Karjalan kieltä on puhuttu Suomessa yhtä kauan kuin suomeakin. Sotien jälkeen puhujien määrä väheni viidesosaan. Nyt karjalan kieli on mainittu hallitusohjelmassa ja uusi polvi ottaa kulttuuria haltuun – mutta miltä vähemmistökielen ja sen puhujien tulevaisuus Suomessa näyttää?
”Kokonaisen kansan historiaa ylläpitävät ainekset ovat vaarassa kadota.”
Itä-Suomen yliopiston Humanistisen osaston blogiteksti julkaistiin huhtikuussa 2021. ”Karjalan kieli eläy – nyt da tulijalla aigua”, se on otsikoitu. Otsikko ei ole suomea, vaan toista kieltä, karjalaa. Karjalan kieli elää nyt ja tulevaisuudessa, ilmaus tarkoittaa.
Karjala on suomen lähin sukukieli, läheisempi kuin esimerkiksi viro. Sitä puhuu Suomen alueella sujuvasti noin 11 000 ihmistä, mikä on selvästi enemmän kuin suomessa puhuttujen viittomakielten puhujia (noin 5 600), romanikielen puhujia (noin 6 000) ja Suomen alueella asuvia saamen kielten puhujia (noin 2 000).
Vielä toisen maailmansodan päättyessäkarjalan puhujia oli Suomessa viisi kertaa nykyistä enemmän. Sen jälkeen puhujamäärä kääntyi voimakkaaseen laskuun. Valtaosa kielen puhuma-alueista luovutettiin Neuvostoliitolle. Alueiden asukkaat asutettiin eri puolille Suomea, etenkin Pohjois-Karjalan, Kuopion ja Oulun seudulle.
Kieli ei kuihtunut sattumalta. Taustalla oli valtaväestöön sulautumisen paine. Samoihin aikoihin saamelaiset siirrettiin asuntolakouluihin, joissa lapsia suomalaistettiin. Myös karjala vaihtui suomeen, vaikka sitä oli puhuttu Suomen alueella yhtä pitkään kuin suomea. Suomalaiselle tuttuja ovat karjalaisten asuttaminen, runonlaulu sekä karjalainen ruokakulttuuri pataruokineen ja piirakoineen. Miksi karjalan kielestä ja karjalaisten näkökulmasta on vaiettu?
Itä-Suomen yliopiston sivuilla julkaistun blogitekstin kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston karjalan kielen professori Helka Riionheimo. Riionheimo ei ole itse karjalainen. Juuriaan hän kuvaa ”perin juurin kainuulaisiksi”.
”Olen sen ryhmän jälkeläinen, joka on ajanut karjalan kielen tällaiseen tilanteeseen”, Riionheimo sanoo.
Hän ei ole näkemyksensä kanssa yksin. Vuonna 2017 karjalaisia pitkään tutkinut kielitieteilijä Anneli Sarhimaa huomautti, että tiedotusvälineet ”antavat tuskin lainkaan tilaa Suomessa puhutulle karjalan kielelle tai sen puhujille”. Sarhimaa kokosi tuolloin karjalan kielen sorretun historian kirjaan Vaietut ja vaiennetut – karjalankieliset karjalaiset Suomessa. Ajan varrella vahinkoa ehti syntyä.
Kuten monet muut kaltoinkohdellut vähemmistöt, moni karjalainen jätti sotien jälkeen siirtämättä kielen seuraavalle polvelle. Nyt kieli on uhanalainen.
Julkista keskustelua karjalan kielen ja karjalaisvähemmistön asemasta ja sen parantamisesta hankaloittaa heidän nimensä – ja Suomessa sijaitsevat Etelä- ja Pohjois-Karjalan maakunnat. Karjalaisuus ymmärretään väärin suomalaisuuden osa-alueeksi. Toisaalta karjalankieliset ovat vähemmistön vähemmistö. Heitä on murto-osa kaikista siirtokarjalaisista.
