Vanhus on kokenut jo monta kuolemaa, kunnes on jäljellä vain se viimeinen. Suomen hoivakoteja suojellaan tappavalta taudilta, mutta kuolema on silti arkinen vieras.
Käydäänkö vielä tervehtimässä murhattuja tyttöjä?”
”Joo, käydään!”
Mummon ääni on yhä harvemmin näin innostunut. Mutta hautausmaa on täynnä tuttuja, ja jopa mysteeriksi jääneen Tulilahden kaksoismurhan toinen uhri oli kesällä 1959 töissä samassa paikassa, jossa mummo työskenteli laskuttajana.
Hautausmaan vakioreittimme kulkee ensin portin lähellä seisovalle rautaristille. Siinä pysähdymme. Minä niiaan, mummo vain nyökkää pyörätuolissaan. Hän toistaa hartaana entisen esimiehensä koko nimen sekä tittelin ”kauppaneuvos”.
Sitten siirrymme ruohoa kasvavalle käytävälle, jonka puolivälin tienoille aurinko osuu koivujen lomasta usein erityisen kirkkaana. Siro hautakivi pystytettiin lähes päivälleen 70 vuotta sitten ja siihen kaiverrettiin pari vuotta aikaisemmin syntyneen tytön nimi. Kymmenisen vuotta sitten siihen lisättiin miehen nimi. Pieni tyttö oli keskimmäinen lapsi, joka hukkui kotipihalla sadevesitynnyriin. Mies kuoli sairaalassa 90-vuotiaana.
Käymme myös muutaman sukulaisen ja ystävän haudalla, ja matkalla kalmiston kauimmaiselle portille luettelen vuoden 1922 tienoilla syntyneiden nimiä. Sankarihautojen nuorukaisten pienissä laatoissa niitä on paljon, ja seasta löytyy usein joku muinoin tansseista saatille päässyt.
Sinä syyskuisena päivänä puutalojen lapset olivat leikkineet pihalla, kotiapulaiset ja kotiäidit touhunneet keittiöissään. Kaksivuotias tyttö oli taapertanut nurkan taakse kurkottamaan sadevesitynnyristä vettä hiekkaleikkeihinsä. Mummolle soitettiin töihin, että nyt pitää lähteä heti kotiin.
”Silloin luulin, että elämä loppuu siihen paikkaan. Ja sitten se ei vaan loppunutkaan.”
Vanhuus ei ole herkkua, se on kurjaa, sanoo mummo. Hänen mukaansa ne vanhat, jotka makaavat avuttomina, mutta väittävät nauttivansa elämästä, valehtelevat.
”Eikö sun elämässä ole mitään hyvää?” kysyn.
”Ei. Kylläpähän näet sitten. Kuoleman odotusta vaan.”
Olen väitellyt tästä mummon kanssa jo vuosia. Toistelen, että koska hän on vaativa ja hankalakin hoidettava, hän myös roikkuu elämässä kiinni. Hän ei ole luovuttanut. Mutta on myönnettävä, että Jyväskylän vierailujeni välillä tapahtuu aina jotain.
Kuolema ei ole aina kuoleville jännittävä asia, vaan monille siitä puhuminen on helppoa.
Syyskuun alussa mummo on hiljaisempi kuin kesällä.
Olematon muhkura tien pinnassa aiheuttaa pyörätuolissa matkustavalle 98-vuotiaalle kipua. Olen yrittänyt kuvitella, millaista on, kun maailman ja ihmisen välissä ei enää ole mitään pehmentämässä ja joustamassa. On vain hauraat luut, veltot lihakset ja ohut iho.
”Via dolorosa. Mun kärsimyksen tieni”, mummo kommentoi pyörätuolistaan.
Matka Golgatalle on luultavasti ainoa mummon käyttämä kristinuskoon viittaava vertaus.
Hoivakodin pihaan rullatessamme mummo käskee lukea kyltistä tekstin: ”hyvinvointikeskus”. Pyörätuolista kuuluu lisäys karhealla äänellä ”mun kuolinpaikkani”. Tai toisinaan ”kuoleman esikartano”.
Muistisairaiden ympärivuorokautisen hoidon osaston käytävillä puhaltelevat kylmät tuulet tämän tästä. Jonain aamuna naapurihuoneen Kauko tai Irja ei vain enää ilmesty aamiaiselle. Mummo huitaisee kättään, kun kyselen jonkun haihtuneen perään.
Kuolema ei ole aina kuoleville jännittävä asia, vaan monille siitä puhuminen on helppoa.
