Helsingissä huomattava osa lapsiperheistä asuu ahtaasti. Sanna Wuorio ja Veikko Jalkanen luopuivat makuuhuoneestaan, jotta heidän lapsensa saavat omat huoneet. Asumisesta ei juuri puhuta hyvinvointikysymyksenä, vaikka pitäisi.
Kun helsinkiläisten Sanna Wuorion ja Veikko Jalkasen perheessä on aika käydä nukkumaan, lapset katoavat omiin huoneisiinsa ja sulkevat oven. Wuorio ja Jalkanen sen sijaan kömpivät peiton alle olohuoneessa, jonne he kantoivat parisänkynsä loppuvuodesta 2018.
Heidän kotinsa Helsingin Arabianrannassa – kolme huonetta ja keittiö – oli nelihenkiselle perheelle pitkään sopivan kokoinen. Kummassakin makuuhuoneessa nukkui kaksi asukasta: vanhemmat toisessa ja lapset Heta Wuorio, 13, ja Hilma Wuorio, 14, toisessa. Olohuone tuntui isolta.
Kun lapset kasvoivat, he alkoivat kaivata omaa tilaa. Huone jaettiin kahteen kirjahyllyllä, mutta jako oli epäreilu. Toisen puolella oli ikkuna, toisen puoli oli pimeä. Huoneen muodon takia muunlainen jakaminen ei ollut mahdollista.
Närää aiheutti sekin, että lapset ovat luonteeltaan erilaisia. Toinen siivoaa, toinen ei. Toinen tarvitsee omaa rauhaa, toinen ei niinkään. Kun toinen toi kavereita, toinen lähti ulos. Pikku hiljaa vanhemmista alkoi tuntua, että huoneen jakaminen oli lapsilta liikaa vaadittu.
”Jos haluamme, että he ovat aikuisenakin kavereita, heidän oli pakko päästä erilleen”, Jalkanen sanoo.
Jouluaattona 2018 sisarukset saivat lahjaksi kirjekuoret. Kuorten sisällä olevissa korteissa kerrottiin, että he saavat lahjaksi omat huoneet.
Muihin maihin verrattuna Suomessa asutaan ahtaasti. Euroopassa yhtä ahtaasti asutaan vain Itä-Euroopan maissa. Helsingissä ahtaasti asuvat etenkin lapsiperheet. Lapsiperheistä joka kolmas asuu ahtaasti, ja ahtaasti asuvien määrä kasvaa hieman joka vuosi.
Koko Suomessa asumisväljyys kuitenkin kasvaa. Se johtuu ainakin osittain siitä, että yhä useampi asuu yksin.
”Sinkku asuu väljemmin kuin nelihenkinen perhe, mikä saa tilastot näyttämään herkästi siltä, että asumisväljyys kasvaa”, sanoo Helsingin yliopistossa työskentelevä kaupunkimaantieteen apulaisprofessori Venla Bernelius.
Ahtaasti asumisen määrittely ei ole yksinkertaista. Tilan tarve riippuu ihmisestä ja elämäntilanteesta.
Suomessa katsotaan, että ihminen asuu ahtaasti, jos jokaista huonetta kohden on useampi kuin yksi asukas. Asunnon kokoon määritelmä ei ota kantaa. Näin ollen yksiössä yksin asuva ei virallisesti asu ahtaasti, oli neliöitä sitten 15 tai 50.
Asuntojen nousevat hinnat ovat herättäneet keskustelua monessa maassa. Suomessa hehkutetaan poikkeuksellisen paljon näppäriä neliöitä. Bernelius törmää tähän toistuvasti, kun hän tapaa ulkomaalaisia tutkijakollegoitaan. Lähes poikkeuksetta kollegat kommentoivat, miten pieniä ja kalliita asunnot täällä ovat. Jopa japanilaiset ihmettelevät, miten ahtaasti Helsingissä asutaan. Mielikuva Helsingistä ja Suomesta on monella ollut toisenlainen.
New Yorkissa ei saa rakentaa niin pieniä asuntoja kuin Suomessa rakennetaan.
