”Aika entinen ei koskaan enää palaa”, laulaa Junnu Vainio vaneritehtaalla.
Kamera zoomaa yleisöön ja yksi mies yskähtää nyrkkiinsä, toinen räpeltää naamaansa. Nyt tallennetta katsova värähtää: ei noin!
Vaikka YouTubesta löytyvä video on vuodelta 1968, mietin sitä katsoessani väkisinkin nykyhetkeä. Enkä niinkään epähygieenistä yleisöä, vaan nostalgiaa. Nyt kun yhteiskunnat yrittävät räpistellä korona-aaltoja väistellen eteenpäin, monet keskittyvät kaipaamaan aikaa ennen virusta. Sitä utopistiselta tuntuvaa maailmaa, jossa saattoi käydä töissä rauhassa, halata läheisiään ja lentää Pariisiin.
Vainion kappaleessa vanha viinatrokari kaipaa takaisin aikoihin, jolloin salakuljetus oli vielä hyvää bisnestä. Tarinassa Laitisen haikailu on hieman koomista ja herättää pari ehkä ajankohtaista kysymystä. Oliko se trokaus oikeasti niin hieno juttu? Hyötyikö siitä joku muu kuin Laitinen itse?
Maailmassa, jonka koronavirus pysäytti, oli paljon korjattavaa. Lisääntyvästä kiireestä eriarvoisuuden kasvuun ja valtavaan ympäristökriisiin. Eivät ne viikonloppulennot ehkä olleetkaan niin tavoiteltavia. Epäkohdista kertoo, ketkä äkkipysähdyksestä kärsivät ensimmäisinä. Ne ihmiset, jotka eivät ehkä tulleet keskiluokan mieleenkään, kun päätöksiä tehtiin. Kuten Vailla vakinaista asuntoa ry:n Jussi Lehtonen tässä lehdessä sanoo: kriisissä marginaalissa olevat unohtuvat.
Kun poikkeustila alkoi Suomessa, myös Ison Numeron katumyynti keskeytettiin ja henkilökunta lomautettiin. Päätös oli vaikea, mutta teimme sen paitsi epidemiatilanteen takia, myös siksi, että voimme varmistaa lehden olevan jaloillaan tämän jälkeen ja myyjien voivan jatkaa. Pyrimme takaamaan myyjille edes jonkinlaisia tuloja verkkomyynnin kautta. Kun haastattelin myyjiämme kevään kuluessa, suurin huoli ei ollut sairaus, vaan toimeentuloja poikkeustilan vaikutukset täällä ja kotimaissa.
Kaikki hekin halusivat saada takaisin ne asiat, jotka he menettivät nopeasti. Sen vähän vakauden. Toivon tietenkin, että näin tapahtuu ja ihmiset saisivat entisestä normaalista takaisin ne hyvät puolet. Läheisyyden ja työt. Lehden osalta teemme sen eteen nyt töitä, ja tätä kirjoittaessani valmistelemme avaamista.
Mutta kaikkeen maailmassa emme toivottavasti palaa mukisematta. Hyvä ja huono uutinen on se, että poikkeustilan varjolla on helppo tehdä muutoksia. Ne voivat joko ruokkia eriarvoisuutta, syrjintää ja diktatuureja, tai viedä meidät suuntaan, jossa kenenkään ei anneta tippua yhteiskunnan rakoihin. Ei kriisien aikaan eikä niiden jälkeen. Maailmaan jossa, kuten lehden kannessa poseeraava Kelet, jokainen voi olla oma itsensä. Ja jossa kaikki, kuten Anne Ignatiuksen lehteen haastattelemat nuoret aktivistit Aino Falenius ja Julianna Brandt, tekevät töitä positiivisen muutoksen eteen.
Se voi toki olla utopistista enemmän kuin halausten paluu. Mutta nyt jos koskaan on aika pohtia, millaisen maailman haluamme sen sijaan, että nielemme kriisin jälkeisen tilan sellaisinaan. Muuten voi olla, että poikkeustilan jälkeen hymyilevät vain ne suojavälinetrokarit.
Tämä on Ison Numeron pääkirjoitus lehdestä #46 (toukokuu 2020). Lehden voi ostaa kadulta 1.6. lähtien tai verkosta 13.5. lähtien.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Lehden hinnasta puolet on myyjän tuloa.
