He yöpyvät ystäviensä ja sukulaistensa sohvilla ja lattioilla. He odottavat epävarmuudessa ja toivovat parasta – että löytyisi oma koti.
Teksti Lina Laurent ja Lena Näre Kuvat Katja Tähjä
Kun Maria, 25, herää aamuisin, hän ei yleensä tiedä missä hän seuraavan yönsä viettää. Epävarmuus ahdistaa.
Mahdollisesti Maria nukkuu ystävänsä vuodesohvalla Käpylässä Helsingissä. Siellä hän yöpyy pari kolme kertaa viikossa, siellä hänellä on vaatekaappi omille tavaroille, fööni ja hammasharja. Suhde ystävään on kuitenkin viime kuukausina muuttunut huonommaksi. Rajat sille, mitä Maria saa ja ei saa tehdä asunnossa, ovat tiukentuneet koko ajan.
Viimeisimmät säännöt koskevat niin Marian koirien ulkoiluttamista, kenkien säilyttämistä kuin hänen tietokonettaan, joka pitää piilottaa näkyvistä, kun Maria käy tupakalla parvekkeella.
”Minun elämäni ei saa näkyä.”
Asunnottomuuden parissa työskentelevien asiantuntijoiden mukaan nuorten, ja erityisesti maahanmuuttotaustaisten nuorten, asunnottomuus on viime vuosina lisääntynyt. Ongelma koskee yhä useampaa Suomessa kasvanutta nuorta aikuista, joihin stereotyypiset mielikuvat syrjäytymisestä, päihteistä ja nukkumisesta taivasalla eivät sovi.
Ilmiön yleisyyttä on kuitenkin vaikea arvioida, sillä kerätyt tilastot ovat ristiriitaisia. Merkittävä osa asunnottomuudesta on lisäksi piilossa, sillä moni yöpyy ystävien tai sukulaisten sohvilla, mutta on virallisesti kirjoilla esimerkiksi vanhempiensa osoitteessa. Juuri ilmestyneen nuorten asumista tutkivan raportin mukaan vain kolmasosa asunnottomuutta kokeneista on virallisesti rekisteröity asunnottomaksi.
Kun tapaamme Marian, hän on juuri tullut cockerspanielinsa kanssa Keravalta, jossa hän yöpyy joskus ystävänsä luona. Marialla on kylmä, koska hanskat jäivät eilen Käpylään. Kun jatkuvasti kiertää eri osoitteissa, jokin tavara jää helposti väärään paikkaan.
Marialla on myös muita yöpymispaikkoja. Yksi niistä on Marian isän asunto, jonne hän menee aina kun linja-autonkuljettajana työskentelevä isä ajaa yövuoroa. Isän yksiö on kuitenkin pieni, ja jos isäkin on kotona, he joutuvat nukkumaan vierekkäin parisängyssä.
Menemme bussilla Marian isän asuntoon. Siellä odottaa Marian toinen koira, suurehko kultainennoutaja, jonka Maria on tuonut Espanjasta. Sieltä Mariakin muutti 13-vuotiaana Suomeen isänsä ja veljensä kanssa, koska isällä oli suhde suomalaiseen matkaoppaaseen. Espanjaan jäivät ystävät ja isoäiti. Suomessa Maria ei pariin vuoteen tutustunut kunnolla kehenkään ikäiseensä ja koti-ikävä oli kova. Suomeen sopeutuminen tapahtui vasta pikkuhiljaa opintojen ja töiden kautta.
Asunto-ongelmien alkamisesta on nyt yli vuosi. Silloin hän erosi pitkäaikaisesta poikaystävästään ja täytti heti lukuisia asuntohakemuksia, kun muutto yhteisestä asunnosta varmistui. Uutta asuntoa ei ole silti löytynyt yli 14 kuukauden etsinnän jälkeenkään.
