Raaka väkivalta vei Ossin millin päähän kuolemasta. Haavat sidottiin, mutta oman mielenterveytensä palasia Ossi alkoi koota itse. Palvelujärjestelmä hylkii ja käännyttää väkivallan uhreja ja tekijöitä, varsinkin jos he ovat miehiä.
Viisikymppinen Ossi joutui viime vuonna erittäin raa’an väkivallanteon kohteeksi. Iskut tulivat yllättäen, keskellä kirkasta päivää. Ne mursivat hänen kallonsa, veivät toisesta korvasta kuulon ja aiheuttivat myös aivovamman. Jälkikäteen lääkäri totesi, että kuolema oli millin päässä.
Kun Ossilta kysyy nyt, kuukausia tapahtuman jälkeen, missä vaiheessa hänen toipumisensa on, vastaus heittelee puolimatkan molemmin puolin.
”On päiviä, jolloin ajattelen, että mennään jo puolivälissä, tai ylikin. Mutta sitten voi käydä niin, että ruokakaupassa ihminen tulee hyllyn takaa yllättäen. Saatan pelästyä tätä niin, että nostan käteni ylös suojaksi.”
Samalla tavalla voi käydä ulkona lenkkeillessä. Ossi tietää, että ihmisethän vain sattuvat kävelemään samaa reittiä, mutta silti hän ajautuu pelkotiloihin. Pulssi nousee ja hän saa paniikkikohtauksen. Tätä seuraa voimakas väsähtäminen.
”Silloin se puolivälikin tuntuu taas kaukaiselta.”
Tässä jutussa ei kerrota Ossista hänen oikeaa nimeään, eikä montaa muutakaan seikkaa hänen tapauksestaan. Paitsi toipuminen, myös monia muita tapaukseen liittyviä prosesseja on kesken. Sen sijaan kuulemme, mitä sen jälkeen tapahtui, kun hän palasi tajuihinsa keskuskaupungin sairaalassa.
Ossia pidettiin useita päiviä teho-osastolla ja sairaalassa kului kuukauden päivät. Sairauslomalla hän on vielä tänäänkin.
”Toivon, että palaan entiselleni, mutta vielä näin ei ole. Lääkäri on sanonut, että päävammat paranevat hyvin, mutta hitaasti. Olenkin kiitollinen siitä todella osaavasta hoidosta, jonka avulla olen nyt fyysisesti paranemassa.”
Tähän kiitokset julkiselle palvelujärjestelmälle kuitenkin jäävät. Ossilla tilanne oli se, että kallon lisäksi myös hänen mielensä oli palasina. Psykologisten vammojensa kanssa hän kokee jääneensä yksin.
”Se toinen puoli, eli mieli, jäi aivan liian heikolle huomiolle. Psykiatrisen sairaanhoitajan taisin tavata koko sairaalajakson aikana vain kerran.”
Kallon lisäksi myös hänen mielensä oli palasina. Psykologisten vammojensa kanssa hän kokee jääneensä yksin.
Sairaalassa Ossi pääsi jossain vaiheessa jaloilleen. Toipumisensa ensimmäisinä hetkinä hän kertoo tehneensä ”elämänsä pisimmän matkan” kulkiessaan sängystä parikymmentä askelta vessaan.
”Kaikki tuntui olevan kohtalaisen hyvin niin kauan kuin olin sairaalassa. Aloin kyllä saada paniikkikohtauksia jo siellä. Niihin reagoitiin oikeastaan vain niin, että hoitohenkilökunta kehotti rohkeasti pyytämään rauhoittavia tai unilääkkeitä”, Ossi kertoo.
Se oli oire tulevasta. Mielenterveydestä vastuuta ei ottanut kukaan. Tämä on myös kuva Suomesta, jossa puoli miljoonaa ihmistä syö mielialalääkkeitä.
”Kyllä mua jonkin verran ohjattiin hakeutumaan sinne ja tänne. Ja sen ymmärsin kyllä, että tulen tarvitsemaan myös terapeutin palveluja. Sellaisessa tilanteessa kyllä tajuaa, että apua pitää hakea kaikkialta, mistä sitä ikinä on saatavissa.”
Kun auttavia käsiä ei ojentunut, Ossi ryhtyi hoitamaan asioitaan itse. Eteen alkoi kuitenkin vyöryä monenlaisia hoitoon, byrokratiaan ja myös oikeudensaantiin liittyviä esteitä.
