39-vuotias Bahar Mozaffari on iranilainen, suomalainen, äiti, vaimo, ystävä, kollega ja nyt myös vuoden pakolaisnainen 2017. Ennen kaikkea hän on kuitenkin nainen ja feministi, joka päättää itse omasta elämästään ja rohkaisee muita naisia tekemään samoin.
Kesällä 2016 Bahar Mozaffarin puhelin soi. Kolme hänen koulutuksessaan käynyttä naista oli saanut opiskelupaikan korkeakoulusta. Naiset olivat etsineet Mozaffarin henkilökohtaisen numeron internetistä saadakseen kiittää häntä erikseen ja kertoakseen, että opiskelemaan pääsy oli hänen ja hänen koulutuksensa ansiota.
Mozaffari ei auttanut naisia lukemaan pääsykokeisiin, ei täyttänyt heidän hakulomakkeitaan eikä kertonut heille, mitä pääsykokeiden kysymyksiin tulee vastata. Sen sijaan hän teki jotain paljon tärkeämpää: auttoi heitä unelmoimaan.
Bahar Mozaffari toimii naisjärjestö WILPF:n (The Women’s International League for Peace and Freedom) Suomen-osastolla vapaaehtoisena kouluttajana ja suunnittelijana maahan muuttaneiden naisten kotoutumiseen valmistavissa koulutuksissa. Varsinaisessa päivätyössään TE-toimistossa Mozaffari alkoi aikanaan pohtia, mitä se oikea kotoutuminen oikeastaan edes on.
”Huomasin, että vaikka naiset osallistuivat kotoutumiskursseille, he eivät silti millään kotoutuneet. Heidän käsityksensä kulttuuristaan ja roolistaan siinä heijastuivat edelleen jatkuvasti heidän elämäänsä. Pelkkä suomen kielen oppiminen ei tee kenestäkään suomalaista. Kaikki lähtee omasta identiteetistä. Näissä koulutuksissa naiset saavat mahdollisuuden rakentaa itsensä uudelleen.”
Monet koulutuksiin osallistuvat naiset tulevat kulttuureista, joissa naisten asema on erittäin heikko. Tilaisuuksien tarkoituksena onkin keskittyä naisten oman minäkuvan hahmottamiseen, identiteetin löytämiseen ja siihen, millainen naisen rooli on Suomessa.
Helmikuussa 2017 Mozaffarin puhelin soi jälleen. Puhelimessa on tällä kertaa Suomen Pakolaisavun tiedottaja. Bahar Mozaffari saa kuulla, että hänet on valittu vuoden pakolaisnaiseksi.
Kyseessä on järjestön vuosittain myöntämä tunnustus poikkeuksellista aktiivisuutta ja positiivista asennetta osoittaneelle pakolaiselle. Palkinnon on aiemmin saanut muun muassa kansanedustaja Nasima Razmyar. Sen tarkoituksena on kannustaa pakolaisia ja keräämään rohkeutta toteuttaa unelmansa.
Bahar Mozaffari oppi itse unelmoimaan jo Iranissa isänsä Ahmadreza Mozaffarin opastuksella. Lukio-opettajana toiminut isä työskenteli ihmisoikeuksien puolesta ja pyrki rikkomaan käsityksiä miesten ja naisten välisistä eroista muun muassa kääntämällä feministisiä ja ihmisten välistä tasa-arvoa käsitteleviä artikkeleita ja kirjallisuutta farsin kielelle.
Tästä hän sai maksaa vapaudellaan. Mozaffarin isä istui vankilassa poliittisena vankina kuusi vuotta ennen vuoden 1978 vallankumousta ja vielä kuusi vuotta vallankumouksen jälkeenkin.
Isän intohimo feminismiä kohtaan tarttui myös Mozaffariin. Isä kuoli vuonna 2000, ja äidiksi tultuaan vuonna 2003 Mozaffari uskalsi aloittaa oman osansa työssä naisten puolesta. Hän aloitti vapaaehtoistyön maan alla toimivassa järjestössä, joka auttoi Iranissa asuvia paperittomia afgaaninaisia. Työ oli tehtävä salassa, sillä se oli vastoin hallituksen tahtoa. Kiinnijäämisestä uhattiin kuolemantuomiolla.
Eräänä päivänä Iranin tiedustelupalvelu kutsui Mozaffarin kuulusteluun selvittääkseen tämän kytköksiä järjestöön, jossa hän toimi. Mozaffari oli tehnyt virheen ja käynyt järjestön verkkosivuilla omalla tietokoneellaan. Ensimmäisellä kerralla sivustovierailu saatiin naamioitua vahingoksi.
Kuulustelukutsun jälkeen Mozaffari vieraili järjestön sivuilla vain nettikahviloiden koneilla. Kun kutsu kuulusteluun tuli kuitenkin vielä toisen ja kolmannen kerran, 26-vuotias Mozaffari päätti paeta 16 kuukautta vanhan poikansa kanssa Turkkiin. Siellä he saivat YK:n järjestämän pakolaisstatuksen ja kuntapaikan Espoosta.
