Herättäjäjuhlien harras tunnelma vetää helposti liikuttuneeseen mielentilaan. Hengellisyydessä piilee myös vallankumouksellisuuden siemeniä.
teksti Nuusa Parkkinen
Mietin hetken, voinko tosiaan tarttua aiheeseen, josta aion kirjoittaa. Ei siksi, ettenkö olisi puhunut asiasta mitä erilaisimmissa yhteyksissä pitkin heinäkuuta. Pohdin formaattia ja sen merkitystä: mikä on missäkin sallittua tai sopivaa. Tartun tähän kaikesta huolimatta.
Sotkamossa järjestettiin Herättäjäjuhlat 3.–5.7. Ne ovat Suomen evankelisluterilaisen kirkon viidestä herätysliikkeestä usein avarakatseisimmaksi koetun herännäisyyden vuosittaiset kesäjuhlat.
Kuten jokaisella herätysliikkeellä myös herännäisyydellä on oma laulukirjansa, Siionin virret, jolla on olennainen osa Herättäjäjuhlia. Vaikka juhlien ympärillä onkin monipuolinen läpileikkaus kulttuurin eri aloille – taidenäyttelyitä, teatteria, keskustelutilaisuuksia ajankohtaisista aiheista – on perinteisellä seuraperinteellä ehdoton ja vankkumaton paikkansa.
Olen keskellä maailmaa, jota ei enää juuri minkään mittapuun mukaan tulisi olla olemassa.”
Että mikä seuraperinne? No juurikin se, että usein ennalta sovitut puhujat, jotka eivät missään nimessä rajoitu pelkästään kirkon työntekijöihin, puhuvat haluamastaan teemasta ja puheiden välillä sitten veisataan.
En ole koskaan aikaisemmin osallistunut hengellisille kesäjuhlille, vaikka työni puolesta olen muutamia kertoja osallistunut vapaaehtoisten mökeissä ja pirteissä järjestämiin Siionin virsi -seuroihin. Liikutun tunnelmasta joka kerta.
Nyt Sotkamon juhlien jälkeen yritin eritellä kokemustani. Olin istunut useita tunteja sateessa taivasalla kylmissäni tuhansien muiden ihmisten kanssa pitkillä puisilla seurapenkeillä, kuunnellut ja veisannut, kun sen aika oli. Lopulta pääsin käsiksi liikutukseni syihin.
En puutu tässä hengellisiin seikkoihin, joilla on henkilökohtaisesti minulle hyvin tärkeä paikkansa. Hengellisyyden lisäksi huomaan liikutukseni johtuvan ehkä ensisijaisesti nostalgiasta. Nostalgia määriteltiin vielä pitkälle 1700-lukua melankolian ohella vakavaksi mielenterveydenhäiriöksi. Se oli tila, johon ihminen saattoi uppoutua ja unohtaa ympärillä olevan maailman, pitää sitä jopa merkityksettömänä, mielettömänä tai tuhoon tuomittuna. Se on kokemus, jonka tajuaa olevan täysin menneestä maailmasta, kiireen ja markkinatalouden ulkopuolisesta sarakkeesta, jonne lauttamatkat on lopetettu jo vuosikausia sitten.
Olin keskellä maailmaa, jota ei enää juuri minkään mittapuun mukaan tulisi olla olemassa mutta joka vielä hengittää – ja näissä tilanteissa vielä tuhannet ihmiset hengittävät yhteen tahtiin, pitävät pienen tauon sanojen välillä ja jatkavat, symbioosissa, jossa jokaisella on oma äänensä, mutta kaikkien äänet tuntuvat yhtä tervetulleilta. Organismi, joka elää vanhan pyörätuolissa olevan naisen huulilta pienen lapsen tanssiviin jalkoihin (tanssia virsien tahdissa!) ja aina niihin muutamiin whippeteihin, jotka keinuttavat pitkiä kaulojaan uteliaasti äänten tahdissa.
Samalla viittaan myös puheissa kulkeviin teemoihin. Kysely, ihmettely, hämmästyminen ja myös hyvään uskominen eivät ole varsinaisesti mitään trendejä. Niillä ei tehdä voittoa. Ne ovat yksittäisten ihmisten ruohonjuuritasolla tekemiä toimia ja – mielestäni – myös huokauksia yläilmoihin, varsinaisia vallankumouksen siemeniä. Yhteenkuuluvuutta ja haltioitumista tavalla, joka ei juuri ole nykypäivälle tuttua.
Liikutukseni johtuu myös kuoleman läheisyydestä. Todellakin tuntuu siltä, että seurapenkissä olen ”lopulla matkaa”, äärimmilleen kiristetty korsetti salpaa hengityksen. Kun köydet irrottaa punoksestaan, tuntuu, että jäljelle todellakin jäävät vain ne muutamat erityisavustajat, jotka mutaisessa maassa olivat vanhuksia taluttamassa.
Julkaistu Kaltiossa 4/2015.