Jos lasketaan mukaan heidät, joilla on ainakin yksi siirtokarjalainen vanhempi, joka viidennellä suomalaisella on karjalainen tausta. Taustaltaan karjalankielistenkin osuus lasketaan arvioiden mukaan yli sadassa tuhannessa.
Suomessa ei ole totuttu näkemään julkisuudessa kulttuuriaan takaisin haltuun ottavia karjalaisia. Helsingin Sanomissa vuonna 2010 heistä puhuttiin ”uuskarjalaisina”. Esimerkiksi saamelaisia ei vastaavassa tilanteessa kutsuta uussaamelaisiksi, vaan saamelaisiksi.
Suuresta koostaan huolimatta karjalaisvähemmistön asiaa alettiin edistää verrattain myöhään. Romaniasiain neuvottelukunta perustettiin vuonna 1956, ja saamelaiskäräjiä edeltänyt saamelaisvaltuuskunta vuonna 1973. Karjalan kieli ja karjalaiset eivät ole saaneet valtiollista elintä ajamaan asioitaan. Kieltä ei myöskään opeteta kouluissa.
Karjalaisasian edistysaskeleet otettiin vapaaehtoistyöllä. 1990-luvulla perustettu Karjalan kielen seura sai parissa vuosikymmenessä aikaan merkittäviä muutoksia. Seura aloitti karjalan elvytystyön, muun muassa erilaisen ammattisanaston luomisen kotikieleksi jääneelle karjalalle sekä erilaiset kokeilut kielen käytöstä varhaiskasvatuksesa.
Myös harppauksia otettiin. Yhdistys muun muassa lobbasi vuonna 2009 karjalan kielen professuurin silloiseen Joensuun yliopistoon ja viikottaisen karjalankielisen uutiskoosteen Yleisradioon vuonna 2015. Vuonna 2009 karjalan kieli lisättiin niiden kielten joukkoon, joiden tilanteesta Suomi raportoi Euroopan neuvostolle. Vuodesta 2011 alkaen karjalan on voinut ilmoittaa Suomessa äidinkielekseen. Vuonna 2017 seura alkoi saada valtiolta tukea kielen elvytykseen.
Karjalankadulla, Kuopiossa, sijaitsee Suomen ortodoksisen kirkon keskus. Siellä vieraat ottaa vastaan isä esipaimen.
Yksi Suomen tunnetuimpia karjalaisia on ortodoksisen kirkon arkkipiispa Leo. Hänen vanhempansa ovat evakkoja Salmin pitäjästä Laatokan pohjoisrannalta.
Vanhemmat puhuivat Leon mukaan suomalaisille kirjakieltä, mutta perheen sisällä ja muiden samalle paikkakunnalle sijoitettujen karjalaisten kanssa puhuttiin karjalaa. Vaikka Leo on syntynyt vuonna 1948 Pielavedellä, hän ei tunne itseään savolaiseksi, vaan karjalaiseksi.
”Me, jotka emme sopeutuneet, olemme vieläkin olemassa karjalankielisinä ortodokseina. Mutta he, jotka sopeutuivat, eivät välttämättä ole ortodokseja, eikä karjalan kieltä ole heillä ollenkaan enää hallussa.”
Kuopioon perustettiin kirkon keskus, kun vanhat keskukset Viipurissa ja Sortavalassa jäivät rajan taakse. Ortodoksinen uskonto on merkittävä osa karjalankielisten kulttuuria, vaikka olikin sodanjälkeisessä Suomessa vieras ja aiheutti epäluuloisuutta. Suomenkieliset karjalaiset taas olivat useimmin luterilaisia.
Arkkipiispa on työnsä ohella ollut merkittävä vallankäyttäjä Suomen karjalalaisvähemmistöä koskevissa asioissa. Hän oli perustamassa 90-luvun puolivälissä Karjalan kielen seuraa, jonka puheenjohtajana on toiminut siitä alkaen ja siten edistänyt vähemmistön kielellisiä oikeuksia Suomessa.