Keskuskaupungin sairaalassa lääkäri kysyi, että miksi Ossi täällä saakka ramppaa, kun samat hoidot olisi saatavilla kotia lähempänäkin sijaitsevasta sairaalasta. Tämä ei ollut tullut stressitilassa toimineelle Ossille mieleen. Hän oli raahautunut, yhä miltei liikuntakyvyttömänä, sinne minne pyydettiin.
Hoidot siirrettiin lähempään sairaalaan, mutta yhteydenottoa sairaalasta ei vain alkanut kuulua. Ossi ryhtyi käyttämään energiaansa sairaalaan soitteluun. Lisäksi siirron takia hän ei saanut pahoinpitelyoikeudenkäyntiin kaikkia potilasasiakirjoja, jotka siellä olisi kuulunut olla.
”Sitä ajattelisi, että minua hoitavat ihmiset ymmärtäisivät, mitä tarvitsen. Sen sijaan mulle tuli kokemus, että jos en hoida omia asioitani, niin ei niitä hoida vittu kukaan.”
Seuraavaksi liipaisimella olivat Ossin tulot. Tässä kohtaa hän joutui taisteluun lääkekorvauksista ja hänen aiemman palkkansa mukaisesta päivärahasta.
”Vakuutusyhtiö piti minua epävarmuudessa todella pitkään. Olin pudota Kelan sairauspäivärahalle, vaikka olen uhri. Sain kokea monin tavoin, millainen uhrin asema Suomessa on. Se on niin heikko, että se ei meinaa mahtua oikeustajuuni.”
Käytännön asioiden kanssa kamppailu aiheutti Ossille stressiä ja kuormaa. Joinakin päivinä hän oli niin väsynyt, että hän tiesi heti aamulla sen päivän kuluvan sängyssä levätessä.
Myös terapeuttia Ossi alkoi etsiä itse. Sen sijaan, että yhteiskunta olisi ohjannut hänet psykoterapiaan, Ossi löysi omansa kolmannelta sektorilta.
”Julkisen puolen palvelut tuntuivat hitailta ja kankeilta. Ja kun tilanne oli päällä, pienetkin asiat tuntuivat ylitsepääsemättömiltä. Mikä olisi Kelan korvattavaa ja mikä ei? Missä palvelut fyysisesti olisivat olleet? Ei siinä tilanteessa voimavarat riittäneet sellaiseen.”
Kolmannen sektorin puolella toimittiin ihan eri tavalla, Ossi sanoo.
”Ainoa kysymys oli, että koska pääsisin tulemaan. Olin käynyt terapeuttini luona jo ainakin kaksi kertaa ennen kuin olisin päässyt julkiselle puolelle kertaakaan.”
Ossi sanoo, että hänen löytämänsä terapeutti on ollut ”aivan loistava”.
”Hänen kanssaan aloimme päästä eteenpäin. Hän sai minut myös ottamaan yhteyttä Rikosuhripäivystys Rikuun.”
Jälkikäteen hän sanoo ymmärtävänsä, että nimenomaan Riku olisi voinut olla se taho, johon hänen olisi pitänyt ottaa yhteyttä heti aluksi.
”Oli siitä mainittu aiemminkin. Oli mainintoja eri tahoista, joista voisin hakea apua, mutta se varsinainen avun hakeminen jäi omalle vastuulle. Rikussa tilanne olikin yhtäkkiä se, että auttajani ryhtyi ottamaan selvää asioista minun puolestani.”
Miehillä on naisia korkeampi kynnys määritellä tiettyjä tekoja väkivallaksi. Sukupuolten välillä on eroja myös siinä, millaista väkivaltaa kohdataan.
Väkivalta aiheuttaa sen kohteeksi joutuneelle ihmiselle trauman. Kun seuraamme esimerkiksi suomalaisia väkivaltatilastoja, seuraamme samalla väkivallan aiheuttamien traumojen tasaisesti pulppuavaa lähdettä.
Suomessa poliisin tietoon tulevan väkivallan virta on itse asiassa yllättävänkin tasainen: vuosittain noin 36 000 henkeen ja terveyteen kohdistuvaa rikosta. Vuosina 2017–2021 niitä tehtiin vuodessa enimmillään 36 227 (vuonna 2019) ja pienimmillään 35 744 (2017).
