opetusta vaikeuttaa se, että tiettyjä kieliä opetetaan vain muutamassa koulussa. Lapsi voi joutua siirtymään pitkän koulupäivän jälkeen toiseen kouluun oman äidinkielen tunnille. Lisäksi pätevistä opettajista on pulaa.
”Kaikki, jotka opettavat omaa äidinkieltä eivät ole opettajia, puhumattakaan siitä, että he olisivat kielen opettajia. Olisi mahtavaa, jos saataisiin oman äidinkielen opetukseen järjestäytynyttä koulutusta ja jonkinlaiset pätevyysvaatimukset”, sanoo kielentutkija Heini Lehtonen.
”Usein oman äidinkielen opettajat kiertävät koulusta toiseen. He kokevat olevansa erillään yhteisöstä. Rakenteet eivät tue sitä, että he voisivat tehdä yhteistyötä eri opettajien kanssa, vaikka se olisi todella tärkeää.”
Kouluissa on puhuttu viime vuosina yhä enemmän monikielisyyden ja kielitietoisuuden edistämisestä. Koulutuskontekstissa kielitietoisuudella viitataan ymmärrykseen, että kieli on äärimmäisen keskeisessä roolissa oppimisessa: kaikki oppiminen tapahtuu kielellä. Jokainen opettaja on oman alansa kielen opettaja. Sillä tarkoitetaan myös tietoisuutta eri kielten olemassaolosta ja kielten näkymistä koulussa.
”Edelleenkin kuulee sitä, että koulussa on kielletty puhumasta muuta kuin suomea. Aina vähän hämmästyn tätä. On käsittämätöntä, että ihmistä voisi kieltää puhumasta jotain kieltä. Voi neuvotella siitä, milloin on tärkeää, että kaikki ymmärtävät ja miten toiset otetaan huomioon”, Lehtonen sanoo.
Avoimuus muille kuin valtakielelle on vain ensimmäinen askel.
”Kun koulussa on kielitaustaltaan kaikenlaista henkilökuntaa ja oppilaita, seuraava askel on se, voisiko yhteisissä tilanteissa ottaa käyttöön myös muita kieliä.”
Kuulostaa vallankumoukselliselta. Mutta miten opettaja voi ohjata opetusta kielellä, jota ei itse osaa?
”Opettaja voi kannustaa oppilasta keskustelemaan aiheesta omalla kielellään vanhempien tai kavereiden kanssa. Tai oppilas voi etsiä tietoa omalla kielellä. Tai jos tuntuu vaikealta kirjoittaa suomeksi, oppilas voi kirjoittaa ensin omalla kielellä ja sitten kertoa suomeksi. Tähän on hyvin erilaisia tapoja”, Lehtonen sanoo.
Monikielisyyden huomioiminen on tutkitusti tärkeää kahdesta eri syystä: ensinnäkin asian käsitteleminen eri kulmista edistää oppimista. Jos opetuskieli ei ole oppilaan vahvin kieli, sisällön käsittelystä vahvemmalla kielellä on hyötyä.
”Yhtä tärkeää ellei tärkeämpää on sosiaalisuuteen ja identiteettiin liittyvä puoli”, Lehtonen sanoo.
”Ihminen tulee nähdyksi kokonaisena: tällä mun taidolla onkin arvoa, tällä voi tehdä jotain yhteistä, järkevää, hyödyllistä ja kaunista. Ihmisellä on silloin parempi olo, se lisää motivaatiota ja kannustaa oppimaan lisää.”
Viime aikoina Suomessa on puhuttu monikielisyydestä negatiivisesti. Vuonna 2021 valtioneuvosto julkaisi raportin koulutuksen eriytymisestä. Mediassa siitä siteerattiin erityisesti Varissuon koulua käsittelevää kohtaa, jossa rehtori kertoi monikielisten lasten ja nuorten päätyvän käytännössä puolikielisiksi, koska harva koulukaveri oppii suomea kotonaan, eikä vertaisoppimista tapahdu. Rehtori pelkäsi tämän vaikuttavan oppilaiden jatkokoulutus- ja työmahdollisuuksiin.