”Minä voin tietysti sanoa, että olisi jonkun pitänyt aloittaa aikaisemmin, mutta ei aloittanut.”
Seura on ollut arkkipiispalle myös julkaisukanava. Hän on julkaissut sen kautta muun muassa kymmenen karjalan- ja suomenkielistä runokirjaa.
Viime vuosina arkkipiispa on pitänyt karjalaisasioista hiljaista tiedotuslinjaa. Esillä ovat sen sijaan olleet ongelmat muun muassa ortodoksisen kirkon johdossa – ja vähän seurassakin.
”Seuran neljännesvuosisatajuhlia ei päästy järjestämään”, arkkipiispa toteaa arkisesti.
Juhlavuotena, keväällä 2020 Karjalan kielen seura ja karjalan kieli sai poikkeuksellisen laajaa julkisuutta yhdistyksen taloudenpidon takia. Seuralle oli maksettu kolmessa vuodessa 500 000 euroa valtiontukia, joiden käyttöön liittyi epäselvyyksiä. Asia nousi valtakunnallisiin uutisiin.
Arkkipiispa puhuu tapahtuneesta katastrofina. Tukea ei enää myönnetty vuonna 2020. Hän syyttää tilanteesta niin ministeriöön yhteydessä olleita karjalaisaktiiveja kuin seuran työntekijöitä.
”Rekrytoiduilta karkasi mopo kerta kaikkiaan käsistä.”
Arkkipiispa kuulostaa seuran nykytilanteesta puhuessaan välillä kireältä, välillä huvittuneelta. Opetus- ja kulttuuriministeriön selvitystyö tapahtuneesta on kestänyt noin vuoden aiottua pidempään. Ministeriön mukaan tarkastus valmistuu kesäkuun loppuun mennessä.
Vuonna 2020 karjalan kieli sai osakseen toisen merkittävän uutistapahtuman, vaikka siitä otsikot jäivät vähemmälle. Karjalan kieli pääsi hallitusohjelmaan.
”Lisäksi laaditaan kielipoliittinen ohjelma, jossa otetaan huomioon muut Suomessa puhutut kielet kuin kansalliskielet, erityisesti saamen kielet, romanikieli, karjalan kieli ja viittomakielet”, kuuluu asiakirjan kirjaus.
Maininta on poikkeuksellinen. Muut mainitut kielet ovat perustuslaissa, jolloin ne toistuvat vähemmistökielistä puhuttaessa. Karjalan kieltä siellä ei ole.
Siitä lähtien kun Suomi on raportoinut Euroopan neuvostolle karjalan kielen tilanteesta vuodesta 2009 alkaen, se on saanut huomautuksia. Vuoden 2019 raportissaan neuvosto moittii karjalan kielen opetuksen puuttumista kouluista, vaatii karjalankielisen sisällön lisäämistä Ylellä sekä kiinnittää huomiota karjalaisen näkökulman esiin tuomiseen historiankirjoituksessa.
Yksi mahdollinen syy hallitusohjelman maininnalle voi olla, että karjala on niin sanotusti kotoperäinen kieli. Karjalaa on siis puhuttu Suomen alueella pidempään kuin monia muita kieliä – ja lisäksi sen heikentyneeseen asemaan liittyy historiallinen painolasti. Karjalaista kulttuuria käytettiin suomalaisuuden rakennusaineena 1800-luvun lopun kansallisesta heräämisestä alkaen, mutta kieltä pidettiin venäläistyneenä ja siksi turmeltuneena.
Kieliyhteisölle näkyminen hallitusohjelmassa on tärkeää. ”Karjalaiset kokevat itse tämän kunnianpalautuksena: vuosikymmenten jälkeen tunnustetaan julkisesti heidän oikeutensa karjalankieliseen identiteettiin”, professori Helka Riionheimo kirjoittaa blogitekstissään.
