Susanna Hast yritti kirjoittaa luovuudesta, mutta päätyi siihen, että ihmisen täytyy laskeutua tyhjyyteen tehdäkseen teoksen, jota ei oikeastaan voi tehdä.
Kirjoittaminen on ollut jo ainakin kuuden kuukauden ajan minulle vaikeaa. Tunnen itseni huijariksi. En saa muotoiltua ajatuksia. Olen turhautunut ja epävarma. En saa nautintoa siitä, mistä piti tulla pelastukseni.
Kaipaan aikaa, jolloin kirjoitin kuin riivattuna. Kirjoitin joka välissä, en voinut lopettaa, en välittänyt metelistä tai ruumiin kolotuksista. Kirjoittaminen ei ollut vallassani. Tämä kuulostaa ristiriitaiselta, mutta yksinäisyydessäni – kirjoittaessani itsestäni, musertuneena, jakaantuneena – tunsin olevani vähiten harhojeni vanki. Kirjoittaessani elämästäni tunsin näkeväni vihdoin itseni ulkopuolelle, olevani enemmän osa jotakin yhteistä. Tuota tunnetta olen yrittänyt tavoittaa, mutta en ole onnistunut.
Mutta kirjoitinko tosiaan hurmiossa, antautuneena jollekin suuremmalle voimalle, nauttien siitä miten kipu ensin iski ja sitten helpotti? Vai oliko sellainen vimma vain hetkittäistä? Oliko kirjoittaminen kuitenkin enimmäkseen turhauttavaa ja epävarmaa? Minunhan piti poistaa kymmeniä tuhansia sanoja epäoleellista saivartelua. Vaikka pidin tekstiä elämän ja kuoleman kysymyksenä, olen ihan hieman saattanut idealisoida kirjoittamisen kokemusta.
Toivon aina, että taiteen tekijät kertoisivat myös epäonnistumisistaan ja arkisista vaikeuksistaan, sillä pääni on täynnä erilaisia haavekuvia, joista yksikään ei rohkaise minua, mutta silti ne ovat jumittuneet päähäni.
Patti Smith hämärässä kahvilassa. Hän on juuri tilannut kupin mustaa kahvia ja istuutunut nurkkapöytään kirjoittamaan muistikirjaansa, kuinka hän kadotti mustan vanhan takin, jonka ystävä oli antanut hänelle.
Tom Waits ajelemassa autollaan. Hän kuulee mitä kauneimman melodian, mutta luopuu tästä taivaan lahjasta, koska hän ei voi kirjoittaa sitä ylös autonratissa.
Vaaleat verhot lepattamassa kesäisessä aamutuulessa, eteerinen kirjoittaja ilman välilevyn pullistumaa, eteenpäin työntyviä hartioita ja pakonomaista tarvetta räplätä puhelinta minuutin välein.
Nämä kuvat eivät ole totta. Mutta juuri tämän epätoden tunnun haluan, lähestulkoon ihmeen. Sillä onnistuin kirjoittamaan, koska se ei tuntunut todelta. Ei tuntunut todelta kirjoittaa, mitä kirjoitin. Mikään sen jälkeen ei ole tuntunut todelta ja minulle se sopii.
Tämä vaikeus tuntuu todelta.
Odotan, että teksti tulisi luokseni. Luen, jotta se tapahtuisi. Kirjoitan, jotta se ilmestyisi. Jotakin on tapahduttava, mielellään mullistus.
En näe syytä kirjoittaa upean kielen takia – en taitaisi osatakaan sellaista. En liioin ole kiinnostunut juonesta tai henkilöhahmoista. Ranskalainen kirjailija Édouard Louis sanoi Helsinki Litin haastattelussa toukokuussa, että ehkä kirjallisuuden tehtävä on saada meidät näkemään sen, minkä tiedämme mutta emme halua nähdä.
Kirjailijana tehtäväni on nähdä kirjoittamisen avulla. Alussa en näe juuri mitään, mutta kirjoittaessani lähestyn sitä mikä on pinnan alapuolella, tietämäni takana. Joudun katsomaan kunnes tekee pahaa, kunnes näen kaavan, joka järjestää asiat sellaiseen muotoon, että voin kertoa vaikeimmin kerrottavan.
Otsikoin tämän ”luovuudesta” mutta olen tähän saakka onnistunut välttämään tuota sanaa. Yritän välttää sitä edelleen ja ehdotan korvaavia sanoja sille (luovuuden) puutteelle, jota koen näinä aikoina.
”Kirjoittaminen lähellä kuolemaa.” Hélène Cixous’n vanavedessä kulkien kysymys oli siitä, miten saavuttaa palamispiste, viimeinen hetki, ja ilmaista se, mitä et ole koskaan uskaltanut ilmaista?
