Syksyllä julkaistu Vastatuuleen-kirja on herättänyt paljon keskustelua paitsi Saamen kansan pakkosuomalaistamisen historiasta, myös nykytilanteesta ja kulttuurin säilyttämisestä. Yrittäjä Pentti Pieski ja tutkija Niina Siivikko kertovat, mitä ajatuksia kirja heissä herätti ja mitkä asiat ovat tärkeitä kaupungissa asuvan saamelaisen näkökulmasta.
Suomalaisilla on tuntunut olevan kuvitelma siitä, että he tietävät saamelaisista paljonkin, koska asumme Suomessa. Ei ole tiedostettu, että kyseessä on ihan eri kulttuuri”, saamen kieli- ja viestintäpalveluyrittäjä Pentti Pieski sanoo.
Pieski uskoo, että Vastatuuleen-kirja on saamelaisten pitkään odottama keskustelunavaus. Nyt kun Pandoran lipas on avattu, yhä useampi saamelainen kertoo tarinansa.
”Olemme itse puhuneet näistä asioista kymmeniä vuosia, mutta meitä ei ole otettu tosissaan. Nyt kun suomalaiset kirjoittavat suomalaisille, se otetaan vakavasti”, hän sanoo.
Sekä Pieski että Turun yliopistossa väitöskirjaa tekevä Niina Siivikko pitävät kuitenkin positiivisena sitä, että teos on suomalaisten kirjoittama.
”Jos kirjan olisi tehnyt kaksi saamelaista, se olisi ollut helpompi sivuuttaa puolueellisena. Ehkä suomalaiset ovat myös paremmin turvassa julkaisua seuraavalta vihapuheelta, jota saamelaiset joutuvat jatkuvasti kokemaan esimerkiksi sosiaalisessa mediassa”, pohtii Siivikko.
Pieskin mielestä keskeistä kirjassa on, että saamelaiset pääsevät siinä itse kertomaan kokemuksistaan. Myös Siivikko kiittää sitä, että kirja on tehty vahvasti yhteistyössä saamelaisten kanssa ja sen lähtökohta oli kysyä heiltä itseltään, mitä suomalaisten pitäisi saamelaisista tietää.
Saamelaisia on pakkosuomalaistettu, heiltä on viety maat ja kieliä, kulttuuria ja maailmankuvaa on yritetty suomalaisten toimesta tukahduttaa. Tästä kaikesta Vastatuuleen-kirja kertoo saamelaisten suulla.
Saamelaisten alkuperäiskansa-asema kirjattiin Suomen perustuslakiin vasta vuonna 1995. Lain mukaan heillä on alkuperäiskansana kielellinen ja kulttuurinen itsehallinto kotiseudullaan. Saamelaiskäräjät perustettiin toteuttamaan tätä itsehallintoa.
”Laki on ollut voimassa 25 vuotta, mutta sitä ei vieläkään noudateta. Saamelaisten elämään ja elinkeinoon vaikuttavat päätökset tehdään yhä lakien vastaisesti ja saamelaisilta kysymättä. Kun nousemme puolustamaan oikeuksiamme, meidät mitätöidään ja vaiennetaan”, Siivikko sanoo.
Vastatuuleen-kirjassa kerrotaan, että etenkin nuoret saamelaiset ovat joutuneet vihapuheen kohteeksi jo pitkään, ja vuonna 2013 asia nostettiin esiin myös YK:ssa. Saamelaisyhteisöt kokevat haasteellisena sen, että valtaosa saamelaisnuorista asuu maidensa ja kulttuurialueidensa ulkopuolella ilman yhteisön turvaa.
Jos emme saa itse päättää, mitä pukumme meille merkitsee, niin ei se kovin hyvää lupaa sen suhteen, että saisimme päättää isommista meitä koskevista asioista.
