Kulttuuri- ja tapahtuma-alalla työskentelee yli 200 000 ihmistä. Neljä heistä kertoo, millaista on ollut elää koronavuosi Suomessa, jossa heidän työtään ei tunnisteta oikeaksi työksi.
Sinä iltana Helsingin Juttutupaa lämmittivät gypsy jazz -rytmit. Django Collective Helsingin levynjulkaisukeikalla oli Aki Haurun, 39, iloksi vielä hyvin yleisöä. Sen jälkeen hänen kalenterinsa tyhjeni vuorokaudessa. Hauru ei ole vieläkään poistanut yhtäkään merkintää, vaan kirjoittanut jokaisen kohdalle ”peruttu”.
Maaliskuun 12. vuonna 2020. Jokaisen tässä jutussa haastatellun tapahtuma-alalla työskentelevän puheessa vilahtaa alussa sama maaliskuinen torstai. Pääministeri Sanna Marin suorassa lähetyksessä kertomassa, että kaikki yli 500 hengen yleisötilaisuudet kielletään toukokuun loppuun saakka.
Muusikko Hauru oli reilua vuotta aikaisemmin jättäytynyt freelanceriksi kaupan alan päivätöistä, joissa oli hurahtanut 15 vuotta sen jälkeen, kun hän oli valmistunut kitaransoiton opettajaksi. HR-johtotehtävät yhdistettynä yhä lisääntyvään keikkailuun ajoivat burn outiin, ja Haurun oli tehtävä valinta. Hän valitsi ammattinsa, muusikon työn.
”Olin just sillä maaliskuun toisella viikolla katsonut kalenteria, että no niin, nyt olen ollut vuoden vain freelance-muusikko, ja tämähän alkaa näyttää siltä, että se kannatti”, Hauru hymähtää.
Koronavuoden jälkeisenä toukokuisena perjantaina Hauru kiipeää Kivenlahden rantakalliolle, josta eteen aukeaa auringossa kimalteleva meri.
”Tuolla me pidettiin soittojamit muusikkoystävien kanssa viime kesänä”, hän sanoo ja viittaa kohti pientä aukiota kallion kupeessa. Pari lenkkeilijää ohittaa paikan juuri.
Viime vuoden Haurukin on lähinnä lenkkeillyt. Se pitää pään kasassa, mutta välillä on tuntunut niin pahalta, ettei juoksemisesta tule mitään.
”Käytän siitä olotilasta laatusanaa apatia.”
Moni kollega ja ystävä on käynyt paljon syvemmällä.
Maailmanlaajuinen pandemia on merkinnyt paitsi taudin tuomaa sairautta ja kuolemaa, myös mielenterveysongelmia, taloudellista ahdinkoa ja toivon menetystä niille, joilta se on vääjäämättä vienyt oikeuden harjoittaa ammattiaan ja elinkeinoaan. Haurulle ja muille kulttuurin kentillä työtä tekeville on selvää, että epidemian torjumiseksi säädetyt rajoitukset ovat kohdelleet tapahtuma-alaa eriarvoisesti suhteessa moniin muihin aloihin.
Viime helmikuun pakkasilla Hauru aloitti yli kaksi kuukautta kestäneen yhden miehen mielenosoituksensa. Hän päivysti muun muassa sosiaali- ja terveysministeriön sekä Säätytalon edessä kyltteineen, jossa vaadittiin kompensaatiota kulttuurialalle ammatin harjoittamisen estämisestä. Viikkojen aikana hän jutteli monien ohi kulkeneiden poliitikkojen kanssa. Tempaus oli ainakin tehokas tapa kertoa päättäjille hyvin suoraan, mikä on vialla.
Mutta eikö kukaan kollega halunnut osallistua?
”Halusi tietysti, mutta enhän mä voinut kutsua sinne ketään, koska sehän olisi ollut tapahtuma!”
Haurun vaimokin on freelance-ammattimuusikko. Ensimmäiset kuukaudet lipuivat perheessä vähän sumussa. Sitten Hauru tajusi, että rahaa on saatava jostain, ja ilmoittautui TE-toimiston nettisivujen kautta työttömäksi työnhakijaksi. Hän oppi nopeasti, ettei työvoimaviranomainen ymmärrä hänen työtään, toimeentuloaan eikä statustaan millään tavalla.
”TE-toimiston kanssa asioiminen oli elämäni nöyryyttävimpiä kokemuksia”, Hauru sanoo ja katselee ohi liitelevää lokkia.
Hän oli kuulunut opiskeluajoista lähtien Muusikkojen liittoon, muttei toiselle alalle työllistyttyään ollut tullut liittyneeksi kassaan. Hän tunnustaa olleensa ”vähän hölmö”.