Viime vuosina julkisuuteen ja sosiaalisen median keskusteluihin ovat nousseet nuoret, oikeuksiaan vaativat karjalaiset. Poliittisen keskustelun ohella he ovat esimerkiksi kääntäneet meemejä Instagramiin: ananassu kuuluu pitsah, ananas kuuluu pitsaan, kuuluu eräs.
Tilin nimi on @karjalazet, eli karjalaiset. Se kuuluu Suomessa asuvien karjalaisten nuorten järjestölle, jota johtaa Tuomo Kondie, karjalaiselta nimeltään Kondien Fed’a. Twitter-profiilissaan hän kertoo olevansa vihreä kuntavaaliehdokas Tampereella, mutta myös karjalainen sotsiolingvistu da aktivistu – eli karjalainen sosiolingvisti ja aktivisti.
”Pitkään keskeisiä ongelmia oli, että kukaan ei edes tiennyt, että me karjalaiset olemme olemassa. Muutosta on hankala saada silloin aikaan”, Kondie kertoo. 28-vuotias Kondie on Suomen tunnetuimpia karjalaisaktivisteja, joka on puhunut julkisuudessa muun muassa Kalevalan kulttuurisesta omimisesta karjalaisilta. Tällä hetkellä hän tekee väitöskirjaa karjalankielisistä nuorista ja kielen elvyttämisestä.
Kondie ei oppinut karjalaa kotonaan. Hänen iso-isänsä oli karjalankielinen, mutta isä kasvatettiin suomalaiseksi. Kun Joensuussa kasvanut Kondie ymmärsi tämän, hän koki ”suuren karjalaisheräämisen”. Tällön Kondie oli Salonen. Sukunimensä hän vaihtoi muutama vuosi sitten karjalaistetuksi versioksi mummonsa tyttönimestä Karhu.
”Aiemmin on ollut hankalaa organisoida yhteistä liikettä, koska karjalainen yhteisö on pirstaleisesti hajallaan ympäriinsä. Eri sukupolven karjalaisissa moni on ajatellut olevansa viimeinen karjalainen. Se on tosi yleistä. Minäkin olen ajatellut, ettei ole enää ketään muuta, eikä asia kiinnostaisi muita.”
Karjalaisaktivismi on uuden polven myötä muuttunut. Viestintä ulospäin on lisääntynyt, ja sosiaalisen median käyttö on herättänyt myös median kiinnostusta.
”Toiminta oli ennen menneisyyteen katsovaa. Jos ennen keskityttiin siihen, miten oli kivaa karjalaiskylissä, me keskitymme siihen, miten karjalaisyhteisölle luodaan tila nykyisessä yhteiskunnassa”, Kondie sanoo.
Hänen mukaansa karjalan kieli pitäisi mainita perustuslaissa ja sille pitäisi säätää oikeuksia kielen käyttöön tuova karjalan kielilaki.
”Ilman laillista asemaa mikään pidempiaikainen elvytystoiminta ei ole mahdollista”, Kondie sanoo.
Kielilaki voisi Kondien mukaan syntyä jopa nykyisen tai muutaman seuraavan eduskunnan aikana. Lisäksi hän toivoo, että karjalaisuuteen liittyviä perinnetaitoja esimerkiksi käsityön osalta voisi tulevaisuudessa opiskella jossain.
”Laajempi tavoitteemme on se, että karjalaisuus ei olisi niin hankalaa ja stigmatisoitua kuin se on. Ihmiset voisivat silloin elää arkeaan helposti karjalaksi ja saada omankielisen opetuksen lisäksi myös opetusta muista aiheista karjalaksi”.
Poliitikkojen epäaktiivisuutta Kondie kritisoi. Vihreät, vasemmistoliitto ja perussuomalaiset ovat pitäneet karjalaiskysymyksiä viime vuosina esillä, mutta oma-aloitteisuus on hänen mukaansa vähäistä. Toimenpiteillä on hänen mukaansa kiire.