Esimerkiksi New Yorkissa ei saa rakentaa niin pieniä asuntoja kuin Suomessa rakennetaan. Siellä uuden asuinhuoneen pitää olla vähintään 14 neliötä, minkä lisäksi asunnossa pitää olla kylpyhuone, keittiö ja kaappitilat. New Yorkissa miniasunto tarkoittaa noin 25–35:tä neliötä.
Britanniassa kunnallisissa vuokra-asunnoissa asuvat yli 10-vuotiaat lapset eivät saa jakaa samaa makuuhuonetta, jos he ovat eri sukupuolta. Vanhemmilla pitää olla oma makuuhuone. Esimerkiksi nelihenkisen perheen vuokra-asunnossa, jossa asuu vanhemmat ja teini-ikäiset tyttö ja poika, pitää olla vähintään kolme makuuhuonetta.
Suomessa asumisen ahtaudesta ei juuri puhuta, ei ainakaan hyvinvoinnin kannalta. Esimerkiksi Britanniassa ja Ranskassa se on yksi julkisen keskustelun aiheista. Venla Bernelius kaipaa samaa Suomeen.
Asumisesta ei voi puhua ilman, että puhutaan kodista. Ja se millainen koti on, heijastuu hyvinvointiin ja nuorten tulevaisuuteen.
”On tärkeää, että kotona on tilaa leikkiä, harrastaa ja tavata ystäviä. Tutkimusten mukaan lapsen oman tilan puute voi heijastua myös oppimistuloksiin, jos rauhallista läksyjentekopaikkaa ei ole.”
Asiantuntijaraati määritteli taannoin Taloussanomissa, että ideaalikokoinen asunto nelihenkiselle perheelle on 100 neliötä. Se kuulostaa monesta suomalaiselta jopa huikentelevalta, mutta toisaalta: 25 neliötä asukasta kohden ei pitäisi olla mitenkään utopistinen ajatus.
On tärkeää, että kotona on tilaa leikkiä, harrastaa ja tavata ystäviä.
Helmikuun lopussa Sanna Wuorio ja Veikko Jalkanen ovat nukkuneet olohuoneessa kaksi kuukautta. He ovat sopeutuneet tilanteeseen mielestään yllättävän hyvin.
”Ehkä tämä on vielä kuherruskuukautta”, he vitsailevat. Ei sillä, etteikö vaikeuksia olisi. Jalkanen nukkuu viikonloppuisin pitkään. Wuorio sairastui pari vuotta sitten rintasyöpään, ja nyt hormonilääkitys aiheuttaa voimakkaat vaihdevuodet. Oireet herättävät hänet varhain. Aamuisin hänen pitää kävellä varpaillaan, jottei herätä puolisoaan.
”Jos en olisi sairastunut, lapset olisivat saaneet omat huoneet aikaisemmin. Mutta minulla oli päiviä, kun en päässyt sängystä. En olisi voinut sairastaa olohuoneessa.”
Wuorio ja Jalkanen harrastavat yhdessä joogaamista. Ennen he mahtuivat levittämään joogamatot olohuoneeseen, nyt sohva pitää siirtää tieltä ja varoa, ettei harjoituksen aikana saa toisesta osumaa.
Jalkanen soittaa kitaraa. Kitaraa ei voi kuitenkaan soittaa, kun toinen katsoo vieressä televisiota.
Joskus viikonloppuiltaisin he joutuvat sanomaan lapsille, että vanhemmat tarvitsevat nyt omaa aikaa ja siksi lasten on aika mennä omaan huoneeseen. Vanhemmat kokevat siitä syyllisyyttä.
Ja vessajonot! Niitä syntyy väkisinkin etenkin aamuisin, koska asunnossa on vain yksi yhdistetty kylpyhuone ja vessa. Pahimmillaan kaikki neljä ovat jonottaneet vessaan keskellä yötä.
”Nämä asiat kuulostavat pieniltä, mutta kun ne kasaantuvat arjessa, niistä voi muodostua isoja”, Wuorio sanoo.
Wuorio ja Jalkanen löytävät uudesta huonejärjestelystä myös hyviä puolia. Heidän tulee esimerkiksi käytyä enemmän yhdessä ulkona. Tärkeintä on kuitenkin se, että heidän lapsensa ovat onnellisia.
Monet pariskunnat ja perheet asuvat jonkin aikaa pienessä asunnossa keskustassa tai sen tuntumassa. Kun lapset kasvavat, he muuttavat lähiöön, jossa asunnot maksavat vähemmän.