Mozaffari on asunut Suomessa nyt yli kymmenen vuotta. Iraniin hän ei voi eikä tahdo palata enää koskaan. Käräjäoikeudessa asti puitu ero silloisesta aviomiehestä vuonna 2009 sinetöi uuden kohtalon: Mozaffari on nyt vapaa tekemään ja ajattelemaan miten tahtoo. Se oli myös hänen isänsä toive.
”Vaikka isäni teki valtavasti työtä feministisen ajattelun puolesta, hän toivoi, että pystyisin itse vielä parempaan. Hän korosti aina sitä, että minun olisi opittava kyseenalaistamaan miehiä, myös häntä ja hänen sanojaan feminismistä. Isäni ymmärsi itsekin, ettei voisi miehenä kertoa minulle, mitä minun tulee naisena tehdä ja miten minun kuuluu ajatella.”
Mozaffari onkin rakentanut Suomessa itsensä ja identiteettinsä huolella uudelleen. Isän rohkaisevat sanat toimivat edelleen Mozaffarin inspiraationa. Ehkä siksi naiseus on noussut hänen elämänsä avainsanaksi.
Jokainen nainen saa määritellä naiseutensa itse, Mozaffari sanoo. Sanan henkilökohtainen merkitys selvisi hänelle itselleenkin vasta silloin, kun hän pakeni Iranista. Niihin aikoihin hänen miespuolinen ystävänsä antoi hänelle lahjaksi kirjan, joka käsitteli naiseutta. Ystävä kehotti Mozaffaria tutustumaan omaan vartaloonsa.
”Miten sinä voit sanoa taistelevasi naisten puolesta, kun et edes tiedä, mitä sinun omaan naiseuteesi kuuluu?” ystävä sanoi. Ja hän oli oikeassa.
Iranissa seksuaalisuus on tabu. Mozaffari ei koskaan suudellut aviomiestään eikä katsellut itseään peilistä. Naiseudesta ei saanut nauttia.
Nyt Mozaffari ymmärtää, että naiseuteen kuuluu myös oman vartalonsa tunteminen ja siitä nauttiminen. Vartalo ei kuulu kenellekään muulle kuin naiselle itselleen. Ja vartaloaan saa myös rakastaa. Tai olla rakastamatta. Vapaus päättää itsestään on toinen Mozaffarin tärkeimmistä arvoista.
Yksi asia on Mozaffarin mielestä kaikille naisille pakollista: on osattava unelmoida.
Mozaffarin koulutuksissa uuden elämän rakentaminen ja unelmointi aloitetaan jo ensimmäisen tapaamiskerran esittelytilanteessa. Se, kuinka itsensä esittelee, on vahvasti omaan identiteettiin sidottua.
”Monet aloittavat itsensä esittelyn kertomalla siitä, mistä heidän perheensä on kotoisin, kenen kanssa he ovat naimisissa ja mitä työtä heidän miehensä tekivät kotimaassaan. He eivät välttämättä laske itseään mukaan perheeseen ollenkaan.”
Onnistuneen koulutuksen päätteeksi kaikki siihen osallistuneet naiset ovat tutustuneet itseensä ja unelmiinsa ja saaneet myöös palon toteuttaa ne. Useimmilla ei ole koulutuksen alussa unelmia ollenkaan. Silloin unelmien etsiminen aivojen sopukoista tai niiden keksiminen tulee kotiläksyksi.
”Heillä ei ole ollut aiemmassa elämässään edes lupaa ajatella, ovatko he onnellisia vai tyytymättömiä. Mistä silloin voi unelmoida? Erityisen liikuttavaa on se, kun joku ymmärtää koko tähänastisen elämänsä menneen hukkaan.”
Mozaffari joutui itse ensimmäistä kertaa naimisiin 19-vuotiaana perheen köyhyyden vuoksi.
Avioliitto oli onneton. Mozaffarin tehtävänä oli vain olla hyvä vaimo ja palvella miestään. Mozaffarin mies oli vaikutusvaltaisesta ja rikkaasta suvusta. Rahasta ei ollut puutetta, mutta sitä Mozaffari ei edes olisi kaivannut. Hän tahtoi vain menettämänsä vapauden takaisin.
Mozaffarin mukaan monet Iranissa asuvat vaimot, jotka ovat samassa tilanteessa kuin hän oli, eivät osaa edes kuvitella voivansa elää toisin. Isänsä aatteiden vuoksi Mozaffari tiesi siitä toisesta elämästä ja maailmasta, jossa naiset ovat vapaita. Se johti masentumiseen ja epätoivoon.
”Minun oli tehtävä valtavasti töitä, ettei tyytymättömyyteni paljastunut. Muuten minut olisi leimattu hulluksi.”
Mozaffari on sitä mieltä, että naisten oikeuksien toteutumisesta ovat vastuussa nimenomaan naiset itse. Naiset eivät voi olettaa, että tasa-arvoinen maailma rakennetaan heitä varten, vaan heidän on oltava itse mukana rakennustalkoissa.