Teologian yliopistonlehtori Suvi-Maria Saarelainen on tutkinut vanhusten kokemuksia kuoleman lähestyessä. Tutkimustulokset perustuvat Meaningful Relations -hankkeeseen, jossa poikkitieteellinen tutkijatiimi selvitti ikääntyvien kokemusta elämän merkityksellisyydestä ja tärkeistä ihmissuhteista.
Saarelaisen tutkimuksissa puhutaan eksistentiaalisesta merkityksellisyydestä, jolla ihminen järkeistää ja rakentaa todellisuuttaan mahdollisimman mielekkääksi. Vanhenevan ihmisen eksistentiaalisuuden kokemukselle on tärkeää, että hän tunnistaa eletyssä elämässään koherenssin, punaisen langan. Loppumetreillään ihminen keskittyy sen langan seuraamiseen ja pyrkii kutomaan elämänvaiheistaan ymmärrettävän kokonaisuuden, jota hän myös katselee suhteessa elämän rajallisuuteen eli lähestyvään kuolemaan.
”Tutkimukset ylipäätään osoittavat, että kuoleman lähestyessä kokemus elämän merkityksellisyydestä vahvistuu. Mitä vanhempi ihminen, sitä vahvempi kokemus voi olla.”
Merkityksellisyyttä etsitään myös nykyhetkestä, erityisesti ihmissuhteista, joissa painottuu laatu, ei määrä. Oman autonomian säilyttäminen on myös oleellista: se, pystyykö osallistumaan itselle merkityksellisiin tapahtumiin, kuten vaikka lapsenlapsen syntymäpäiville. Pääseekö kauppaan, tai edes parvekkeelle.
Vanhenevan ihmisen eksistentiaalisuuden kokemukselle on tärkeää, että hän tunnistaa eletyssä elämässään koherenssin, punaisen langan.
Saarelaisen haastattelemien vanhusten tarinoissa korostui menetettyjen läheisten kaipaus. Puolison menetys on vielä 20 vuoden jälkeen monelle asia, joka nostaa kyyneleet silmiin. Yli 85-vuotiaiden ympärillä kuollaan jatkuvasti. Eksistentiaalinen ahdistus vaivaa etenkin, jos läheisiä ihmisiä on menetetty tiheään tahtiin.
Ennen tutkimushaastatteluja Saarelaista mietitytti, onko tahditonta pyytää vanhaa ihmistä puhumaan kuolemasta. Arkailu osoittautui turhaksi.
”Omaa kuolemaa haastattelemamme ihmiset eivät pelänneet ollenkaan”, Saarelainen sanoo.
Haastateltavilta oli jälkeenpäin kysytty suoraan, että miltä tuntui puhua 45 minuuttia kuolemasta.
”He sanoivat haluavansa puhua siitä, mutta yleensä kukaan ei kysy.”
Tutkimustulosten mukaan lähestyvästä kuolemasta puhuminen auttaa valmistautumaan siihen. Toiset haluavat puhua omista hautajaisistaan.
”Henkilö saattaa vaikka miettiä, keitä haluaa sinne kutsuttavan. Siinä on tärkeää tunnistaa tietynlainen kuoleman toimijuus ja myös oma toimijan rooli.”
Vanhukset haluavat puhua kuolemasta, mutta yleensä kukaan ei kysy.
Maaliskuun alussa olin ostamassa junalippuja Jyväskylään, kun hallitus ilmoitti ensimmäisistä rajoitustoimista koronan leviämisen hillitsemiseksi. Jyväskylän kaupungin ohjeistuksen mukaisesti myös mummon hoivakoti tiedotti, että vierailut eivät koronatilanteen vuoksi ole mahdollisia, ei sisällä eikä ulkona. Ympärivuorokautisen hoidon osastolla se tarkoitti totaalista tapaamiskieltoa.
Huhtikuun aikana kokeiltiin niin sanottuja ikkunatapaamisia. Omainen saattoi käydä heiluttelemassa ikkunan takana ja puhua puhelimessa asukkaan kanssa. Hieman myöhemmin otettiin käyttöön myös videopuhelut tabletin avulla. Sanottakoon, että huonokuntoisen, -näköisen ja -kuuloisen 98-vuotiaan kanssa näistä ei ollut hirveästi iloa.
Videopuhelu sai mummon lähes kiusaantuneeksi. Katselin ruudulta sairaalasängyn tyynyllä heittelehtivää päätä, jonka oli hankalaa kuulla, nähdä saati ymmärtää, mitä tabletilla tapahtuu, mikä se edes on, ja miksi en yksinkertaisesti voi istua hänen vieressään ja puhua kovalla äänellä selkeästi artikuloiden siihen korvaan, jossa on kuulolaite.
