Suomen toinen säilöönottoyksikkö avattiin viime vuonna Konnunsuon entiseen vankilaan. Päivät säilössä ovat pitkiä ja hitaita. Asukkaat eivät tiedä, milloin pääsevät vapaiksi.
teksti Johanna Vehkoo kuvat Katja Tähjä
Kaksi miestä kokoaa keskittyneesti palapeliä. Siitä tulee sveitsiläinen vuoristomaisema, kunhan kaikki 1500 palaa ovat paikoillaan. Seinällä on jo valmiina Pariisin Sacré Coeur -kirkko.
Ikkunasta näkyy loputtomiin eteläkarjalaista peltomaisemaa.
Joutsenon säilöönottoyksikössä aika kuluu piinallisen hitaasti. Päivän kohokohtia ovat: lounas kello 11.30, päivällinen kello 17. Ulkoilua on ohjelmassa tunnin verran joka päivä, mutta henkilökunnan mukaan osa säilön miehistä ei ole käynyt ulkona kertaakaan.
Säilöönottoyksikkö avattiin syyskuussa 2014 entiseen Konnunsuon vankilaan. Se on Suomen toinen säilö. Vankila-alueella toimii myös yksi Suomen suurimmista vastaanottokeskuksista.
Säilön kielenkäytössä vastaanottokeskusta kutsutaan avoimeksi puoleksi, koska turvapaikanhakijat pääsevät vapaasti liikkumaan Konnunsuon maalaismaisemassa. Säilön ikkunoista näkyy, miten he pelaavat jalkapalloa, juoksevat rataa ympäri, juttelevat ja käyvät Suomen kielen ja kulttuurin oppitunneilla.
Avoimen puolen ihmiset pääsevät kolmesti viikossa bussilla Lappeenrantaan. Jotkut polkevat sinne pyörällä, reilun 20 kilometriä suuntaansa.
Säilön asukkaat pysyvät lukkojen takana. Siellä he enimmäkseen polttavat tupakkaa, pelaavat pleikkaa ja odottavat.
”Ei tämä tietysti ideaali paikka ole, entinen vankila. Kyllä sitä pitkään mietittiin”, sanoo apulaisjohtaja Antti Jäppinen esitellessään paikkoja. Hän on vastuussa sekä vastaanottokeskuksen että säilön turvallisuusasioista ja käytännössä johtaa säilöönottoyksikköä. Jäppinen on ainoa ihminen, joka esiintyy tässä jutussa omalla nimellään.
Konnunsuon vankila suljettiin vuonna 2011, ja vastaanottokeskus avattiin keväällä 2012.
”Kyllä me ne vankilan tunnusmerkit ollaan poistettu”, Jäppinen sanoo. ”Aidat alueen ympärillä eivät ole sitä varten, että asiakkaat pidettäisiin sisällä vaan ilkivallan tekijät ulkona. Ollaan varauduttu uusnatsien iskuihin. Pääportin valvomo on öisin aina miehitetty.”
Useimmiten säilöön joutuu kielteisen turvapaikkapäätöksen saanut ihminen, jonka poliisi epäilee vaikeuttavan maasta poistamista. Säilön ensimmäiseen kerrokseen majoitetaan perheet ja yksinäiset naiset. Nyt, elokuussa 2015, säilössä on kaksi perhettä, joilla on pieniä lapsia. Nuorin on vielä vauva.
Saimaan ammattikorkean taideopiskelijat ovat maalanneet perhepuolen seinille pupuja ja puita. Kakkos- ja kolmoskerroksissa asuu kymmenen miestä. Kaikki ovat kotoisin joko Itä-Euroopasta tai Afrikasta. He odottavat maasta poistamista.
Säilöönotettuja kutsutaan täällä asiakkaiksi ja työntekijöitä ohjaajiksi. Heistä noin puolet on turvallisuusalan ammattilaisia, kuten entisiä vanginvartijoita, toinen puoli taas sosiaalialalta.
Sellien – joita kutsutaan huoneiksi – kaltereihin liittyy absurdi tarina. Jäppinen kertoo, miten Maahanmuuttovirasto vaati kalterien poistamista ikkunoiden ulkopuolelta, jotta ne eivät näkyisi avoimelle puolelle. Sahaaminen maksoi noin 30 000 euroa. Kun säilöönottoyksikkö myöhemmin päätettiin avata, ikkunoihin asennettiin uudet kalterit, tällä kertaa sisäpuolelle. Hintalappu oli yli 30 000.