Osan ongelmasta muodostaa kohta kaksi vuotta jatkunut työttömyys. Työvoimatoimiston tulkinta on tyly: töitä tai harjoittelupaikkoja ei tarjota, koska asumiseen liittyvät arjen järjestelyt vaativat virkailijoiden mukaan liikaa Marian ajasta.
”Haluan tehdä töitä, mutta ilman asuntoa en pääse eteenpäin. Minulle kelpaisi mikä tahansa työ.”
Marian noidankehä, jossa työn ja kodin puute seuraavat toisiaan, on tuttu ongelma Diakonissalaitoksen Vamosin etsivässä nuorisotyössä pääkaupunkiseudulla. Yksikön esimiehenä työskentelevän Ville Koikkalaisen mukaan valtaosalla etsivän nuorisotyön asiakkaista, joita on vuosittain yli 500, on asumiseen liittyviä ongelmia.
”Jos emme saa asunnottomuutta ratkaistua, on nuoren vaikea mennä missään eteenpäin. On ihan turha puhua vaikka nuorisotakuusta, jos nuorilla ei ole turvallista kotia. Lähde nyt opiskelemaan tai töihin kaverin sohvalta.”
Pääkaupunkiseudulla jo asumisen hinnasta voi tulla este työpaikan vastaanottamiselle.
”Jos menet töihin, sinulle ei välttämättä jää enää niin paljon rahaa käteen kuin toimeentulotuella”, Koikkalainen kuvaa.
Hän korostaa, että monessa matalapalkkaisessa työssä on niin pienet palkat, ettei elämiseen jää tarpeeksi rahaa käteen.
“Toimeentulotuki ei ole ongelma vaan vuokra-asuntojen hinnat, jotka jatkuvasti nousevat.”
Eriväriset ja -kokoiset tennarit seisovat siistissä rivissä vaatehuoneen ylimmällä hyllyllä. Pohjat ja reunat hohtavat valkoisina, koska kengät pestään joka käytön jälkeen. Alemmilla hyllyillä on lippiksiä ja pipoja, housuja ja vöitä, paitoja ja aurinkolaseja, niin ikään siististi järjesteltynä. Lattialla on kokoontaitettu vaahtomuovipatja ja sen yllä petivaatteita.
Vajaan 30 neliön yksiö on niukasti kalustettu: alkovissa parisänky, huoneen keskellä valtava musta kulmasohva, ja sen edessä televisio ja kasa konsolipelejä, ylimpänä Fifa 14. Seinät ovat paljaat, lattialla pieni matto. Avokeittiössä ei ole esillä yhtään likaista astiaa, tiskialtaassa on kokonainen pakastebroileri sulamassa. Ikkunasta avautuu näkymä sisäpihalle ja taustalla siintää harmaanvalkoinen peltomaisema ja metsänreuna.
Ensivaikutelmasta on vaikeaa arvata, että täällä yöpyy säännöllisesti kolme nuorta miestä – kaksi parisängyssä ja yksi patjalla lattialla. Ja niin sen pitääkin olla. Virallisesta yksiössä asuu vain yksi henkilö, toiset ovat hänen ystäviään, jotka eivät ole onnistuneet löytämään asuntoa muualta. Ja ystäviä autetaan – aina. Yksi ystävistä on Thomas. Tapaamme asunnossa kun Thomaksella on vapaapäivä. Thomas työskentelee Helsingin seudun liikenteessä lipunmyyjänä samoin kuin asunnon virallinen vuokraaja.
Viimeisten seitsemän vuoden aikana 25-vuotias Thomas on asunut niin omassa vuokra-asunnossa kuin yhdessä tyttöystävän kanssa. Hänellä on ollut myös pitkiä asunnottomuusjaksoja, jolloin hän on asunut ystäviensä kodeissa. Thomaksen äiti kuoli kun Thomas oli kaksivuotias. Varhaiset teinivuotensa Thomas vietti Oulussa, jonne hän muutti Kongosta vuonna 2001. Vuonna 2006 Thomas muutti isänsä kanssa Helsinkiin isän uuden naisystävän takia. Suomessa Thomaksella ei ole muita sukulaisia kuin isä.