Tammikuussa Kansallinen koulutuksen arviointikeskus Karvi julkaisi tutkimuksen, jossa seurattiin oppilaiden matematiikan ja lukemisen kehitystä alakoulun ensimmäiseltä luokalta kolmannelle. Tutkimuksen mukaan suomea toisena kielenä opiskelevat olivat muita selkeästi jäljessä molemmissa aineissa. Heikoimmin ekaluokalla pärjänneiden vieraskielisten lasten osaaminen kehittyi alkuopetuksessa vähiten. Joissain kouluissa suomea toisena kielenä opiskelleet eivät yltäneet kolmannen luokan alussa sille tasolle, jolla heidän luokkatoverinsa aloittivat koulun. Pandemia on voinut vaikuttaa erityisesti näihin oppilaisiin, raportissa nähtiin.
Tutkimuksen seurauksena Helsingin Sanomat haastatteli opettajia, jotka kertoivat monikielisten lasten suomen kielen taitoon liittyvistä huolistaan. Haastatteluissa mainittiin se, että vaikka oppilas pärjäisi arkikielen kanssa, kielitaito ei vanhemmiten aina riitä oppitunneilla käsiteltävien sisältöjen hahmottamiseen.
Kaikkien ihmisten kielitaito koostuu eri kielien resursseista ja erilaisista palasista.
Heini Lehtonen, kielentutkija
Ennen Karvin tutkimuksen julkaisua haastateltu tutkija Heini Lehtonen näkee keskustelussa vahvaa ideologisuutta: se on yksikielisyyden normin läpäisemää. Kielitaitoa mitataan yksikielisyyden mittarilla, ja todetaan, että monikielisten kielitaito on siihen nähden vajaata. Kun kuvaa tai mittaa monikielisen ihmisen taitoa yhdessä kielessä, tulee oikeastaan kuvanneeksi vain osan hänen kielitaidostaan.
”Kaikkien ihmisten kielitaito koostuu eri kielien resursseista ja erilaisista palasista. Monikielinen ihminen ei välttämättä pysty toimimaan kaikissa tilanteissa kaikilla kielillä. Sellainen ajattelu, että monikielisen ihmisen kielitaito on vajaa, ei vastaa nykytutkimuksen näkemystä kielitaidosta.”
Jos monikielisillä oppilailla on suomen kielen taitonsa vuoksi huonommat edellytykset pärjätä yhteiskunnassa, asiaan pitää puuttua kehittämällä monikielisyyden huomioivaa opetusta kouluissa. Sen lisäksi tarvitaan asennemuutosta. Pitäisi kyseenalaistaa kielitaitovaatimusten perusteet esimerkiksi oppilaitoksiin haettaessa tai eri ammateissa. Tulisi myös miettiä, millaisella tuella eri tehtävien suorittaminen olisi mahdollista. Lehtonen ottaa esimerkiksi itseään lähellä olevan akateemisen maailman.
”Korkeakouluissa käydään tietynlainen akateemisen kirjoittamisen kurssi, ja opiskelijoilta odotetaan tiettyjä asioita. Voi olla, että esimerkiksi suomi toisena kielenä -oppimäärän käyneet tarvitsevat toisenlaista tukea. Olisikohan nyt aika pohtia perustavanlaatuisesti, mistä käsityksemme akateemisesta suomesta ovat peräisin? Miten voimme ottaa huomioon sen, että nyt akateemista suomea kirjoittaa useammanlaisista taustoista tulevat ihmiset. Kyllähän akateemista englantiakin kirjoittaa useammanlaisista taustoista tulevat ihmiset.”
Yhteiskunnan suhtautuminen monikielisyyteen on ailahteleva, mutta miten ihmiset itse asian kokevat?
Tutkija Kaisa Pankakoski kysyi väitöskirjansa tapaustutkimukseen osallistuneilta vanhemmilta ja lapsilta, kokivatko he itse monikielisyydestä aiheutuvan jotakin haittaa. Lähes kaikki olivat sitä mieltä, että hyötyjä oli moninkertaisesti haittoihin nähden.