Kaikki eivät halua asua kantakaupungissa, mutta jos joutuu muuttamaan etäälle vastentahtoisesti, siinäkin on haittapuolensa.
”Asuntopolitiikassa ei puhuta siitä, että muuttamisella voi olla myös negatiivisia vaikutuksia etenkin lapsiin”, Venla Bernelius sanoo.
Jos lapsiperhe joutuu muuttamaan toistuvasti, vaikutukset saattavat heijastua oppimistuloksiin, kaverisuhteisiin ja turvallisuuden tunteeseen.
Sijainti ylipäänsä vaikuttaa valtavasti siihen, viihtyykö ihminen kotonaan. Jos asunto on niin kaukana kaikesta, että ulos lähteminen tuntuu hankalalta, myös aikuiset voivat ahdistua. Pahimmillaan asunto on vielä kallis ja niin pieni, että sinne ei voi kutsua ystäviä.
Suomessa hehkutetaan näppäriä neliöitä.
Vantaalle rakennettiin taannoin 15 neliön yksiöitä. Ne ovat varsin hyviä ja toimivia asuntoja, mutta niiden vuokra on valtava, 500 euroa kuussa. Eikä sijainti ole mitenkään huikea.
”Yksiössä Stockan katolla olisi todella ajatusta. Silloin voi ajatella, että koko kaupunki on olohuone”, Bernelius sanoo.
Vuokra-asuntojen hinnoissa sijainti ei näy läheskään yhtä paljon kuin omistusasuntojen hinnoissa. Vuokra-asunto kantakaupungissa ei pääkaupunkiseudulla yleensä ole huomattavasti kalliimpi kuin asunto kaupungin laitamilla, toki pienituloiselle pienikin ero hinnassa on merkittävä. Myöskään asunnon koko ei vaikuta ihan suoraan vuokran suuruuteen.
”Kun asunnoista on pulaa, vuokra-asunnoille muodostuu tyypillisesti pohjahinta, jonka alle halvinkaan asunto ei juuri painu, oli se kuinka pieni tahansa ja sijaitsi se missä tahansa. Tämä on hankala ilmiö.”
Wuorion ja Jalkasen koti on Hitas-asunto, jonka hintaa ja kauppoja kaupunki säätelee. Karkeasti arvioiden jos pariskunnan kolmio maksaisi nyt vapailla markkinoilla melkein 500 000 euroa, Hitas-asuntona sen hinta on noin 300 000 euroa.
”Keskituloiselle helsinkiläiselle lapsiperheelle Hitas-asunto on ainoa vaihtoehto omistusasunnoksi, jos ei ole säästöjä ja haluaa asua lähellä kantakaupunkia”, Wuorio sanoo.
Vuonna 2010, kun Wuorio ja Jalkanen ostivat asunnon, heillä ei ollut varaa edes Hitas-asuntoon. Pankki ei myöntänyt heille tarpeeksi isoa lainaa. Lopulta Jalkasen vanhemmat tulivat apuun ja ostivat asunnosta osuuden. Oman osuutensa Wuorio ja Jalkanen lainasivat pankista.
Sanna Wuorio haluaisi muuttaa isompaan asuntoon. Nyt molemmilla on vakituinen työ valtiolla ja paremmat tulot, joten heille todennäköisesti myönnettäisiin enemmän lainaa kuin muinoin. Wuorio työskentelee viestintäsuunnittelijana Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksella ja Jalkanen Opetushallituksessa assistenttina.
Iso laina ja Arabianrannasta pois muuttaminen eivät kuitenkaan houkuttele. Wuorio ja Jalkanen ovat kiintyneet asuinalueeseen, jossa on hyvä yhteishenki ja paljon kavereita.
”Sairastaminen vaikutti niinkin, että en tiedä, uskaltaisinko ottaa lainataakkaa.”
Wuorio ei haluaisi nostaa perheen kuukausimenoja, mutta toivoo, että he löytäisivät samalta alueelta samankokoisen ja siksi samanhintaisen Hitas-asunnon, jossa on neljä huonetta.