Se ei ole äänekästä ilmaisua, pikemminkin rajattua ja odottavaa. Haluan aina kuulla hiljaisen ihmisen ajatukset, koska jokin pidättelee häntä. Sitten kun suu vihdoin avautuu, hän ottaa riskin. Tunnistan sen riskiksi juuri siksi, että hän ei ole tätä ennen ottanut tilaa. Ehkä hän ei ole saanut suunvuoroa eikä sitten enää halunnut sitä. Tai hän on pelännyt sanovansa jotakin väärin, tai pelännyt katuvansa myöhemmin omaa hölötystään.
On riski tuoda esiin se, mitä ei haluta nähdä. En tarkoita, että se olisi rohkeaa. Ei hän ensin pelkää ja sitten rohkaise mieltään. Hän luopuu itsensä suojelusta, todennäköisesti pakon edessä.
Luovuus ja riski (joka ei vaadi rohkeutta vaan itsestään luopumista) ajatellaan yksilöllisinä ominaisuuksina, vaikka molemmat ovat rakenteellisia kysymyksiä. On helpompaa ottaa riski, jos siihen on varaa. On helpompaa olla luova, jos siihen on varaa.
Siksi luovuus haiskahtaa yläluokkaiselta. Suurimmalle osalle maailman ihmisistä luovuus tarkoittaa jokapäiväistä selviytymistä, pelkkää elossa pysymistä. Köyhän luovuutta voikin ylistää sellainen ihminen, joka on menestynyt ja varakas.
Olen itsekin sortunut ajattelemaan, että juuri nurkkaan ajettuna minusta on ollut johonkin. Mutta tarkempi katse paljastaa, että minulla on ollut rahaa, koulutus ja kulttuurista pääomaa, joka on mahdollistanut riskin ottamisen.
Eikä luovuus ole itsessään ihailtava ominaisuus. Onhan erilaisten alistavien järjestelmien rakentaminen ja niiden piilottaminen näkyvistä vaatinut luovuutta. On arvioitava myös luvuuden tarkoitusperiä.
Kirjoitin kaiken mitä minusta irtosi. Olen ajatellut tyhjentyneeni kuoleman lähellä. Tietenkään en koe totaalista tyhjyyttä. Tyhjyyttä ei ole puhtaassa muodossa, tai ei ainakaan psyykkisenä tilana. Tyhjentymistä voi tapahtua meditaatiossa tai avantouinnissa. Mutta myös taiteen sisällä.
Kollektiivisessa lauluimprovisaatiossa olemme tehneet harjoitusta, joka alkaa hiljaisuudesta. Kutsumme sitä tyhjyydeksi (void). Tyhjyys tarkoittaa hiljaisuuden lisäksi hallinnasta, hierarkioista, kritiikistä, vertailusta ja arvottamisesta luopumista. Joku aloittaa äänen sitten kun siltä tuntuu. Muut liittyvät mukaan kun haluavat, sellaisella äänellä kuin haluavat. Laululla ei ole mitään suuntaa, äänet vain lisääntyvät, vähenevät, riitelevät tai tukevat toisiaan. Lopetamme sitten kun on taas hiljaista.
Tapahtuma on hetkellinen. Ääni katoaa. Sitä ei nauhoiteta. Siitä ei tehdä teosta eikä sille ole yleisöä. Unohdan sen, mitä loimme, melkein välittömästi. Jos joskus muistan jotakin ja yritän kirjoittaa sanoja tai muistella melodiaa, siitä ei synny mitään. Mitään ei ole hyödynnettävissä, en voi ottaa takaisin edes omaa panostani. Kyseessä on tapahtuma, jossa ei ole luovuutta. Äänen tuottaminen tässä tilanteessa ei vaadi edes rohkeutta – mukana voi vaikka vain hengittää – ja kuitenkin merkityksellisempää taiteellista tapahtumaa minun on vaikea keksiä. Se paljastaa minut täydellisesti.
Lauloin viimeksi ystäväni Louisen kanssa muutama viikko sitten. Olemme tavanneet vain zoomissa laulun merkeissä. Lauloin jotakin tämän tapaista: kuolleita lintuja tippuu taivaalta, pieniä mustia siipiä tylysti maan pinnalla.
Sanoin Louiselle, että laulaessani näen aina pimeitä näkyjä, kuten tänään: linnut putoamassa kuin pienet pommit. Hän kertoi minulle englantilaisesta runoilijasta Siegfried Sassoonista. Hänen väkivaltaiset runonsa todistivat ensimmäisen maailmansodan mieletöntä raakuutta, mutta niiden kirjoittaminen lakaisi hänen sieluaan. ”Runojen kirjoittaminen kauheista näytistä lakaisi hänen sieluaan, miten kaunista”, hän sanoi.
Sielussani on vielä lakaistavaa. Siellä on aina kirjoitettavaa. Jotakin on aina jo alkanut. On kuitenkin uskallettava päästää irti vanhasta, luovuttava itsestään uudestaan.
Teksti Susanna Hast
Kuvitus Mirkka Hietanen
Tämä on näytejuttu heinäkuun 2023 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2022 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen noin 280 hengelle.