Käymme esittäytymässä palapelintekijöille. Heistä toinen, venäläinen Sergei, puhuu erinomaista suomea. Sergein kaveri Mihail on entisestä neuvostovaltiosta, mutta ei halua kertoa lehdessä, mistä.
Mihail kertoo olleensa ensin puolitoista kuukautta Metsälän säilöönottoyksikössä Helsingissä, sitten puolitoista kuukautta Konnunsuolla. ”Syyksi sanottiin pakenemisriski, vaikka ihan itse kävelin pyytämään turvapaikkaa. YK:n ihmisoikeuksien julistuksen mukaan kaikilla on oikeus henkilökohtaiseen vapauteen. En ole tehnyt mitään rikosta, joten mikä on laki, joka oikeuttaa vapaudenriistoon?”
Sergeillä puolestaan on rikoshistoria, ja hänet karkotetaan Venäjälle sen vuoksi. Hän on istunut Suomessa neljä vankeustuomiota, kestoltaan kahdesta kuukaudesta vuoteen. ”Törppöilin jo alaikäisenä. En ole siitä ylpeä.”
26-vuotias Sergei saapui Suomeen 11-vuotiaana asumaan tätinsä luokse. Hän kertoo, ettei hänellä ole enää Venäjällä perhettä, eikä hän osaa lukea tai kirjoittaa äidinkieltään, vaikka puhuukin sujuvasti.
”Olen pyytänyt, että veisivät minut Pietariin. Siellä olen viimeksi käynyt seitsemän vuotta sitten.”
Sergei tuotiin säilöön suoraan vankilasta, päivänä jona hän luuli pääsevänsä siviiliin. Karkotuspäätös oli ”kuin olisi saanut pesismailasta päähänsä”.
”Tämä paikka on pahempi kuin vankila”, Sergei sanoo. Ainakin vankilassa tietää, miten pitkä tuomio on edessä. Päivisin on tekemistä: voi esimerkiksi mennä töihin. “Sitä on sitten niin väsynyt illalla, ettei huvitakaan muuta tehdä kuin katsoa telkkaria ja rentoutua.”
”Täällä vain ollaan, koko päivä. Se tekee sulkeutuneeksi ja äreäksi.”
Toisena päivänä algerialainen mies on ainoa, joka lähestyy meitä oma-aloitteisesti. Hän haluaa puhua kokemastaan “henkisestä ja fyysisestä väkivallasta”, mutta kertoo myös joutuneensa säilössä muutaman kerran eristykseen oman väkivaltaisen käytöksensä takia. Epävakaan oloinen mies on ollut säilössä yli puoli vuotta.
Hän uskoo, että yksi ohjaajista on yrittänyt myrkyttää hänet laittamalla kynsiä tupakanpurujen sekaan. Hänen käsivartensa alkavat tutista.
Myöhemmin ohjaajat seuraavat miehen käytöstä tarkasti turvakameroiden kuvista. He eivät haluaisi laittaa häntä taas eristykseen. Mies käy hakemassa lääkkeitä valvomon ikkunasta. Seuraavana päivänä hän on rauhoittunut.
Valvomon seinällä roikkuu kymmenkunta varustevyötä, joiden koteloista löytyy paprikasumute, käsiraudat ja teleskooppipatukka. Ohjaajat eivät pidä vöitä tavanomaisissa tehtävissään päiväsaikaan, mutta yövuoroissa ne ovat aina päällä. Toistaiseksi välineitä ei ole jouduttu käyttämään, ja Jäppisen mukaan “ilmankin pärjättiin ihan hyvin”.
Jäppinen puolustaa silti heinäkuun alusta voimaan tulleita voimankäyttövaltuuksia: ”Jos tulee tappelu, meidän pitää saada se loppumaan. Ei täällä tule kyseeseen, että odotellaan poliisia paikalle. Asiakkaiden turvallisuus on tärkeintä.”
Ohjaajat ovat osallistuneet voimankäyttökoulutukseen. Jäppinen kertoo ottaneensa itse koulutuksessa paprikasumutetta silmilleen.
”Ensin sattuu ihan hirveästi, mutta 20 minuuttia kun kuluu, niin on taas ihan hyvä olo.”
Kukaan miehistä ei jää yhteiseen ruokatilaan syömään makaronilaatikkoaan. Jokainen vie lautasensa huoneeseensa. Päivälliseltä saa ottaa muovipusseissa mukaan leipää ja jogurttia ilta- ja aamupalaksi.