Thomas muutti 19-vuotiaana kotoa pois, ystävän luokse. Se on keskimääräinen ikä, jolloin useimmat suomalaiset nuoret muuttavat pois vanhempien luota.
Ystävän asunnossa hän vietti vapaa-aikansa myös seuraavana vuonna, kun hän oli lomilla armeijasta. Se oli kämppä, johon kokoontui viikonloppuisin useampi kaveri.
”Nopein sai nukkua sängyssä, toiseksi nopein sohvalla ja muut lattialla.”
Armeijan jälkeen Thomas haki omaa asuntoa ensimmäistä kertaa. Muutama ystävä asui yleishyödyllisen yhdistyksen nuorisoasunnoissa ja hänkin laittoi hakemuksensa sinne, mutta myös moneen muuhun paikkaan. Vapailta markkinoilta vuokraaminen ei tuntunut realistiselta vaihtoehdolta korkeiden vuokravakuuksien ja vuokrien takia.
”Ei minulla ollut tuhatta euroa ylimääräistä vuokravakuuksiin. Olin osa-aikaisissa töissä ja käytin koko palkkani.”
Monelle nuorelle ja varsinkin maahanmuuttajataustaiselle nuorelle kunnat, Nuorisosäätiö, Nuorisoasiainliitto ja pienemmät yleishyödylliset toimijat ovat ainoa toivo asunnon etsinnässä.
Helsingissä pääsy kaupungin vuokra-asuntoon tuntui Thomaksesta niin toivottomalta, ettei hän edes laittanut sinne hakemusta. ”Isäni ja hänen puolisonsa ovat jonottaneet 11 vuotta kaupungin asuntoa.” Tällä hetkellä Stadin Asunnot -jonossa on 27 000 hakijaa. Heistä vain viidelle prosentille tarjotaan vuosittain asuntoa.
Thomaskin jonotti ensimmäistä omaa kämppää kymmenen kuukautta. Sinä aikana hän ehti asua parinkin eri ystävän luona. Pian asunnon löytymisen jälkeen kuvioihin tuli tyttöystävä ja myöhemmin pariskunta sai lapsen. Lapsen kanssa isompi vuokra-asunto löytyi suhteellisen helposti, mutta noin vuoden päästä pari päätti erota. Lapsi jäi äitinsä luokse asumaan ja Thomas muutti taas kerran kaverinsa luokse.
Yksi suurimpia haasteita eron jälkeen on ollut löytää aikaa lapselle.
”Haluaisin tavata lasta ja olla hänen kanssaan, mutta ystävän asuntoon en voi tuoda lasta yöksi. Kun lapsi asuu toisella puolella kaupunkia, ei ole helppoa hakea häntä töiden jälkeen ja viettää aikaa yhdessä. Teen paljon töitä ja usein työvuoro alkaa ennen kuutta aamulla.”
Thomasin valttikorttina on ollut vakituinen työ. Työssäkäyvä asunnoton menee usein jonossa työttömän asunnottoman ohi ja tavatessamme myös Thomas on saanut avaimet uuteen kotiin. Se on nuorisoasunto, joka järjestyi vasta kun Thomas pääsi juttelemaan henkilökohtaisesti asuntoneuvojan kanssa.
Nyt Thomas selailee sänkyjä Ikean nettisivuilla. Oma sänky saa kuitenkin odottaa, sillä alussa Thomas aikoo nukkua ilmapatjalla. Ensiksi hankintalistalla on lastensänky. Muutossa mukaan tulee muutama matkalaukullinen vaatteita, pelikonsoli ja rikkinäinen telkkari, jota ex-tyttöystävä on säilyttänyt. Vara-avaimet uuteen asuntoonsa Thomas on jo antanut parhaalle ystävälleen. On Thomasin vuoro auttaa kaveria.