Henkeen ja terveyteen kohdistuvat rikokset ovat lieviä, perusmuotoisia ja törkeitä pahoinpitelyjä sekä murhia, tappoja ja näiden yrityksiä. Näistä pahoinpitelyrikoksia on ollut keskimäärin 33 500 vuodessa.
Tässä ei tietenkään ole vielä kaikki. Poliisin tietoon tuleva väkivalta on vain jäävuoren huippu, emmekä voi tietää, minkä kokoinen vuori veden alla on.
Kyselytutkimusten mukaan miehillä on naisia korkeampi kynnys määritellä tiettyjä tekoja väkivallaksi, sanoo tutkija Karoliina Suonpää Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutista Krimosta. Sukupuolten välillä on eroja myös siinä, millaista väkivaltaa kohdataan.
”Ylipäänsä liian suuri osa väkivallasta jää piiloon. Mutta kyselytutkimuksissa on huomattu, että esimerkiksi parisuhdeväkivallassa piiloon jäävien tekojen suhteellinen osuus on suurempi miesuhrien kohdalla”, Suonpää sanoo ja viittaa Krimon säännöllisesti tekemään Kansalliseen rikosuhritutkimukseen.
Tämä tieto koskee siis vain parisuhdeväkivaltaa. Yllättävää voi olla se, että miehet ja naiset kokevat yhtä paljon vähintään läimäisyn käsittävää fyysistä parisuhdeväkivaltaa. Tätä lievemmät väkivallan muodot ja väkivallalla uhkaaminen, mutta ennen kaikkea myös seksuaalinen väkivalta korostuvat naisuhrien tilastollisissa osuuksissa. Esimerkiksi vuonna 2020 perusmuotoisen raiskauksen rikosnimikkeen uhrina oli 1 043 naista ja 35 miestä.
Miehillä puolestaan korostuu esimerkiksi julkisella paikalla tapahtuva ja fyysisesti vakavampi väkivalta, joka tulee poliisin tietoon todennäköisemmin.
”Toisaalta miesten joukosta löytyy naisia enemmän väkivallan riskiryhmiin kuuluvia eli esimerkiksi päihderiippuvaisia, rikostaustaisia ja asunnottomia, joilla on usein heikommat resurssit kertoa kokemastaan väkivallasta.”
Jos vakavan väkivallan uhriksi joutunut Ossi jäi ilman ohjausta mielenterveyspalveluihin, miten on niiden tuhansien miesten laita, joiden kohtaama väkivalta on vähemmän vakavaa, mutta silti traumatisoivaa? Tai niiden, joilla ei ole samanlaista sinnikkyyttä ja toimintakykyä kuin Ossilla?
Oikea-aikaisen avun tarjoaminen miehille kangertelee jokaisessa kohdassaan, lapsuudesta aikuisuuteen. Näin sanoo miesten hyvinvointia kehittävän Miessakit ry:n väkivaltatyöntekijä Jussi Pekkola, joka on työskennellyt pian vuosikymmenen yksinomaan miesasiakkaiden parissa.
”Suomen palvelujärjestelmä osoittautuu välillä kyvyttömäksi miesten auttamisessa”, Pekkola sanoo.
Miessakit julkaisi viime vuoden lopulla kyselytutkimuksen miesten kokemasta väkivallasta. Siihen vastasi 2 000 väkivaltaa kokenutta miestä ja toista sataa heitä kohdannutta auttajaa.
Kyselyn vastaajien mukaan viranomaiset suhtautuvat miehiin eri tavoin kuin naisiin. Auttavia tahoja joudutaan vakuuttelemaan, että väkivaltaa kokeneilla miehillä on väkivallasta johtuvia oireita. Oma vastuukin kyselyssä myönnettiin: miesten oman suhtautumistavan pitäisi muuttua, jotta ”yksin pärjäävän, tunteensa kätkevän ja väkivaltaisen miehen malli alkaisi hapertua.”
Kriminologiassa on tutkittu ”ideaalin uhrin” käsitettä. Sellainen Ossikin tavallaan on: tavallinen, kunnollinen ihminen, jonka oma käytös tai riskinotto ei ollut väkivallan syynä. Uhreja on toki monenlaisia, mutta lehtiotsikoissa ideaalit uhrit korostuvat, sillä raukkamainen hyökkäys viatonta ihmistä kohtaan hätkähdyttää.