Illalla yksi afrikkalaismiehistä katselee televisiosta valkopukuista nigerialaista saarnaajaa, joka todistaa voimallisesti. Hän on teipannut seinälleen lapun, joka muistuttaa rukoilemisen tärkeydestä.
Venäjää puhuvat miehet ovat taas palapelinsä kimpussa. Yksi afrikkalaisista on tapaamassa vierailijaansa. Hän on ainoa, jota joku käy säännöllisesti katsomassa. Konnunsuo on kaukana kaikesta, eikä sinne pääse julkisilla.
Kohtaan keittiössä länsiafrikkalaisen miehen, jonka silmät ovat verenpunaiset. Hän sanoo olevansa masentunut ja kärsivänsä unettomuudesta. Hän on vihainen. ”Emme me ole tappaneet ketään, emme ole rikollisia.”
Mies kertoo pysyttelevänsä omissa oloissaan. Hän on yksi heistä, jotka viettävät tavallisesti koko päivän omassa huoneessaan.
”Halusin puhua teille, mutta on parempi, etten puhu. Olen joutunut toistamaan tarinani niin monta kertaa, että tulen vihaiseksi, jos puhun. Siitä ei ole kuitenkaan mitään hyötyä.”
Miehet ja perhepuolen asukkaat ulkoilevat eri aikoina. Ulos pääsee tunniksi päivässä, silloin kun henkilökunnalla on aikaa tulla valvomaan.
Piha on karu, sementtinen. Sitä ympäröivät paksut muurit, joiden ylälaitaa kiertävät piikkilankakerät. Keskelle on pystytetty sadekatos, johon on kiinnitetty koripallokori. Pallot pysyvät laatikossaan.
Lapsille on pihalla hiekkalaatikko, keinuhevonen ja kiipeilyteline. He ovat piirtäneet ohjaajien kanssa pastelliliiduilla kuvia seiniin: My Little Pony, sydämiä, kukkasia.
Kaikki täällä, niin ohjaajat kuin asiakkaat, tuntuvat olevan samaa mieltä yhdestä asiasta: säilö ei ole lapsille sopiva paikka. Naisia ja lapsia pyritään pitämään säilössä mahdollisimman lyhyen aikaa. Lasten huostaanotot ovat silti tavallisia.
Vanhemmat ovat usein niin traumatisoituneita, että heillä on tarpeeksi tekemistä jo itsensä ja lasten puhtaana pitämisessä ja ruokkimisessa. Säilöön sulkeminen tuskin auttaa tilannetta.
Suomea puhuva äiti, jolta kysymme perheiden ulkoilun aikana haastattelua, alkaa itkeä. Päätämme olla jatkossa menemättä perhepuolelle.
Kolmannen päivän aamuna perhepuolelle tuodaan uusi nainen. Naista saattanut reinikaismainen ulkomaalaispoliisi katsoo aiheelliseksi vitsailla valvomossa naisen itkemisestä. ”Säikähti niin minua, että tuon alleko hän joutuu”, poliisi lohkaisee.
Yksi ohjaajista muistuttaa heti lehdistölle, ettei mies kuulu säilön henkilökuntaan.
Sitten saapuvat rajavartiolaitoksen miehet labradorinnoutaja Sumun kanssa. Sumu on huumekoira, ja se on tuotu paikalle haistelemaan uuden asiakkaan tavaroista löytyneitä pussukoita. Samalla tutkitaan kaikki miehet ja heidän huoneensa, sillä yhden kohdalla on ollut epäilystä huumausaineista. Miehet kävelytetään koiran ohi pihalle.
Joutsenon säilön ensimmäisessä huumeratsiassa ei löydy mitään, mutta se saa aikaan suuttumusta ja säpinää.
”Tämäkö muka ei ole vankila?” Sergei kysyy myöhemmin tupakkakopissa.
On kulunut kolme hidasta, apatiantäyteistä päivää, mutta nyt asukkaat alkavat puhua. Jätämme heidän henkilöhistoriansa vähemmälle ja juttelemme siitä, miten he ovat joutuneet säilöön ja millaista siellä on. He ovat joutuneet kertaamaan matkansa kulun kymmeniä kertoja viranomaisille, poliisille, asianajajille.
Kukaan ei halua oikeaa nimeään eikä kasvojaan lehteen. Se on ymmärrettävää: monen tilanne on epämääräinen ja keskeneräinen. Vaikka päätös maastapoistamisesta on tullut, osaa ei välttämättä pystytä palauttamaan lähtömaahan. Osan henkilöys ja kotimaa ovat epäselviä, eikä kaikilla ole minkäänlaisia papereita.
