Herman Raivion esseekokoelma Turvaton tila keskittyy kritisoimaan kritiikittömyyttä ja identiteettipolitiikkaa.
Nyt eletään kokovartalovillasukassa, kaikki on rakentavaa yhdentekevyyttä, valittelee kriitikko Herman Raivio esseeteoksensa Turvaton tila esipuheessa käpyläläisestä nojatuolista käsin. Siksi hän on kirjoittanut ylistyspuheen agonismille, vastustajien hakemiselle ja poleemisuudelle.
Kirjan esseet on jaettu kolmeen kokonaisuuteen: Konflikti, Minä ja Katse. Kiinnostavinta alkuosassa on nykykirjallisuuskritiikkiä ruotiva essee Kirveellä on töitä, oli sen kanssa samaa mieltä tai ei. Se on selviten Raivion alaa.
Muissa ensimmäisten osien esseistä keskitytään muun muassa Baudrillard’n, Žižekin ja Focault’n pohjalta kritisoimaan nykyistä keskustelukulttuuria ja ”valveutuneita”. Niissä käsitellään muun muassa identiteettipolitiikkaa, intersektionaalista feminismiä, naiskirjoitusta ja seksuaalista vapautumispuhetta.
Monet alun kritiikit ovat aihetta seurailevalle tuttuja. Osaa niistä Raivio kehittää eteenpäin ja onnistuu myös herättämään uusia ajatuksia tai kiinnostavaa erimielisyyttä. Mutta usein vaivaa myös tunne, ettei Raivio ole tahtonut oikeasti tutustua kohteeseensa syvemmin ja juuttuu vastustamiseen. Se jää helposti pinnalliseksi, etenkin kun monia aiheista on jo paljon käsitelty.
Esimerkiksi kirjan yhden pääteeman, turvallisen tilan ajattelun analyysi olisi sinänsä kiinnostavaa. Onhan termi levinnyt pienistä feministiklubeista yleiskieleen nopeasti. (Alun perin puhuttiin enemmän turvallisemmista tiloista, koska mikään tila ole täysin turvallinen.) Mutta Raivio oikeastaan vain piruilee aiheesta parin sivun verran ja keskittyy siihen, että feministit ovat määrittelystä eri mieltä kuin Merriam- Webster-sanakirja.
Viimeisessä osassa tyyli muuttuu lempeän itseironiseksi, kun Raivio siirtyy itselleen rakkaisiin aiheisiin: betonibrutalismiin, holokaustikirjallisuuteen ja punkin historiaan. Näistä esseistä punkista kertova on kiinnostavin, muut eivät samalla tavalla tartuta intoa lukijaan.
Selväksi tulee, että on helpompi nähdä moniuloitteisuutta aiheissa, joissa itse on sisällä.
Esipuheesta asti kalvaa tunne, että elämme Raivion kanssa eri todellisuudessa – ja kuten myöhemmin käy ilmi, Kirsi Pihan kanssa samassa. Raiviosta väittelyn välttely ja konsensukseen pyrkiminen on aikaamme määrittelevä tekijä. Hän kaipaa televisioon takaisin Turkan ja Donnerin kaltaisia hahmoja ja valittelee, ettei kulttuuri enää shokeeraa. Erimielisyyksiä tarvitaan lisää, trollitkin vain laajentavat keskustelua.
Kirjoittajan tyyliä lainaten: No niin, Herman, vilkaise ympärillesi. Ehkä kaikkien todellisuus ei tunnu yhtä turvalliselta kuin nojatuolistasi käsin vaikuttaa.
Turvallisuuspuhetta ehkä on enemmän, mutta katulehdestä katsottuna maailmassa kyllä riittää vihaa, vastustajia ja vihollisuuksia. Kun luen kirjaa, Suomen päämedioissa kohkataan päiviä koulukonsertin perumisesta ja somessa ravintosuosituksista. Yhdysvalloissa valitaan trolli presidentiksi. Pommit lentävät.
Tässä kontekstissa itseisarvoinen vastakkainasetteluiden hakeminen jo niin paljon niitä herättävistä aiheista tuntuu turhan tutulta. Siksi tarkoituksellinen poleemisuus tai naljailu kirjassa ärsyttää, mikä toki varmaan on osin tarkoituskin.
Sanoisin että asiallista debattia, ja sitä Raivion inhoamaa ymmärrystä, peräänkuulutetaan nyt niin paljon juuri siksi, että se on katoava luonnonvara. Jos siitä ei saa riittävästi adrenaliinia, suosittelen vuorikiipeilyä.
Veera Vehkasalo
Tämä on näytejuttu joulukuun 2024 – tammikuun 2025 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. 13 vuoden aikana Ison Numeron myyjät ovat ansainneet työllään yli 1,8 miljoonaa euroa tuloja.