Valistusfilosofit jakoivat ihmiskunnan kehityskertomuksen suurpiirteisesti kahteen osaan. Ensin oli luonnontila, jossa nopeat söivät hitaat ja olosuhteet ja ominaisuudet määräsivät sen, kuka pääsi jatkamaan elämäänsä ja sukua – elämän ja suvun jatkamisen ollessa ainoa asia, mistä kukaan rohkeni haaveilla.
Sitten, pikkuhiljaa, ihmiskunta siirtyi erinäisten yhteiskuntasopimusten piiriin. Olipa kyseessä sitten absoluuttinen monarkia tai demokraattinen kaupunkivaltio, luonnontilan ylle asetettiin lakeja ja instituutioita, jotka lopettivat kaikkien sodan kaikkia vastaan ja mahdollistivat energian käyttämisen muuhunkin kuin ravinnonhankintaan ja kamppailuun. Näin tulivat mahdollisiksi sellaiset länsimaiset perusarvot kuin henkinen kasvu ja edistys.
Valistusfilosofien tarina on aivan väärin ja kolmessasadassa vuodessa se onkin hautautunut kritiikkeihin ja korjauksiin. Oma kritiikkini on tämä: luonnontila ei ole mennyt mihinkään vaan jatkuu yhä. Ihminen on edelleenkin olemassaolon oikeudesta kamppaileva pelokas olento. Hän kärsii ja kamppailee riippumatta siitä, onko kärsimiselle ja kamppailulle absoluuttista, eksistentiaalista tarvetta.
Olimmepa miten rikkaita ja hyvinvoivia tahansa, tuppaamme kuitenkin elämään veren maku suussa. On ikään kuin niin, että tämä valistunut yhteiskuntamme kyllä kehottaa meitä edistymään ja kehittymään, mutta pelkästään yksilöinä – ja yksilö on aina yksin, siis perustavassa ristiriidassa toisien yksilöiden kanssa.
Esimerkiksi näin: tulen taloudellisesti toimeen ja teen palkitsevaa työtä. En kuitenkaan ole yhtä rikas kuin naapurini, joka asuu omakotitalossa ja ajaa mersua (itse asun kaupungin vuokra-asunnossa), joten kasaan itselleni enemmän ja enemmän tehtäviä. Saatan kyllä rikastuakin, mutta palan samalla loppuun.
Tai näin: olen fyysisesti ja henkisesti terve, mutta en kuitenkaan ihanteellisen laiha tai ihanteellisen lihaksikas, ja tämä kalvaa minua niin, etten osaa olla tyytyväinen. Käytän siis vuosikausia salilla raatamiseen. Käytän joitakin kymmeniätuhansia kosmeettiseen kirurgiaan.
Olimmepa miten rikkaita ja hyvinvoivia tahansa, tuppaamme kuitenkin elämään veren maku suussa.
Näinkö toimii valistunut yksilö? Kyllä, tänä supersankarielokuvien aikakautena, mutta niin tehdessään hän unohtaa sen perustavan tosiseikan, että ihmisyys määrittyy vain ja ainoastaan suhteessa toisiin. Tästä unohduksesta seuraa yhteismitattomien yksilöllisten luonnontilojen loputon jatkumo – toiselle köyhyyden, toiselle voitontavoittelun sanelema kamppailu.
Avuksi kaivataan ainakin yhä enemmän ja yhä radikaalimpaa ihmisten keskinäisien riippuvuuksien tutkimusta – ja alati avautuvaa, vilpitöntä ja häpeämätöntä puhekulttuuria. Kenties silloin paljastuu, että elämä vahvuuksineen ja vaivoineen on aina jaettua.
Pauli Tapio on runoilija ja kääntäjä.
Tämä on Ison Numeron ilmainen näytejuttu, joka on julkaistu alunperin kesäkuussa 2019. Osta lehti kadulta ja tue myyjän työtä.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta.