Siivikosta tuntuu absurdilta, miten voimakkaasti jotkut suomalaiset hyökkäävät saamelaisia vastaan, jos he nostavat kokemiaan epäkohtia esille. Saamelaisten kulttuuria on ollut tapana halventaa ja pilkata arjessa ja televisioissa – ja sitten vielä ihmetellään, miten he voivat loukkaantua siitä, että pilailupuodissa on myynnissä tekaistuja saamelaispukuja.
Saamelaiskulttuurin väärinkäytöllä on kirjan mukaan pitkät perinteet. Saamenpukua on käytetty Lapin matkailun myyntivalttina vuosikymmenien ajan. Saamelaiset ovat yrittäneet puuttua kulttuurinsa väärinkäyttöön yhtä kauan.
Vuonna 2010 saamelaiskäräjät selvitti vähemmistövaltuutetulle, kuinka saamenpuvun taloudellinen hyväksikäyttö loukkaa saamelaisten perustuslaillista oikeutta kulttuurinsa kehittämiseen ja ylläpitämiseen.
”Yhä uudestaan meiltä kysytään, että eikö teillä ole oikeita ongelmia, kun jaksatte tästä ja tästäkin mielenne pahoittaa. Jos emme saa itse päättää, mitä pukumme meille merkitsee, niin ei se kovin hyvää lupaa sen suhteen, että saisimme päättää isommista meitä koskevista asioista”, Siivikko sanoo.
Hän muistuttaa, että vaikka suomalaisen silmin saattaa näyttää, että saamelainen reagoi yksittäiseen pikkuasiaan, niin todellisuudessa kyse on reagoinnista koko isompien ja suurempien alistamisen kokemusten jatkumoon.
”Missä vaiheessa näiden vaientajien mielestä on hyväksyttyä sanoa, että tämä ei ole ok?” Siivikko heittää.
Saamelaiskäräjät alkavat aina siitä, että uudet suomalaiset viranhaltijat yritetään perehdyttää saamelaisasioihin.
Kirjassa kerrotaan, miten vielä 1950-luvulla saamelaislapset lukivat oppikirjasta, kuinka pieni keltanaamainen lappalainen on osa sukupuuttoon kuolevaa kansaa.
Asuntolakouluihin kotoaan pakotettuja saamelaislapsia rankaistiin fyysisesti, jos he käyttivät omaa kieltään. Kielen lisäksi lapsilta kiellettiin koko lapsen olemassaolo ja kulttuuri. Asuntolakoulut olivat yksi rankin assimilaation eli sulauttamisen muodoista Suomessa. Historiankirjoitus ja kouluopetus Suomessa sivuuttavat saamelaiset yhä.
”Pahinta on, kun suuri osa ihmisistä ei edes tiedä, kuinka vähän he tietävät saamelaisista. Ja sen olemattoman tiedon pohjalta tehdään päätöksiä, jotka vaikuttavat elämäämme”, Siivikko sanoo.
Hänen mukaansa esimerkiksi saamelaiskäräjät alkavat aina siitä, että uudet suomalaiset viranhaltijat yritetään perehdyttää saamelaisasioihin. Viranomaiset tekevät kuitenkin lopulta kaikki päätökset. Siivikon mukaan tämä kertoo osaltaan siitä, miksi saamelaisten asiat eivät ole juurikaan edenneet.
”On ollut todella iso asia, että sisäministeri Maria Ohisalo palkkasi avustajakseen saamelaisen Petra Laitin. Hän lisää ministeriössä varmasti ymmärrystä saamelaisasioista”, Siivikko jatkaa.
Vastatuuleen-kirjassa kirjoitetaan myös viime vuosina voimistuneesta saamelaisaktivismista. Esimerkiksi ilmastonmuutos yhdessä yhä pöytälaatikoissa piilevän Jäämeren radan kanssa aiheuttavat jatkuvan uhkan saamelaisten luontaiselinkeinoista riippuvaiselle kulttuurille, ja saamelaiset ovat asettuneet vahvasti rataprojektia vastaan. Kirjassa monet toteavat, että he ovat selvinneet paljosta, mutta laitumet halkovasta Jäämeren radasta he eivät ehkä enää selviäisi.