”Meidän on päästettävä irti tästä ajattelusta, että naiset olisivat tasa-arvokysymyksissä kohteena. Ei se mene niin. Meidän on oltava subjekteja ja tehtävä itse töitä etujemme puolesta. Jokaisen naisen olisi joka päivä kysyttävä itseltään, mitä he tahtovat yksilöinä edustaa. Esimerkiksi minä herään päivittäin ajatellen, että tahdon edustaa tulevaisuutta ja uutta maailmaa.”
Mozaffarin kuvaamassa uudessa maailmassa vallitsee rauha, joka on saavutettu kaikkien yhteistyöllä. Myös Suomen maahanmuuttoon liittyvät konfliktit korjaantuvat hänen mukaansa vain kollektiivisella panostuksella.
”Olen itse joutunut seuraamaan Suomen maahanmuuttopolitiikan vaikutuksia ja turvapaikanhakuprosesseja hyvinkin läheltä. On todella harmillista, että olemme siinä pisteessä, että turvapaikanhakijat joutuvat turvautumaan viikkoja kestäviin mielenilmauksiin ja äärimmäisiin vaihtoehtoihin.”
Mozaffari on seurannut mielenilmausta Helsingin Rautatientorilla ja tietää tilanteen turhauttavan monia.
Hän kuitenkin painottaa, että jos vastapuolet eivät suostu ymmärtämään toisiaan, rauhaa ei koskaan saavuteta. Kaikkien tekojen ja sanojen takana on aina jokin syy, jota ymmärtämällä ollaan lähempänä ratkaisua.
”Me emme esimerkiksi voi ylenkatsoa niitä tunteita, joita maahanmuuttovastaisilla ihmisillä on. He pelkäävät, aivan samalla tavalla kuin turvapaikanhakijatkin pelkäävät. Molemmilla on siihen täysi oikeus. Ne teot, joihin pelon tunteet voivat johtaa, ovat asia erikseen.”
Mozaffarin ihanneratkaisussa ei ole häviäjiä. Hän toivoo kaikkien ymmärtävän, että taistelu Suomessa on turhaa – sitä tapahtuu jo ihan tarpeeksi maailmalla kuten Syyriassa. Kestävintä olisi, jos kaikki liittyisivät samaan joukkueeseen, sillä perimmäinen tavoite on kuitenkin sama: rauha.
Vuoden pakolaisnainen -tunnustuksen myötä Mozaffari toivoo voivansa edistää entisestään sitä, että jokainen Suomeen muuttanut nainen löytäisi itsensä ja sisäisen voimansa. Voiman löytäminen voi olla helpompaa, kun sitä etsii yhdessä jonkun kanssa. Mozaffari itse sopeutui Suomeen ystävänsä Pirjon avustuksella.
”Pirjo ei yrittänyt leipoa minusta suomalaista. Hän auttoi minua suhtautumaan asioihin järkevästi. Ja opetti hän minut kiroilemaankin. Rakastan Pirjoa niin paljon! Hän on minulle yhtä tärkeä kuin mieheni.”
Mozaffarin mielestä olennainen osa kotoutumista on vuorovaikutus kantasuomalaisten kanssa. Jokaiselle on oma pirjo tuolla jossain.
”Emme saa jäädä oman kulttuurimme vangiksi. Kahden eri kulttuurin yhdistymisestä voi syntyä jotain uutta ja parempaa.”
Mozaffarin kotona on käynyt juuri näin. Hän ja hänen iranilaissyntyinen miehensä Masoud ovat löytäneet rakkauden ja parisuhteen, joka ei olisi koskaan ollut mahdollinen Iranissa. Suomalaisuus on tuonut suhteeseen vapautta, rehellisyyttä ja suoraselkäisyyttä. Tällä kertaa Mozaffari kosi miestään itse.
”Olin vapaa ennen naimisiinmenoa ja olen vapaa nyt. Olemme tasavertaisia ja voimme puhua toisillemme kaikesta. Rakastan sitä, että saamme olla eri mieltä ja riidellä!”
Masoud on Mozaffarin pojalle kuin oma isä. Avioparilla on myös vuonna 2014 syntynyt yhteinen tytär.
”Tyttäremme on jo nyt peloton ja rohkea. Näyttää oikein lupaavalta.”
***
INFO
- Bahar Mozaffari sai Suomen Pakolaisavun myöntämän Vuoden pakolaisnainen -kannustuspalkinnon keväällä 2017.
- 39-vuotias, syntynyt Iranissa. Tullut Suomeen kiintiöpakolaisena vuonna 2006.
- Työskentelee TE-toimistossa maahanmuuttajien parissa. Työskenteli vuoden 2016 ELY-keskuksessa maahanmuuttajatyön erikoissuunnittelijana.
- Suunnitellut ja toteuttanut kotoutumiseen valmistavia kursseja maahanmuuttajanaisille The Women’s International League for Peace and Freedom -järjestön Suomen osastolla.
- Asuu Espoossa aviomiehen ja kahden lapsen kanssa.
Teksti Jasmina Kauta
Kuvat Tanu Kallio