Kun Maria herää, hän miettii ensiksi koiriensa hyvinvointia, ulkoiluttamista, ruokaa ja niiden seuraavaa yöpaikkaa. Vaikka talous on tiukilla, Maria laskee ensin, että rahat riittävät koirien ruokiin, sitten vasta omiin. Jos rahat loppuvat, hän voi aina syödä isän luona.
Kerran Marian sosiaalityöntekijä ehdotti, että Marian ehkä pitäisi luopua koirista.
”Suutuin niin, että sanoin takaisin todella rumasti. Koirani ovat minulle todella tärkeitä ja ne ovat olleet tukenani kun on ollut vaikeaa.”
Maria uskoo, että yksi syy ystävän nuivaan suhtautumiseen on se, ettei tämä ollut varautunut että Marian mukana tulisi useita lemmikkejä ja että lyhyeksi tarkoitettu asuminen venyisi yli vuoden mittaiseksi.
Marian arki täyttyy asioimisesta ja asunnon hakemisesta: pitää käydä pankissa hakemassa tiliotetta sosiaalitoimistoa varten, sen jälkeen mennä tapaamiseen työvoimatoimistoon. Eilen hän kuuli, että yksi asuntohakemus ei ollutkaan voimassa, vaikka kaiken piti olla kunnossa. Väärinkäsitys ei ole ainutlaatuinen, sillä niin asunnottomat kuin asunnottomuuden parissakin työskentelevät nostavat esiin asuntohakemusten monimutkaisuuden.
Maria toivoo, että he, jotka päättävät vuokra-asumisesta tutustuisivat ihmisen tilanteeseen kunnolla.
”Toivon, ettei yksin eläviä asetettaisi samaan pitkään jonoon samalla kiireellisyysluokituksella. Minulla on oikeasti kriisi enkä ymmärrä, että henkilö, jolla ei ole edes motivaatiota tehdä töitä tai opiskella, voi saada asunnon ennen minua.”
Elämä Suomessa näyttäytyy Marian silmissä usein toivottomalta ja hän unelmoi Espanjaan palaamisesta. Perhe kuitenkin pitää häntä vielä täällä.
”Olen kokenut paljon huonoa kohtelua. Monesti on tuntunut siltä, että olen näkymätön.”
Kun Maria menee nukkumaan, hän on aivan puhki. Jokainen päivä tuo mukanaan paljon säätämistä: päivän pitkät tunnit täytyy viettää jossakin lämpimässä, eri asunnoissa ja paikoissa eri puolilla kaupunkia. Jos on puhelimessa on saldoa, hän soittaa asuntojen perään, joskus sosiaalitoimistoon. Epäsäännöllinen elämä on tuonut mukanaan terveysongelmia. Selkä on kipeä sohvilla nukkumisesta ja vatsa oireilee.
”Illalla olo on kuin olisin kiivennyt vuoren yli.”
Byrokraatit kasvattavat nuoria liiterumballa
Useimmat yleishyödylliset tai kunnalliset vuokranantajat edellyttävät verkossa täytettävän asuntohakemuksen lisäksi pitkän liudan viranomaisten vaatimia liitteitä. Toimitettujen asiakirjojen perusteella hakijat asetetaan kiireellisyysjärjestykseen, jossa etusijalla ovat asunnottomat ja muut kiireellisimmässä asunnontarpeessa olevat, vähävaraisimmat ja pienituloisimmat hakijat.
Vaadittuja liitteitä ovat esimerkiksi tulotodistus, todistus asumisesta, varallisuudesta, kansalaisuudesta tai oleskeluluvasta. Myös opiskelu- tai raskaustodistus, häätöpäätös, sopimus lasten huoltajuudesta tai todistus avioeron hausta vaikuttavat asunnon saantiin.