Toukokuussa saatiin iloisia uutisia: pihatapaamiset sallittiin taas, ja kaukaa tulevina minä ja äitini saimme luvan roimasti ylittää suositellun puolen tunnin vierailuajan. Asukkaita saattoi myös viedä kävelylle. Ja heinäkuussa omaiset pääsivät sisälle, oman läheisensä huoneeseen, ihan niin kuin ennenkin. Toki kasvomaski naamalla.
Syyskuun alussa, juuri ennen vierailuani, rajoitukset iskivät taas. Kaupungin tartuntatautien työryhmä antoi suosituksen uudestaan kieltää omaisten vierailut hoivakotien sisätiloissa.
Talven kynnyksellä se aiheuttaa toivottomuutta, kun sadannen kerran selitän, että en voi tulla sisään kahville siksi, ettei korona leviäisi hoitokotiin.
”Että te ette kuolisi.”
”Mitä sen väliä on, mihin sitä kuolee, kun on kuoltava kumminkin.”
Hoivakodin johtaja on hyvin tietoinen sekä asukkaiden että omaisten ahdingosta. Hänen oma äitinsä asuu toisessa laitoksessa, jossa ulkotapaamisetkin ovat olleet kiellettyjä sitten maaliskuun. Johtajan mukaan kaupungin asettamassa työryhmässä päätöksiä käytännössä ohjaava tartuntatautilääkäri on ”hyvin tarkka”. Ja vaikka kyseessä ovat suositukset, niitä on käytännössä pakko toteuttaa.
”Meille on annettu ’vahva suositus’ ja samalla annettu ymmärtää, että kun kaupunki ostaa meiltä palveluita, se myös edellyttää, että suosituksia noudatetaan”, hän toteaa.
”Tässä on tehty valinta, että suojeleminen on tärkeintä.”
Vanhuksilla on perustuslaillinen oikeus turvallisuuteen, mutta myös liikkumisvapaus ja itsemääräämisoikeus. Ihmisoikeuskeskuksen vanhusten oikeuksiin perehtynyt asiantuntija Sanna Ahola pitää erittäin ongelmallisina päätöksiä, joissa turvallisuusnäkökulma jyrää alleen muut ihmisoikeudet.
”Eli miltä ihmisiä loppujen lopuksi suojellaan? Se on relevantti pointti. Haluavatko kaikki sellaista suojelua? Ja voidaanko oikeastaan kieltää ihmisten oikeutta tavata?”, Ahola kysyy.
”Miltä ihmisiä loppujen lopuksi suojellaan?”
Sanna ahola, asiantuntija
Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira muistutti yhdessä Aluehallintoviraston kanssa syyskuun alussa laatimassaan tiedotteessa kuntia siitä, että kansalaisten perusoikeuksia tulee kunnioittaa myös koronan aikana. Vanhusten osalta todetaan, että ihmisten ja heidän läheistensä tapaamisia ja vierailuja kotona ei voi kategorisesti kieltää.
Tätä Ahola pitää oleellisena koko asiassa. Tartuntatautilääkäri voi harkintansa mukaan määrätä karanteeniin yksittäisen henkilön, jolla epäillään tartuntaa.
”Jos tällaista epäilyä ei ole, koko ajattelutavan on lähdettävä siitä, miten voidaan turvallisesti taata tapaamiset.”
Ahola myöntää, että tilanne on monimutkainen, mutta hänen mielestään päätöksiä tehtäessä lähdetään helposti siitä, että oikeudet ovat toistensa kanssa ristiriitaisia, ja siksi huomioidaan turvallisuus ohi itsemääräämisoikeuden.
”Ensisijaisesti pitää pyrkiä turvaamaan kaikki oikeudet.”
Sekä Valviran että Aholan mukaan kunnilla ei siis ole oikeutta tehdä hoivakotien kaikkia asukkaita rajoittavia päätöksiä.
Hoivakodin pihalla tapaan leuasta varpaisiin asti huopiin käärityn mutta pyörätuolissaan arvokkaasti käyttäytyvän entisen rehtorin. Hän toivoisi, että voisimme jutella sisällä. Koronarajoitukset saavat hänet pudistamaan päätään ja kiroilemaan vaimeasti.
