Jos Lucian Stănescu saisi valita, hän olisi yhä kaksikymppinen, mutta tanssi sujuu yhä myös keski-ikäiseltä.
Täytin elokuussa 50 vuotta. Alan tuntea ruumiissani jo muutoksia. Minulla on ongelmia selän välilevyjen kanssa, jos seison pitkään tai kumartelen, koko ylävartaloon sattuu ja kipu tuntuu varpaissa asti. Leikkauksen piti olla jo, kävin kokeissa ja kuvauksissa. Mutta sitten lääkäri sanoi, että leikkaus voi johtaa halvaantumiseen, joten se peruttiin. Syön lääkkeitä tarvittaessa.
On ikääntymisessä hyviäkin puolia. Iän myötä sekä miehiä että naisia kunnioitetaan enemmän. Nuoremmat käyttävät minusta kohteliaampaa puhuttelumuotoa. Tietenkin pidän siitä, että minua kunnioitetaan – tuntuu siltä, että kaikki nuoremmat ovat omia lapsiani.
Totta kai, jos saisin valita, olisin 20-vuotias! Silloin pystyin hyppäämään kaksi metriä ja tanssimaan yhdellä jalalla. Voi kun aikaa voisi kääntää taaksepäin. Nuorena tanssimme paljon, kilpailimme kuka tanssii parhaiten.
Vaimoni kanssa menimme naimisiin 33 vuotta sitten, heti Romanian vallankumouksen jälkeen. Vaimon kanssa tanssimme aikanaan niin paljon! Aina kun jossain oli häät. Hän oli hyvä siinä.
Totta kai, jos saisin valita, olisin 20-vuotias! Silloin pystyin hyppäämään kaksi metriä ja tanssimaan yhdellä jalalla.
Kyllä minä tanssin vieläkin joskus, kun on loma tai lapsilla syntymäpäivät tai muut juhlat. Mutta nyt kaikki on hieman toisin, vaimonikin on vanhempi. Mutta tanssimme me vaimonkin kanssa yhä joskus, kun lapset eivät ole kotona.
En tunne itseäni vanhaksi, 50 ei ole vielä vanha. Kiitän Jumalaa siitä, että olen vielä aika terve ja pystyn kävelemään itse. Mutta ennen oli helpompaa, ei ollut niin paljon vastuuta ja huolia. Nyt lapset tarvitsevat rahaa ja tukea.
Myös Romaniassa oli hyvin erilaista, helpompaa, kun olin nuori. Vallankumouksen jälkeen, 90-luvulla, ei ollut niin paljon omistajia [omistavaa luokkaa] kuin nyt. Tein silloin ensin tehtaassa töitä, sitten ruoanlajittelussa. Oli paljon helpompi saada töitä. Nyt ikäni vuoksi kukaan ei palkkaisi minua Romaniassa, nuorillekin töitä on vain pätkissä. Palkkaakaan ei aina voi luottaa saavansa.
90-luvulla, kun työt loppuivat, kiersimme hevoskärryillä keräämässä myytävää. Keräsimme esimerkiksi saksanpähkinöitä. Teimme sitä koko perheen kanssa, pienetkin olivat auttamassa. Lapset nauttivat siitä todella, he saivat rikkoa saksanpähkinöitä itse vasaroilla.
Minulla on viisi lasta, vanhin myy myös Isoa Numeroa. Häneltä kuulin aikanaan lehdestä itsekin, aloin myydä sitä kuutisen vuotta sitten. Muut lapseni asuvat Englannissa, keräävät metallia ja tekevät ruoanjakelutöitä.
Jouluksi menen Romaniaan, lapset tulevat ja vietämme lomaa yhdessä. En ole nähnyt heitä yli vuoteen ja on ollut ikävä. Minulla on neljä lastenlasta ja on ihanaa olla isoisä. Lapset ja lapsenlapset ovat syy, jonka takia elämme. Olen heistä niin ylpeä, he ovat elämäni.
Teksti ja kuva Veera Vehkasalo
Tämä on näytejuttu joulukuun 2022 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2021 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen noin 220 hengelle.