Kuluttavan prosessin aikana hän jätti yhä uudelleen TE-toimiston nettisivujen kautta yhteydenottopyynnön. Yhä uudelleen hän selitti tilanteensa, ja yhä uudelleen TE-toimisto päätti, ettei Hauru ole oikeutettu työttömyystukeen.
”Aluksi tuli oikein kirje kotiin, jossa todettiin, että TE-toimiston näkemyksen mukaan olen työllistynyt omassa ammatissani. Olin vain kertonut, että ylläpidän ammattitaitoani harjoittamalla kotona instrumenttiani.”
Hauru imaisee sähkötupakkaa ja huokaisee.
”Katseet pitäisi nyt suunnata luovien alojen työntekijöiden sosiaaliturvaan. On uskomatonta, että vuonna 2020 ei oltu vielä mietitty sen enempää valtioneuvostossa, TE-toimistossa kuin Kelassa, että millainen se freelancereiden tulonmuodostus on.”
”Ahkerimpia tietämiäni ihmisiä kohdellaan joinain ihme… sosiaaliturvapummeina.”
Lopulta, viimeisen TE-toimiston puhelun aikana, asian käsittelijä sanoi, että ”laitan sut nyt tänne uuteen yrittäjäohjelmaan”. Hauru oli alusta lähtien kertonut, ettei ole yrittäjä. Koronatilanteessa myönnetty väliaikainen yrittäjän työmarkkinatuki oli kuitenkin hänen ainoa mahdollisuutensa päästä peruspäivärahalle.
”Jos tehdas menee kiinni, kaikki ymmärtävät, että sen työntekijöiden työt loppuvat. Mutta tapahtuma-alan työntekijän kohdalla asiaa ei ymmärretä ollenkaan samalla tavalla.”
Tehdasvertausta käyttää myös tutkija Milla Unkila (ent. Wirén).
”Kun tehdas suljetaan, kukaan ei sano työnsä menettäville, että no, mikset mene oikeisiin töihin.”
Vuosia sitten Unkila soitti työkseen käyrätorvea freelancerina. Kun hän muutti Turkuun, sinfoniaorkesterit ja sen myötä työkeikat vähenivät. Hän kiinnostui muista asioista. Nykyään Unkila on Turun yliopistossa isoihin yhteiskunnallisiin muutoksiin keskittyvän disruptio-laboratorion tutkija.
Omasta taustasta ei ollut ainakaan haittaa, kun hän yhdessä kahden kollegansa kanssa laati vastaperustetun, tapahtuma-alan yrityksiä järjestävän Tapahtumateollisuus ry:n tilauksesta vuotta 2020 koskevan kaksiosaisen toimialaraportin. Se on historian ensimmäinen, sillä tapahtuma-alaa ei ole Suomessa edes tunnustettu toimialaksi. Viimeisen kymmenen vuoden aikana ala on kuitenkin tuplannut liikevaihtonsa ja koronattomassa maassa se työllisti yli 200 000 ihmistä. Valtaosa heistä on keikkatyöläisiä, jotka saavat elantonsa yksittäisistä toimeksiannoista joko freelancereina tai pienyritystensä kautta.
Raportin mukaan 78 prosenttia tapahtumateollisuuden yrityksistä ei ole koronarajoitusten myötä voinut työllistää yhtäkään keikkatyöläistä. Kun toimintansa lopettava paperitehdas jättää työttömäksi satoja ihmisiä, asia kuohuttaa Arkadianmäelläkin. Kun kymmeniltä tuhansilta tapahtuma-alalla työskenteleviltä katosi työt yhdessä yössä, poliitikot kiristivät maskiensa kuminauhoja.
”Tapahtuma-alan ihmiset ovat suurelta osin itsensä työllistäjiä, joita Suomen lainsäädäntö ei lainkaan tunnista. Kulttuurin parissa työskentelyä ei nähdä oikeana työnä, vaikka kulttuuria pidettäisiinkin tärkeänä”, Unkila sanoo.
Asetelma on nurinkurinen, sillä tapahtumateollisuudessa liikkuu raha, kuten muillakin aloilla. Sen tuotantoketjuissa työllistyvät myös muiden alojen ihmiset.
Unkila tietää, että monet tapahtuma-alan ihmiset ovat hakeutuneet muille aloille töihin tai opiskelemaan.
”Tässä on tietovuodon vaara. Ala on viime vuosina ammattimaistunut, ja nyt se uhkaa hajota ja pirstoutua.”
Teksti Sini Saaritsa
Kuvat Saara Mansikkamäki
Tämä on ote jutusta heinäkuun 2021 Isosta Numerosta. Osta lehti ja lue koko juttu!
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2020 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen yli 280 hengelle. Lehden myyjät ansaitsivat yhteensä yli 190 000 euroa.