Rehtori pitää silti hyvänä, että ”meillä Suomessa on tämmöisiä paikkoja”, mutta ”en voi sanoa, että viihdyn”. Hän arvostaa poikiaan, jotka käyvät usein. Hän on myös ollut vaikuttunut ”näppärästä vehkeestä”, jolla häntä nostetaan sängystä pyörätuoliin ja takaisin. Hoivakodin arjen rehtori kuittaa melko lakonisesti.
”Ilmeisesti on monia säännöksiä, jotka hoitajienkin toimintaan vaikuttavat. Siinä ei ole oikein semmoista jämäkkää järjestystä. Ruokailut ja muut, ne nyt sitten ovat mitä ovat.”
Mies on asunut täällä vasta vähän aikaa, mutta on ehtinyt hiukan tutustua toiseen saman käytävän varrella asuvaan mieheen.
”Mulla on semmoinen käsitys, että hän on häipynyt. Mutta luulen, että jos kysyisin, tuskin saisin tietoa, että mihin”, rehtori arvioi.
”Sitä ei selvästi mitenkään täällä laitoksen sisällä noteerata.”
Hoivakodin mukaan kuolleille kyllä sytytellään kynttilöitä, ja joskus on vierailtu hautajaisissakin.
Mummon kanssa olemme möyrineet kuolema-aiheessa jo yli kymmenen vuotta. Hoivakodin muitakaan asukkaita kuolemasta keskusteleminen – omasta tai jonkun muun – ei saa lainkaan hämilleen. Rehtori liikahtaa peittonsa alla ja irvistää, koska selkään sattuu. Hän toteaa, että ei elämä nyt enää varsinaisesti ole elämisen arvoista.
”Yhtenä päivänä mietin, että jospa yläkerran herra ottais pois. Sitten hetken kuluttua tuntui, että jos tämä nyt kumminkin tässä menee, niin kattois vielä. Toisaalta, ei mulla mitään mahdollisuuksia ole vaikuttaa tähän.”
Mieleeni tulee mies, joka vielä vuosi sitten keskusteli vilkkaasti tällä samalla pihalla, jonne oli kokoontunut asukkaita iltapäivän aurinkoon.
”Me ollaan kaikki täällä aikuisia ihmisiä, eikä voida hirveästi mitään vaatia. Mutta tärkeintä, että me muistamme!” mies huudahti.
Vähän sen jälkeen hänen huoneensa tuuletettiin, pedattiin ja sinne ilmaantuivat jonkun toisen ihmisen kapenevan elämänpiirin vähät viimeiset tavarat. Ehkä raanu, radio, pari koriste-esinettä ja valokuvia.
Ovatko muistot missään niin eläviä kuin muistisairaiden osastolla?
En tiedä, ovatko muistot missään niin eläviä kuin muistisairaiden osastolla. Kuoleman lähestyessä päässä pyörii eletty elämä. Kun 83-vuotiaalta rehtorilta kysyy kuolemanajatuksista, hän kiskaisee kuulijan kauas Karjalan kannakselle, josta pienen pojan matka alkaa vesikelkassa, jatkuu härkävaunussa ja päätyy sotien jälkeisen Suomen jälleenrakennukseen Jyväskylän seudulla. Rehtori puhuu selkeästi, historian vaiheita järjestelmällisesti luotaillen.
”Muistan rakenteelliset asiat. Olen kohtaloa kiittänyt siitä, että mulla on ollut tällainen elämä.”
Seuraavana päivänä iloinen hoitaja tulee sanomaan, että rehtori oli vaikuttanut onnelliselta palatessaan osastolle. Vielä ruokapöydässä hän oli tiedustellut vieressä istuvalta, että millaiseksi teidän elämänne sodan jälkeen muotoutui. Valitettavasti vierustoverin muistisairaus oli jo pitkällä eikä keskustelusta tullut mitään. Hoitajan mielestä olisi hyvä, jos aina välillä kävisin vähän haastattelemassa asukkaita.
”Ihan selvästi siitä tulee tunne, että heidän tarinoillaan on merkitystä!”
Haastattelemani lähihoitajat toivoisivat, että koulutuksessa syvennyttäisiin enemmän kuoleman ja kuolevien kohtaamiseen.
Haastattelemani lähihoitajat toivoisivat, että koulutuksessa syvennyttäisiin enemmän kuoleman ja kuolevien kohtaamiseen. Heillä niitä käsitellään huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi sairaanhoitajilla. Keski-ikäinen naishoitaja muistaa ensimmäisen kohtaamisensa. Kuollut oli oma isä.