Aktivismi on tuonut myös tuloksia. Kaikkia kolmea Suomen alueella puhuttavaa saamen kieltä on elvytetty aktiivisesti 90-luvun puolivälistä lähtien. Uhanalaiseksi määriteltyjen kielten puhujamäärät ovat kasvaneet, kun aktivistit ovat kehitelleet keinoja kouluttaa saamentaitoisia opettajia, toimittajia ja virkamiehiä yhteisön vanhimpien avulla.
Pentti Pieski on ollut pitkään aktiivinen saamelaisen kaupunkikulttuurin ylläpitämisessä ja luomisessa. Hän toimi vuosia City-Sámit-yhdistyksen puheenjohtajana ja on ollut edistämässä esimerkiksi saamenkielisen luokan perustamista. Yhdessä vaimonsa kanssa hän oli suorastaan painostamassa saamenkielisen varhaiskasvatuksen järjestämistä Helsinkiin.
Tällä hetkellä 10 prosenttia saamelaisista asuu pääkaupunkiseudulla ja kolme neljästä alle 10-vuotiaasta saamelaislapsesta asuu kotiseutujen ulkopuolella. Pieski kokee, että hänen itsensä on suhteellisen helppo pitää yllä saamelaista elämäntapaa Helsingin ja Tenojoen välillä. Hän kasvoi saamelaiseen kieleen ja kulttuuriin ja oppi vasta 5-vuotiaana suomea.
Meille luonto on kumppani, ja kun kalastamme tai metsästämme, on pyynti sananmukaisesti pyytämistä.
”Kielen ja kulttuurin siirtyminen etelässä on haastavaa, mutta Helsingissä on hyvä mahdollisuus oppia niitä. Omat lapseni ovat saamenkielisiä ja liikumme paljon Utsjoella, joten he pääsevät mukaan myös elinkeinoon ja sukuun”, Pieski sanoo.
Helsingissä asuvan Pieskin 5-vuotias lapsi käy saamenkielisessä päivähoitoryhmässä ja 8-vuotias on saamenkielisellä luokalla. Vanhin lapsista asuu Oulussa.
”Sukulaiset ja kaverit elävät pohjoisessakin modernia elämää, mutta arvomme ovat saamelaiset. Siihen kuuluu esimerkiksi erityinen luontosuhde, yhteisöllisyys ja suvun arvostus. Meille luonto on kumppani, ja kun kalastamme tai metsästämme, on pyynti sananmukaisesti pyytämistä. Kysymme luonnolta lupaa”, Pieski pohtii.
Kielitaito on iso rakennuspalikka.
Niina Siivikko kertoo Turussa eläessään miettineensä paljonkin, mitä saamelaisuudesta jää, kun on poissa juuriltaan. Hän käy Inarissa vain pari kertaa vuodessa.
”Kielitaito on iso rakennuspalikka. On tärkeää pystyä kommunikoimaan saameksi. Inarissa asuvalle isoäidille oli todella iso juttu, kun hän sai hiljattain asioida ensimmäistä kertaa elämässään lääkärillä omalla äidinkielellään. Toivottavasti tulevaisuudessa se on mahdollista entistä useammalle saamelaiselle.”
Siivikon 16-vuotias lapsi ei vielä osaa saamea, mutta saamelaisuus on tärkeä osa hänen identiteettiään. Oman huoneen ovessa on Saamen lippu.
”Välillä häntä vähän väsyttää muiden valistaminen saamelaisuudesta. Olisikin hyvä, ettei saamelaisuudesta kertominen olisi yksin meidän saamelaisten vastuulla, vaan aiheesta opetettaisiin myös Suomen peruskoulussa”, Siivikko sanoo.
Teksti Laura Rantanen
Kuva Kukka Ranta
Tämä on Ison Numeron näytejuttu lehdestä #42 (joulukuu 2019). Osta lehti kadulta ja tue myyjän työtä.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta.