Pekkola antaa toisenlaisen esimerkin. Suomessa elää ihmisiä, joita hyljitään jo palvelujärjestelmän ovella. Sellaisia, jotka ovat Pekkolan mukaan kokeneet elämänsä varrella muutenkin niin hyljeksintää kuin väkivaltaakin. He myös kuolevat Suomessa muita todennäköisemmin väkivallan seurauksena.
”Palvelujärjestelmän ammattimaisuutta mitataan silloin, kun potilaaksi saapuu sekavasti käyttäytyvä, rispaantunut kadunmies kaikkine elämän hajuineen.”
Pekkola on työuransa aikana todistanut tilanteita, joissa tällaiset henkilöt ovat saaneet erilaista kohtelua kuin siististi pukeutuvat ja rauhallisesti käyttäytyvät potilaat.
”Ja sitten kuulemme, kuinka joku keski-ikäinen alkoholisoitunut mies on tapettu. Mua sellainen surettaa erittäin paljon.”
Miesten tunteilta ja väkivaltatilanteilta ummistetaan silmät usein jo päiväkodissa tai koulussa.
Pekkola tapaa työssään väkivallan uhreja, siihen syyllistyneitä ja niitä, jotka vuoroin antavat ja vuoroin ottavat iskuja.
”Näen tavallisia ihmisiä, mutta myös ihan helvetillisiä elämäntilanteita ja ihmissuhteita. Joillakin on ihan kamala tausta. On jopa tyypillistä, että väkivalta on tullut osaksi elämää jo lapsena. Sitä korostan, että myös tekijöillä on hyvin usein hoitamattomia traumoja.”
Pekkola ei epäröi puhua siitä, millaisia eroja miesten ja naisten kohtelussa on.
”Tälläkin viikolla näin uutisen, jonka mukaan jokainen väkivaltaan syyllistynyt nainen on kokenut itse väkivaltaa. Näinhän se on lähestulkoon aina miesvankienkin keskuudessa, mutta ei tällaista näkökulmaa yleensä kuulla. Väkivaltainen mies saatetaan nähdä hulluna kusipäänä, eikä ongelmien juurisyitä kyetä havaitsemaan samaan tapaan kuin naisten kohdalla.”
Pekkolan mielestä miehiä ja poikia kohtaan ilmenee empatiasokeutta ja empatiavajetta. Miesten tunteilta ja väkivaltatilanteilta ummistetaan silmät Pekkolan mukaan usein jo päiväkodissa tai koulussa.
”Nykyään puhutaan paljon tunnetaidoista ja niiden opetuksesta. Se on hyvä, sillä tähän mennessä pojille ja tytöille on puhuttu eri tavalla. Ja kun tunteista puhutaan lapsille eri lailla, heitä opetetaan samalla itse puhumaan eri tavoin”, Pekkola sanoo.
Joskus voi kuulla sellaistakin hölynpölyä, Pekkola sanoo, että miehet olisivat luontaisesti vähemmän empaattisia kuin naiset.
”Aggressiivisen käytöksen alle ei nähdä. Ei nähdä sitä, että sinne peittyy useimmiten surua, vihaa ja traumoja.”
Pekkola sanoo kohtaavansa myös sellaisia ihmisiä, jotka muu palvelujärjestelmä on käännyttänyt. Tahot, joiden tehtävä olisi auttaa, ovat saattaneet pelästyä isoa ja tunteiden vallassa olevaa miestä.
”Kun mies puhuu ulos kokemuksiaan, hän voi tuottaa väkivaltaista puhetta, ajatuksia tai fantasioita. Hänet keskeytetään, ja terapia keskeytetään, vaikka oikeasti keskusteluapu on juuri alkanut edistyä.”
Jos väkivallan syitä ja seurauksia aletaan tutkia vasta vankilassa, ollaan jo vuosikausia myöhässä.
Vuonna 2020 miehet tekivät noin 80 prosenttia henkeen ja terveyteen kohdistuneista rikoksista. Uhrien puolella miesten ja naisten erot tasoittuvat, mutta sielläkin miehiä on naisia enemmän. Mitä vakavammasta väkivallasta on kyse, sitä enemmän tilastoissa näkyy miehiä.
Väkivaltaan liittyy traumoja ja mielenterveysongelmia. Kelan kuntoutusterapiaa koskevista tilastoista selviää, että ainakaan psykoterapian avulla miesten ongelmiin tarttumista ei voi pitää tasa-arvoisena. Aikuisväestössä Kelan psykoterapiatukea sai viime vuonna noin 12 000 miestä ja 38 000 naista. Nuorten psykoterapiassa ero oli suhteessa vielä suurempi: tukea myönnettiin 2600 miehelle ja 12 600 naiselle.