Sittemmin kuolema on näyttäytynyt töissä monta kertaa. Hoitaja ei halua, että siitä silti koskaan tulee ”rutiininomaista toimintaa”. Jos asukkaalla on saattohoitopäätös, kuoleman suhteen edetään rauhallisesti. Ihminen siistitään ja omaiset kutsutaan, ”korona tai ei”.
Nainen juttelee hoidettaviensa kanssa kuolemasta vain, jos nämä ottavat sen itse puheeksi. Harva ottaa.
”Silloin he kysyvät, että miksi minun pitää täällä olla, mikä tarkoitus tällä kaikella on. Lopussa voi myös tulla myös omien vanhempien kaipuu. Kyllä täällä välillä äitiä huudellaan…”
Hoitajalle suurin mysteeri ovat ne, jotka eivät enää kommunikoi, ja heidät vuosikausia hoidetaan sinne sänkyyn. Että mitä siellä päässä liikkuu.
Joskus hän tuntee saavansa kontaktin, kun vanhuksen silmistä näkyy tunne.
”Katse voi olla semmoinen lempeä, ja silloin arvaan, että hän on tyytyväinen. Vanhuksen silmät voivat viestiä myös kivuista, mutta entä kuoleman pelosta?”
”Musta tuntuu, että ei. Se on vain sellainen hiljainen toivomus, että pääsisi pois.”
Soitan mummon vanhalle naapurille, joka asuu vielä kotona. Tältä entiseltä postineidiltä on kaikki rakkaimmat kuolleet. Molemmat pojat ja mies, enemmän tai vähemmän yllättäen. Nainen muistaa lapsiaan joka ikinen päivä, mutta ei silti mieti kuolemaa.
”Itse asiassa en pelkää sitä enää, hän sanoo.”
Postineiti haluaa vain, että kuolemasta puhutaan suoraan ja selkokielisesti.
”Kun poika oli sairaalassa, lääkäri totesi yhtenä iltana, että poikasi on ihan muissa maailmoissa. Jos olisin ymmärtänyt, mitä se tarkoitti, en olisi lähtenyt sieltä.”
Nyt nainen asuu koiransa kanssa asunnossa, jonka putkiremontin hän on laskenut maksaneensa 102-vuotiaana. Hän luopui kesämökistään, kun ei saanut enää ruohonleikkuria käyntiin. Lehdestä hän bongaa lähes päivittäin jonkun entisen tuttavan kuolinilmoituksen.
”Saan enää vain huonoja uutisia.”
Mutta postineiti on maalauttanut kotinsa seinälle taulun, pienen elämän ikkunan.
”Vein maalarille valokuvia ja sanoin, että siinä pitää olla nämä kaikki. Punainen mökki, mies pihakeinussa, pojat semmoisina keskenkasvuisina. Ja koira.”
”Tännekö mun pitää tulla kuolemaan?”
Työnnän mummoa pyörätuolissa hautausmaalta takaisin hoivakotiin
”Missä sä haluaisit kuolla?”
”En missään.”
Mummo toivoo vain, että noutaja tulee yöllä. Rauhassa ja lempeänä. Niin kuin elävän tuntuisessa unessa pari vuotta sitten, kun hänen sänkynsä vieressä oli yöllä seissyt mies, hattu kourassa.
Kolme mahdollista tulevaisuutta
Miten vaalia vanhusten kaikkia oikeuksia, Ihmisoikeusliiton asiantuntija Sanna Ahola?
- Valvontaviranomaisten kuuntelu
On tärkeää pitää huolta siitä, että kunnissa tieto valvontaviranomaisten (Valvira, sosiaali- ja terveysministeriö ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos) ohjeista varmasti tavoittaa päättäjät sekä käytännön työn tekijät ja ohjeiden sisältö ymmärretään. - Ei yhtä yli muiden
Kunnissa päätöksiä tekevien on ajateltava asiaa oikeusperustaisesti. Vanhuksilla on turvallisuuteen liittyvän oikeuden lisäksi muitakin oikeuksia, kuten liikkumisvapaus ja yksityiselämän suoja. Ei voida valita vain yhtä oikeutta muiden kustannuksella. - Pohdinnan syventäminen
On hyvä pysähtyä pohtimaan myös päätösten pohjalla olevia asenteita. Koronatilanteessa iäkkäät on eristetty, mutta keski-ikäisillä on vapaus liikkua. Tähän on tietenkin myös ymmärrettäviä syitä, mutta miksi tämä on itsestään selvää?
Teksti Sini Saaritsa
Kuvitus Anna Kiuru
Tämä on ote lokakuun 2020 Ison Numeron artikkelista. Osta omasi kadulta tai verkosta ja lue koko juttu!
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta.