”Pitää olla itse härkkimässä näissä asioissa.”
Poliitikkojen lisäksi karjalaisaktivistien katse on seuraavassa sukupolvessa. Arkkipiispa Leo on omistanut runomuotoisen muistelmateoksensa Mustelmat lapsenlapselleen ja toivoo, että tämä jatkaisi työskentelyä karjalan kielen hyväksi. Kondie taas havaitsi graduaan karjalankielisistä lapsiperheistä tehdessään, kuinka esille nousi toive suositun lastenohjelma Ryhmä Haun dubbaamisesta karjalaksi.
Professori Helka Riionheimon mukaan vanha polvi alkaa nyt kiinnostua kielen siirtämisestä jälkeläisilleen, vaikka olisi aiemmin puhunut heille karjalan sijasta suomea.
”Osa karjalan äidinkielenä oppineista on herännyt kielen tilanteeseen, ja heillä on halua välittää sitä eteenpäin.”
”Pitkään keskeisiä ongelmia oli, että kukaan ei edes tiennyt, että me karjalaiset olemme olemassa. Muutosta on hankala saada silloin aikaan.”
Kielen siirtämistä varten asiantuntijat vaativat pysyvää rahoitusta karjalan kielelle. Nyt sitä myönnetään vuodeksi kerrallaan.
Opetus- ja kulttuuriministeriö ei antanut Isolle Numerolle haastattelua elvytystoiminnan tulevaisuudesta. Kulttuuriasiainneuvos Maija Lummepuro toimitti vastaukset haastattelupyynnön toistamisen jälkeen sähköpostitse.
Karjalan kielen elvytystyö siirrettiin Karjalan kielen seuran talousvaikeuksien jälkeen Itä- Suomen yliopistolle. Ministeriön sähköpostivastausten ja perustelumuistioiden perusteella se olisi siirtämässä karjalan kielen elvytyksen yliopiston alaisuuteen pysyvämminkin.
”Opetus- ja kulttuuriministeriössä nähtiin tärkeänä, että tässä taitekohdassa karjalan kielen elvyttämiselle pitäisi saada vahvempi kotipesä kuin kansalaisjärjestö”, Lummepuro kirjoittaa. Taitekohdalla hän tarkoittaa Karjalan kielen seuran elvytysohjelman keskeytymistä.
Elvytystyön siirtäminen yliopistolle alkoi ministeriön aloitteesta. Lummepuron mukaan kesällä 2020 osapuolten välillä alkoivat keskustelut ”mahdollisuudesta vakiinnuttaa karjalan kielen elvytys.” Tavoitteena on edellytysten luominen pitkäjänteiselle elvytystyölle.
Karjalaiskysymyksissä katsotaan säännöllisesti rajan taakse. Myös Venäjällä on karjalan kielen elvytystoimintaa, minkä lisäksi karjalaisia on muuttanut Venäjältä Suomeen.
Heihin kuuluu myös Natalia Giloeva, yksi karjalan kielen tunnetuimmista elvyttäjistä Suomessa. Giloeva työskentelee projektikoordinaattorina karjalan kielen elvytyshankkeessa, minkä lisäksi hän opettaa karjalan kieltä Itä-Suomen yliopistossa ja kehittää uutta karjalankielistä sanastoa.
Giloeva kääntää ja lukee Ylen karjalankieliset uutiset, jotka hän juontaa karjalaisella nimellään Hiloin Natoi. Lisäksi hän pitää karjalankielistä keskustelukerhoa, paginperttiä. Aiemmin hän on opettanut karjalan kieltä Petroskoin yliopistossa.
Karjalan kielen opiskelijamäärät Itä-Suomen yliopistossa vaihtelevat. Peruskursseilla voi olla yli 20 opiskelijaa, jatkokursseilla vähemmän. Giloeva korostaa opiskelijoiden kannustamista. Käännösseminaarin kurssityöt julkaistaan heti karjalankielisessä Oma Mua -lehdessä. Syksyllä kielen perusopinnot tulevat tarjolle avoimeen yliopistoon.