”Osa on valitettavan pitkään ollut täällä. Tiettyihin maihin palauttaminen on ongelmallista”, toteaa Jäppinen.
”Pitkittyneet neuvottelut voi olla heille hyvin ahdistavia. Usein ollaan poliisin kanssa keskusteltu, että onko se kenenkään etu, että asiakas täällä viruu.”
Erästä länsiafrikkalaista on yritetty palauttaa kotimaahansa jo kahteen otteeseen. Kotimaan viranomaiset ovat molemmilla kerroilla kieltäytyneet ottamasta häntä vastaan. Kun hänet on palautettu Konnunsuolle, säilössä vietettyjen päivien laskeminen on alkanut taas nollasta.
Lähdöt tapahtuvat yleensä yöllä, eivätkä asiakkaat useinkaan tiedä niistä etukäteen. Ulkomaalaispoliisi päättää, koska palauttamisen ajankohdan saa kertoa lähtijälle.
”Päästäisivät vapaaksi tai karkottaisivat, jompi kumpi. En enää välitä. Mutta tekisivät nyt jotakin minulle”, mies sanoo. Hän on ollut säilössä yhteensä yhdeksän kuukautta.
Mehdi on lähtöisin Pohjois-Afrikasta, mutta ei ole käynyt koko mantereella yli kymmeneen vuoteen. Hän lähti kotimaastaan 9-vuotiaana. Isä oli kuollut ja äiti hylkäsi Mehdin ja hänen siskonsa. Sisarukset lähtivät etsimään onneaan Espanjasta. Sisko on siellä edelleen, naimisissa, mutta Mehdi jatkoi matkaansa Sveitsiin, Saksaan, Tanskaan ja Ruotsiin. Lopulta hän päätyi pari vuotta sitten Turkuun. Missään hänellä ei ole ollut virallista oleskelulupaa.
”Olin kolme kuukautta töissä irakilaisen omistajan kebab-pizzeriassa. Minulla ei ollut papereita, joten hän laittoi minut keittiöön.”
23-vuotias Mehdi on ollut Konnunsuolla säilössä yhdeksän kuukautta ja sitä ennen pari kuukautta Metsälässä. Tällä välin turkulainen tyttöystävä on mennyt toisen miehen kanssa naimisiin. Mehdi puhuu espanjaa rauhallisella, pehmeällä äänellä. Hän on porukan paras Fifa World Cup -konsolipelin pelaaja.
Kuukausi sitten hänen tummat hiuksensa alkoivat pudota myttyinä pois. Nyt Mehdin pää on täynnä kaljuja laikkuja. Kun katsoo lähempää, huomaa, että hiukset ovat alkaneet hiljalleen kasvaa takaisin kaljuihin kohtiin. Ne vain ovat valkoisia.
”Lääkäri sanoi, että ehkä se johtuu tästä paikasta. Ehkä se johtuu stressistä. Kävin sairaalassa verikokeissa ja sain jotain voidetta. Lääkäri vain sanoi, että kyllä hiukset kasvavat takaisin. En ole tavannut häntä sen jälkeen.”
Mehdi toivoisi, että säilöönotolla olisi jokin inhimillinen takaraja, vaikka kuusi kuukautta. Sen jälkeen pitäisi päästää vapaaksi, mikäli palauttaminen ei ole onnistunut.
Ulkomaalaislain mukaan näin onkin: periaatteessa asiakkaan tulisi päästä vapaaksi kuuden kuukauden kuluttua. Säilöönottoa voidaan kuitenkin jatkaa vielä 12 kuukaudella, jos maasta poistaminen viivästyy esimerkiksi asiakirjojen puuttumisen takia. Lisäksi päivien laskeminen voi alkaa alusta epäonnistuneen palautusyrityksen jälkeen.
Kun säilöstä astuu ulos aurinkoon, tajuaa kirkkaasti, miten valtava kontrasti suljetun ja avoimen puolen välillä on. Ei elämä toki vastaanottokeskuksessakaan herkkua ole: hekin asuvat entisessä vankilassa keskellä ei-mitään. Koko Konnunsuon taajaman ainoa palvelu on paikallinen baari, jonka omistajattarelta ei kulu monta sekuntia ensimmäisen rasistisen läpän heittämiseen.
Mutta heillä on jotain, mitä säilön asukkailla ei ole. Heillä on vapaus.
Kaikkien jutussa esiintyvien säilöön otettujen nimet on muutettu heidän omasta toivomuksestaan ja heidän yksityisyytensä suojaamiseksi.