Suurin osa terapiatuista ei tietenkään liity väkivaltaan, mutta sukupuolten välisestä erosta ne antavat osviittaa.
Nuorten miesten vähäiset terapiatuet ovat huono viesti mielenterveyspalvelujen oikea-aikaisuuden ja oikean kohdentamisen kannalta. Jos väkivallan syitä ja seurauksia aletaan tutkia vasta vankilassa, ollaan jo vuosikausia myöhässä.
”Tunteiden säätely ei ole myötäsyntyinen taito, vaan sitä opitaan samalla tavoin kuin kävelemistä tai kieltä”, sanoo psykoanalyytikko ja pitkä uran myös väkivaltaa kokeneiden asiakkaiden kanssa tehnyt psykoterapeutti Gustav Schulman.
Oikea-aikaista puuttumista väkivaltaan olisi myös Schulmanin mukaan huomion kiinnittäminen lasten tunnetaitoihin. Siihen, että lapsi oppii sietämään negatiivisia tunteita ja lukemaan sosiaalisia tilanteita.
”Tunteet ovat todellisia, ja niistä opitaan elämän keskeisimpiä asioita. Omien tunteiden tunnistaminen auttaa toisten tunteiden lukemista. Psykoterapiassa kyse on siitä, että on olemassa ammattilaisia, jotka voivat auttaa tunteiden hahmotuskykyä ja niissä navigoimista.”
Psykoterapiasta ylipäätään on Suomessa valtava puute. Yhtenä ratkaisuna on esitetty terapiatakuuta, jota kannatettiinkin pitkään melkeinpä kaikissa puolueissa. Tänä keväänä uudistettavan hoitotakuun piiriin haluttiin liittää myös tae siitä, että psykoterapiaa tarvitseva saa palvelua lyhyen määräajan sisällä. Maaliskuun alkupuolella Yle uutisoi, että poliitikot ovat vesittämässä esitetyn lakisääteisen terapiatakuun.
Osa suurista kaupungeista on ryhtynyt toimiin psykoterapiaan pääsyn nopeuttamiseksi. Toistaiseksi tilanne on kuitenkin se, että nopeastikin todetussa terapian tarpeessa asiakas voi joutua odottamaan kuukausia.
Ossin pöydällä lepää uudet ja käyttämättömät bluetooth-kuulokkeet. Vielä hän ei uskalla niitä käyttää. Korvat sulkiessa joku voisi hyökätä takaa päin.
Tässä jutussa hän sanoo puhuneensa vain siksi, että joku toinen pääsisi edes millin helpommalla.
”Mä ihmettelen, että miten mä olen tähän pystynyt. Olisi pidettävä huoli, että kenellekään muulle ei käy näin.”
Elämä kulkee hitaasti, mutta eteenpäin. Maaliskuun alkupuolella Ossin toipuminen oli edennyt niin, että hän oli lähdössä puolisonsa kanssa talvilomalle.
Aikomuksena oli hiihdellä ja laduille olikin luvattu aurinkoa.
Miten miesten välinen väkivaltakulttuuri nujerretaan, Jussi Pekkola?
- Enemmän miehille ja pojille kohdennettuja palveluita ja paikkoja, joissa he voivat saada keskusteluapua. Tällaisia palveluja on auttamattoman vähän. Jos palveluja ei kohdenneta selkeästi miehille, niin miehet eivät niihin aina mene.
- Koulujen ja päiväkotien opettajien ja henkilökunnan osaamista on vahvistettava. Häiriökäyttäytyminen on usein selvästi nähtävissä jo varhaisessa lapsuudessa. Ihmiset, joiden käyttäytymisongelmat johtavat pahimmillaan rikoskierteeseen tai vankeuteen, oireilevat hyvin tyypillisesti jo päiväkodissa tai koulussa.
- Ylisukupolvinen ja sosioekonomisesta eriarvoisuudesta johtuva huonovointisuuden kierre on katkaistava. Totuus on, että hyvin monien perheiden ongelmien juurisyy on talous. Näissä perheissä ei ole voimavaroja huolehtia itsestä ja perheestä.
Teksti Matias Manner
Kuvitus Mirkka Hietanen
Tämä on näytejuttu huhtikuun 2022 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2021 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen noin 220 hengelle.