”Karjalaisilla on sanonta: oma kieli, oma mieli. Mitä enemmän kielestä puhutaan, sitä enemmän puhutaan myös karjalaisista”, Giloeva sanoo.
Giloeva on asunut Suomessa vuosikymmenen. Sinä aikana kielen käyttö on lisääntynyt sosiaalisessa mediassa, kuten on myös lisääntynyt aktiivisten, karjalan kielestä ja kulttuurista kiinnostuneiden nuorten määrä.
Tietoa tarvittaisiin kuitenkin lisää. Laura Hirvonen tutki vuonna 2020 ilmestyneessä pro gradu -tutkielmassaan tamperelaisten lukiolaisten tietämystä karjalan kielestä. Vaikka nuoret Hirvosen mukaan pääasiassa arvostivat eri kieliä, monikielisyyttä ja vähemmistökielen suojelua, heillä oli varsin vähäiset tiedot karjalan kielestä. Karjalankieliset taas kaipaavat audiovisuaalista materiaalia esimerkiksi ääntämyksen opettelemista varten.
Kysymysmerkin karjalaisvähemmistön tulevaisuudelle luo Karjalan kielen seuran tilanne. Arkkipiispa Leo korostaa, että vaikka seura on viety konkurssiin, se on edelleen olemassa.
”Tässä henkisessä ilmapiirissä ei vain erityisesti pysty tekemään työtä”, hän sanoo. ”Ei tämä tähän pääty. Minä vedän henkeäni tässä välissä, mutta ei työ päättynyt ole.”
Arkkipiispa kertoo jatkavansa julkaisutoimintaansa, mutta yhteiskunnallista vaikutusvaltaa hänellä on toki muutenkin kuin runokirjojen kautta. Kondie ja Riionheimo korostavat haastatteluissa valtiollisen karjalaisinstituution luomisen tärkeyttä. Arkkipiispa Leo pitää sellaisen syntymistä varmana.
Toistaiseksi karjalaisten aseman edistäminen on ensisijaisesti kielen aseman edistämistä. Muitakin näkökulmia aiheeseen on. Leo kertoo, kuinka on itsekin pitänyt esillä ajatusta karjalaisten kohtelun totuus- ja sovintokomissiosta, jollainen on käynnissä saamelaisten kohtelusta Suomen historiassa.
”Mutta se on niin kipeä ja vaikea prosessi. Karjalaiset ovat tottuneet kärsimään ihollansa ja mielellänsä.”
Toivoa kuitenkin on. Leo pitää mahdollisena, että esimerkiksi neuvolassa voitaisiin jakaa joskus tulevaisuudessa karjalankielisiä lastenkirjoja. Hän huomauttaa, että harva se suomalainen on karjalaissukua.
”Karjalaisten määrähän lisääntyy”, hän hihkaisee. ”Jos lasketaan sukuhistoriassa useampi polvi taaksepäin isovanhempia.”
Teksti: Tuukka Tuomasjukka
Avauskuva: Riikka Hurri
Lisäys 28.6.2021: Opetus- ja kulttuuriministeriön tarkastusraportti Karjalan kielen seurasta julkaistiin kesäkuun lopussa. Raportissa todetaan, että seura on käyttänyt noin puolet saamistaan tuista sääntöjen vastaisesti. Ministeriö vaatii seuraa palauttamaan lähes 300 000 euroa tukia.
Tämä juttu on julkaistu touko-kesäkuun 2021 Isossa Numerossa. Verkossa artikkelista on julkaistu lyhennetty versio 19.5. ja koko artikkeli lisätty 28.6.2021.
Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata. Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2020 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen yli 280 hengelle. Lehden myyjät ansaitsivat yhteensä yli 190 000 euroa.