Lähes 3 200 nuorisoasuntoa eteläisessä Suomessa omistava Nuorisosäätiö edellyttää, että kaikki tarvittavat liitteet on toimitettu ennen kuin hakemus on voimassa. Nuorisosäätiön viestintäpäällikön Tytti Aarnion mukaan se, että liitteitä pyydetään etukäteen, on osa säätiön harjoittamaa kasvatustyötä.
”Teemme sosiaalista nuoriso- ja kasvatustyötä ja mielestämme asunnon hakemiseen kuuluu myös se, että sen eteen täytyy nähdä hiukan vaivaa. Sähköinen asuntohakemus on helppo jättää netin kautta, mutta liitteiden toimittamisella haluamme varmistaa muun muassa sen, että hakija on tosissaan hakemuksensa kanssa”, Aarnio sanoo.
Ongelmana on, että kaikki byrokratian kanssa toimivat eivät lähde samalta lähtöviivalta.
”Meidän nuoret saattavat kärsiä hahmotushäiriöistä tai he ovat saattaneet suorittaa koko peruskoulun ilman, että kukaan on huomannut että heillä on lukihäiriö. Monella nuorella asuntohakemus kaatuu siihen, etteivät he ikinä saa kerättyä kaikkia liitteitä”, Vamoksen Ville Koikkalainen sanoo.
”Taustalla on ajatus estää sosiaaliturvan väärinkäytöksiä, mutta joidenkin tutkimusten mukaan rikkomuksia on huomattavasti vähemmän kuin etuuksien alikäyttöä”, hän lisää.
Pääkaupunkiseudun sosiaalityön piirissä on herätty nuorten asuntokriisiin, sanoo Helsingin Nuorten palveluiden päällikkö Sari Tuominen. Alan toimijoiden kesken ollaan nyt hakemassa rahaa Helsingin Kamppiin avattavalle uudelle nuorten palvelupisteelle, jonka yhteydessä toimisi myös asumisen tukipiste. Muitakin hankkeita asunnottomuutta vastaan on käynnissä, niin kunta- kuin valtiotasolla.
”Tarvitaan matalan kynnyksen paikka, jossa nuori saa ohjausta eri tilanteisiin, tukea asunnonhakuun ja jossa hän voi saada vaikkapa terveystarkastuksen. Paikan, jossa ammattilaisilla on holistinen lähestymistapa eli jossa henkilöä tuetaan kokonaisvaltaisesti eikä vain yhdestä näkökulmasta”, sanoo Tuominen.
Ongelmana kuitenkin on, että asuntomarkkinoiden rakenteelliset valuvirheet eivät poistu pelkästään nuoria kannustamalla. Nyky-Suomessa asunnottomilta nuorilta vaaditaan mahdotonta silmänkääntötemppua: heidän olisi pystyttävä nostamaan itse itsensä hiuksista suosta, jossa edullisia asuntoja ei ole riittävästi ja matalapalkkaisesta työstä ei jää tarpeeksi rahaa käteen.
Vastuun sysääminen pelkästään nuorten niskaan voi myös johtaa harhaan ratkaisujen etsimisessä. Asiantuntijoiden ehdotukset tyhjillään olevien asuntojen ja toimistotilojen käyttöönotosta ja tuettuun asuntorakentamiseen panostamisesta ovat toistaiseksi kaikuneet kuuroille korville.
Tämä juttu on ensimmäinen osa Piilosta näkyväksi -juttusarjaa, jossa tutkijat ja toimittajat pureutuvat suomalaisen eriarvoistumisen teemoihin uudella otteella. Juttusarjan toteutusta rahoittaa Koneen säätiö. Marian ja Thomaksen nimet on muutettu. Reportaasin työryhmässä oli kirjoittajien ja kuvaajan lisäksi mukana tutkija Veronika Honkasalo. Jutun taustoittamiseksi haastateltiin lukuisia kodittomia nuoria aikuisia sekä nuorisotyön asiantuntijoita.