Julkisuudessa törmää säännöllisesti ihmisiin, jotka esittelevät pienen kotinsa tehoneliöitä ja kertovat, kuinka hyvin viihtyvät tiiviissä neliöissä. Ihmeen vähällä tavaramäärällä tulee toimeen, ja ekologistakin se on! Nämä ihmiset ovat usein niitä, joilla on varaa valita asuntonsa.
”On aivan eri asia asua pienessä asunnossa ekologisista syistä kuin siksi, että ei ole varaa muuhun”, Venla Bernelius sanoo.
Berneliuksesta on tärkeää puhua asumisen ilmastovaikutuksista. Se ei kuitenkaan saa olla ilmastokysymys, voiko perhe asua perheasunnon kokoisessa asunnossa. Asumisen laatu vaikuttaa suoraan arkeen ja hyvinvointiin.
Wuorio ja Jalkanen ovat samaa mieltä. Ilmastoasiat ohjaavat heidän arkeaan monessa asiassa – he eivät esimerkiksi syö lihaa eivätkä omista autoa – ja siinä mielessä heistä on mukavaa ajatella, että pieni asunto on myös teko ilmaston hyväksi.
”Mutta jos minulla olisi enemmän rahaa, en todellakaan asuisi ihan näin ahtaasti ilmastovaikutusten takia”, Wuorio sanoo.
Helsinki on nopeasti kasvavaa aluetta sekä ihmisten määrällä että taloudella mitattuna.
Helsingin kaupungin Tietokeskuksen tekemän selvityksen mukaan vuoden 2016 lopussa Helsingissä asui 635 600 asukasta. Ihmisten määrä on kasvanut vuosina 2013–2016 keskimäärin 8 000 asukkaalla vuodessa, mikä tarkoittaa noin 1,3 prosentin vuotuista väestönkasvua. Se on selvästi enemmän kuin muualla maassa.
Berneliuksen mielestä Helsingin kaupunki pitää varsin tarmokkaasti kiinni siitä, että kaupunkiin rakennetaan eri kokoisia asuntoja. Se on erinomaisen hyvä asia.
Mikä on kellekin sopiva asumismuoto, se on yksilöllistä. Ihmisten tarpeet vaihtelevat myös elämäntilanteen mukaan. Pieni asunto ei välttämättä ole ongelma opiskelijalle, mutta se voi muodostua ongelmaksi, jos joutuu asumaan ahtaasti pitkään. Tiivistetysti: asunnon koko on ongelma, jos asukas kokee sen ongelmaksi eikä hänen ole mahdollista muuttaa isompaan.
Kolme näkökulmaa kaupunkimaantieteeseen
Miten estää se, ettei ahtaasti asumisesta synny suurta ongelmaa, kaupunkimaantieteen apulaisprofessori Venla Bernelius?
1. Asuminen on hyvinvointikysymys, se on hyvinvoinnin peruskiviä. Arjen sujuvuudessa on kyse isoista sosiaalipoliittisista kysymyksistä. Etenkin kaupunkeihin pitäisi kehitellä uusia tapoja asua. Suomessa on vähän esimerkiksi voittoa tavoittelemattomia asumismuotoja, kuten osuuskuntia. Niissä asuminen on halvempaa kuin vapaiden markkinoiden asunnoissa, ja niihin muuttavilla on parempi mahdollisuus vaikuttaa rakennettaviin asuntoihin.
2. Koska nykyrakentaminen määrittää kaupunkia kymmeniksi vuosiksi eteenpäin, kannattaa huolehtia siitä, ettei pieniä asuntoja rakenneta liikaa. Asumiskanta ei saa yksipuolistua. Vaikka pienet asunnot sopivat joillekin, monien kodissa pitää olla tilaa leikkiä, harrastaa ja tavata ystäviä.
3. Asuntojen koon lisäksi kannattaa pohtia väestörakennetta eri alueilla. Esimerkiksi eri asumismuotoja sekoittamalla voidaan osaltaan vähentää segregaatiota eli sitä, että sosiaaliset ongelmat kasautuvat tietyille alueille.
Teksti Anne Ignatius
Kuvat Saara Mansikkamäki
Tämä on Ison Numeron ilmainen näytejuttu, joka on julkaistu alunperin maaliskuussa 2019. Osta lehti kadulta ja tue myyjän työtä.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta.