Samalla kannalla on dokumenttielokuvantekijä Larisa Rudolfson. Hän kasvoi neuvostoaikana Vienan Karjalassa venäjää puhuvan, puolalaistaustaisen äidin ja suomenkielisestä inkeriläisperheestä tulevan isän lapsena.
”Meillä kotona puhuttiin oikeasti kahta kieltä sekaisin. Kun tunteet kuumeni, silloin vasta olikin mielenkiintoista!”
Rudolfson oppi suomen isänsä perheeltä. Kaksikielisyys on tuonut Rudolfsonille etuja, jotka ovat muovanneet merkittävästi hänen elämäänsä. Ensinnäkin suomen kielitaitonsa ansiosta Rudolfson pääsi lukioikäisenä Suomeen vaihto-oppilaaksi.
Suomessa hänen venäjän osaamisensa oli arvossa: hänet pestattiin tulkkaamaan metsäfirmoille. Palattuaan asumaan Pietariin taas suomen osaaminen toi töitä tulkkina rakennustyömaalta.
”Nämä olivat tosi hyväpalkkaisia töitä silloin 90-luvun alussa, kun kenelläkään koulutetulla aikuisella ei ollut töitä. Mä teininä pystyin elättämään itseni.”
Olen koko elämäni kokenut olevani vähän erilainen. Tajusin, että se johtuu tästä kahdesta kielestä, jotka minulla on ollut lapsesta asti!
Larisa Rudolfson, dokumenttielokuvantekijä
Rudolfson on työskennellyt pitkin uraansa niin suomeksi, venäjäksi kuin englanniksikin. Kyse ei kuitenkaan ole vain työmahdollisuuksista, Rudolfson sanoo. Monen kielen osaaminen on laajentanut hänen ajatteluaan ja tehnyt hänet avoimeksi sille, että muissa maissa asioita tehdään eri tavalla.
Rudolfson päätyi vuosikymmeniksi työskentelemään kehitysmaihin, jossa hän teki toimittajana juttuja suomalaisille lehdille.
”Mietin myös vähän aikaa sitten, että olen koko elämäni kokenut, että en kuulu joukkoon. Olen ollut ihan onnellinen, mutta silti vähän outo. Tajusin, että näiden kielien on täytynyt olla se ratkaiseva tekijä!”
Viimeiset vajaat parikymmentä vuotta Rudolfson on asunut Helsingissä. Suhde venäjään on silti erityinen: vaikka muistiinpanoja hän tekee sujuvasti molemmilla kielillä, päiväkirjaa hän ei voisi kuvitella kirjoittavansa suomeksi.
Viime vuosina Rudolfsonin suhdetta hänen elämänsä kieliin on mullistanut lapsen saaminen. Rudolfson asuu puolitoistavuotiaan poikansa kanssa kaksin ja puhuu hänelle venäjää. Hänen ihanteensa on, että lapsi oppisi hänen laillaan molempia kieliä sujuvasti, niin että voisi työskennellä molemmilla ja lukisi venäjäksi kirjallisuutta.
Asiaa mutkistaa se, että Rudolfson ei koe olevansa osa Suomen venäjänkielistä yhteisöä, eikä hänen sukulaisiaan enää elä Venäjällä.
”En ole käynyt Venäjällä moneen vuoteen, enkä tule käymään. Haluaisin välittää hänelle yhteyden venäläiseen kulttuuriin, mutta en tarkoita nykykulttuuria, vaan klassista venäläistä kulttuuria ja historiaa.”
Rudolfsonin lapsi on jo osoittanut hahmottavansa molempia ympäristönsä kieliä.
”Hän osoitti yhtenä päivänä pesukonetta ja sanoi suomeksi: auto. Hetken ihmettelin miksi, sitten tajusin, että kutsun sitä venäjäksi sanalla mašina. Se tarkoittaa sekä konetta että autoa. Eli hän on kääntänyt sen suomeksi autoksi.”
Teksti Kati Pietarinen
Kuva Katja Tähjä
Tämä on näytejuttu maaliskuun 2023 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Artikkelin toteutukseen on saatu tukea Pluralismisäätiöltä.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2021 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen noin 220 hengelle.
