Vihapuhe on salonkikelpoistunut politiikassa, kirjoittaa kolumnisti Leif Hagert.
Vihapuhetta on jo hyvän tovin normalisoitu. Se mitä ennen kuiskuteltiin pienessä porukassa, huudetaan nyt omalla nimellä ja kuvalla sosiaalisessa mediassa. Eikä se rajoitu vain sosiaaliseen mediaan, se on jopa osa politiikkaa. Moni puolue on noussut merkittävään asemaan juuri vihapuhetta viljelemällä, niin meillä kuin maailmallakin.
On turha tuskailla, eikö mitään saa enää sanoa. Vihapuhe ei ole sama asia kuin mielipide-ero tai kritiikki.
Itseasiassa vihapuheen määritelmä on aika simppeli. Jos ilmaisumuodot levittävät, lietsovat, edistävät tai oikeuttavat etnistä vihaa, ulkomaalais- vastaisuutta, antisemitismiä tai muuta vihaa, joka pohjautuu suvaitsemattomuuteen, on kyse vihapuheesta.
Sananvapauteen vedotaan usein, kun haetaan oikeutta sanoa mitä sylki suuhun tuo. Absurdia on se, että monesti vihapuheella pyritään juurikin hiljentämään ihminen, johon vihapuhe kohdistuu.
Vihapuheen kohteeksi joutunut ihminen ei ainoastaan mahdollisesti vaikene, vaan myös hänen hyvinvointinsa ja turvallisuuden tunteensa saattavat kärsiä. Voikin kysyä, että missä on niiden ihmisten oikeudet, jotka joutuvat olemaan vihapuheen kohteena.
Vihapuhe ei ole sama asia kuin mielipide-ero tai kritiikki.
Sananvapauden mukana tulee myös vastuu, tätä ei sovi unohtaa.
Meidän tämänhetkinen keskustelukulttuurimme petaa petiä vihapuheelle. Politiikassa mukana olevilla on tässä kohtaan peiliin katsomisen paikka: miten te olette vaikuttaneet siihen, että keskustelukulttuuri on taantunut vihapuheen tasolle? Sanonta ”mitä isot edellä, sitä pienet perässä” on hyvin paikkansapitävä.
Jos ongelmalle, vihapuheelle, halutaan tehdä jotain, alkaa se päättäjistä. Heistä, jotka ovat tehneet siitä salonkikelpoista. Jos selkärankaa löytyy, tulisi heidän vedota kannattajiinsa ja näyttää omalla esimerkillä, että nykyinen tapa toimia ei ole ok.
Mutta tämä on toiveajattelua. Jos poliitikko on vihapuheella päässyt vallankahvaan kiinni, on epätodennäköistä, että hän luopuisi siitä vaivaavan omantunnon takia.
Nyt onkin mielenkiintoista seurata, vaikuttaako tähän ilmiöön rapakon toisella puolella merkittävässä asemassa olleen vihapuhujan valtakauden päättyminen. Jos normaalina pidetty puhetapa muuttuu Yhdysvalloissa, näkyykö se myös meillä Euroopassa? Jospa väärästä tulisi taas väärää.
Leif Hagert on toimittaja ja aktivisti.
Tämä on näytejuttu joulukuun 2020 Isosta Numerosta. Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta.
Vuonna 2020 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen yli 280 hengelle. Lehden myyjät ansaitsivat yhteensä yli 180 000 euroa.
