Lisääkö tieto vain tuskaa? Tämä kysymys tuli taas mieleen, kun seurasin syksyn keskustelua Helsingin kaupungin ja Uudenmaan liiton selvityksestä, jota käsitellään tässäkin lehdessä.
Siinä todettiin, että tiivis rakentaminen vie vähemmän maapinta-alaa kuin pientalorakentaminen ja käytännössä siis vähemmän tilaa metsältä. Helsingin Sanomat uutisoi, että ”Pientaloalueet tuhoavat enemmän luontoa kuin kerrostaloalueet”.
Siitähän syntyi soppa. Selvitystä kritisoinut kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara totesi HS:lle, että ”ihmiset ovat raivona” ja että on kohtuutonta, että pientaloasujia syytetään kansallisesta metsäkadosta. Sitten kaikkia osapuolia syyteltiin puolueellisiksi.
Kiinnostavaa oli se, että perimmäistä – aika itsestäänselvää – asiaa ei tainnut kukaan kaiken keskellä kehdata kiistää: pientalo vie moninkertaisesti enemmän maata per asukas kuin kerrostalo. Kyseinen selvitys laski, että Landbo-tyyppinen rakentaminen vaatii 26 kertaa enemmän maapinta-alaa tuhatta asukasta kohti kuin Jätkäsaaren tyyli.
Arkijärjellä voi päätellä, että jos kaikki halukkaat helsinkiläiset saisivat edes rivitalonpätkän, ei keskuspuistosta olisi pian mitään jäljellä. Pohdintaa voi jatkaa: jos suuri kaupunki on rakennettu kovin väljästi ja väkiluku kasvaa, tulevat todennäköisesti juuri köyhät päätymään yhä kauemmas ja asunnottomuustilannekin ehkä vaikeutumaan. Pientalorakentaminen kaupungissa ei siis luultavasti vähäosaisia hyödytä, mutta kaupunkilunto on kaikille avointa tulotasosta riippumatta.
Jos kaikki helsinkiläiset saisivat rivitalonpätkän, ei keskuspuistosta olisi pian mitään jäljellä.
Miksi selvitys siis suututti? Ihmisillä on taipumus uskoa tietoon, joka tukee heidän olemassaolevaa maailmankuvaansa tai toiveitaan ja jättää huomiotta tai kiistää epämiellyttävät faktat. Sitä kutsutaan motivoiduksi päättelyksi. Esimerkkejä on helppo keksiä. Kalat eivät tunne kipua, keskiluokka voi lentää jatkossakin lomalle New Yorkiin, pientaloasuminen kaupungissa on ekologista.
Tuntuu, että ympäristökysymyksissä tätä näkee poikkeuksellisen paljon. Kaikki se tieto, jota meillä on rakentamamme yhteiskuntajärjestelmän kestämättömyydestä tulee helposti sivuutetuksi ärtymyksen siivittämänä, jos se vihjaa, että oman elämäntavan pitäisi muuttua.
Tätä tunnetta tiedon voimattomuudesta tuki ekologi-kirjailija Maria Katajavuoren kirja Valas lasimaljassa, jonka luin tätä ympäristöteemaista numeroa varten. Kirja käsittelee sitä, miten vähän tieto ympäristötuhosta todella vaikuttaa ihmisen toimintaan. Kaikki painottavat tiedeperustaisen päätöksenteon merkitystä, mutta mitä tehdä jos tutkimuksesta vain poimitaan ne itselle kivat faktat? Tai parhaimmillaankin uskotaan tietoa, muttei tehdä mitään. En todellakaan tiedä.
Veera Vehkasalo
Päätoimittaja
Tämä on näytejuttu marraskuun 2022 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2021 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen noin 220 hengelle.
