Marianin elämä pysähtyi, kun isä kuoli yllättäen. Suomessa hän sai etäisyyttä suruun.
Olen Marian, tulen Romaniasta ja täytän syyskuussa 19 vuotta. Kävin koulua vain neljä vuotta. Luojan kiitos osaan lukea ja kirjoittaa, muuten olisi vaikeaa. En muista, miksi se loppui niin lyhyeen. Olen aina halunnut elättää itse itseni enkä halunnut pyytää muilta rahaa, joten aloin jo 11-vuotiaana tehdä parturin töitä ja tatuointeja.
Ystäväni teki tatuointeja, ja eräänä päivänä hän antoi minulle rikkinäisen tatuointikoneen. Tutkin sitä ja onnistuin korjaamaan sen. Olen aina ollut lahjakas piirtäjä, ja ensin tein ystävälleni leijonatatuoinnin käteen. Siitä se sitten lähti ja siitä tuli intohimoni.
Meni hetki, ennen kuin isäni ymmärsi, että olen tosissani. Sen jälkeen hän kannusti minua jatkamaan ja auttoi hakemaan lupaa oman tatuointiliikkeen avaamiseen. Olimme jo aloittaneet prosessin, ja viikkoa ennen luvan saamista isäni sai sydänkohtauksen ja kuoli. Aivan yllättäen. Olin silloin 17-vuotias.
Se oli traagista. Hän oli perheen elättäjä ja minulle todella läheinen. Meillä meni pari päivää hautajaisjärjestelyihin, sinä aikana en syönyt mitään. Poltin yli 20 askia tupakkaa. Masennuin. En kuitenkaan ole luopunut unelmastani, etenkään kun tiedän, että isä kannusti minua tavoittelemaan sitä. Otin hänen muistokseen myös ensimmäisen tatuointini. Siinä on kruunu, koska isälläni oli samanlainen, ja teksti ’perhe’.
Otin kruunutatuoinnin, koska isälläni oli samanlainen.
Äiti oli surun murtama ja muutti omien vanhempiensa luokse toiseen kaupunkiin. 14- ja 11-vuotiaat sisarukseni lähtivät mukaan. Isovanhempani ja muu perhe pitävät heistä huolta, ja myös minä lähetän heille rahaa. Minä olen muuttanut toiseen kylään vaimoni kanssa, ja kotitaloni on tyhjillään. Isä oli suunnitellut siihen monia muutoksia. Haluaisin remontoida sen hänen muistokseen – en myydäkseni enkä asuakseni siellä itsekään. Haluan antaa sen jollekin, joka tarvitsee taloa.
Tapasin vaimoni pian isän kuoleman jälkeen serkkuni kautta. En ollut ennen kokenut, että joku nainen välittäisi minusta sillä tavalla. Tämä hyväsydäminen nainen on auttanut minua pääsemään surustani eteenpäin.
Hänen vanhempansa myyvät Isoa Numeroa ja heidän mukanaan tulin myös Suomeen. He kertoivat, että täällä voisin ansaita rahaa ja ottaa etäisyyttä surullisiin tapahtumiin. Olen ollut nyt täällä kolme kuukautta. Pidän työstä ja Helsingistä, mutta toisinaan minua suututtaa, kun tuhat ihmistä kävelee ohi ja vain pari pysähtyy ostamaan lehteä.
Olisi vaikeaa olla täällä kauemmin, kun vaimo on kotona. Jos saisin täältä asunnon, voisimme tulla tänne yhdessä pidemmäksi aikaa. Nyt olen majoittunut hätämajoituksessa. On hienoa, että on paikka missä yöpyä, kun ei ole muutakaan. Mutta se on todella epäsiisti. Heinäkuussa olen jo palannut kotiin. En paikan törkyisyyden vuoksi, vaan siksi, että minulle sanottiin etten voi yöpyä siellä enää. En voi ottaa riskiä, että joutuisin nukkumaan ulkona puistoissa.”
Teksti ja kuva Hanna Kauppinen
Tämä on näytejuttu heinäkuun 2023 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2022 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen noin 280 hengelle.
