Aimal Hakimi joutui odottamaan vuosia, ennen kuin hänen perheensä sai luvan muuttaa Suomeen. Nykyään perheiden yhdistäminen on helpottunut, mutta se vaatii rahaa, nopeaa toimintaa ja tietynlaisen perheen.
Kun helsinkiläinen Hilai Babakarkhil näki miehensä lentokentällä, hän jähmettyi. Hän ei voinut liikkua eikä sanoa mitään, tuijotti vain.
Hän oli pitkään luullut, että ei näe miestään enää koskaan. Siinä mies nyt kuitenkin seisoi, elävänä Intiassa New Delhin lentokentällä. Se tuntui uskomattomalta.
Babakarkhilin mies Aimal Hakimi näki vaimonsa hämmennyksen ja kaappasi vaimon syleilyynsä. Pian heidän luokseen riensivät pariskunnan lapset, Fatema ja Amena Babakarkhil.
Hilai Babakarkhil ja Aimal Hakimi olivat nähneet toisensa viimeksi seitsemän vuotta aikaisemmin, kun Hakimi joutui lähtemään Afganistanista. Fatema oli silloin vuoden ikäinen. Amena oli äitinsä vatsassa eikä ollut tavannut isäänsä muuten kuin videopuhelun välityksellä ennen tätä hetkeä lentokentällä.
Intiassa he tapasivat, koska he halusivat hakea Hakimille ja lapsille lupaa muuttaa Suomeen. Hakimi oli vuosien taistelun jälkeen saanut Suomesta oleskeluluvan, ja nyt heidän oli mahdollista hakea perheenyhdistämistä.
Tuohon aikaan afganistanilaisia lähin perheenyhdistämisasioita hoitava Suomen suurlähetystö oli Intiassa, joten Hakimin perheen piti matkustaa sinne viemään tarvittavia asiakirjoja.
Matka oli pitkä ja kallis, mutta pian vaimon ja lasten paperit saataisiin kuntoon ja he voisivat matkustaa Suomeen Hakimin luokse.
Niin he silloin uskoivat.
Jos Hakimi olisi tiennyt,
että perheen jälleennäkemistä täytyy odottaa niin kauan,
hän ei olisi lähtenyt yksin.
Aimal Hakimi pakeni kotimaastaan, koska taleban uhkasi hänen henkeään. Lähtiessään hän ei tiennyt, mihin päätyisi. Hän kuitenkin luotti siihen, että pääsisi johonkin turvalliseen maahan ja että hänen vaimonsa ja lapsensa voisivat pian muuttaa hänen luokseen.
Jos Hakimi olisi tiennyt, että perheen jälleennäkemistä täytyy odottaa niin kauan ja se vaatii niin paljon sinnittelyä kuin se lopulta vaati, hän ei olisi lähtenyt yksin.
”Minä olin turvassa, mutta perheeni ei ollut.”
Hakimi vietti ensin Pakistanissa kaksi viikkoa ja sen jälkeen Dubaissa kaksi kuukautta. Euroop-
pa vaikutti kuitenkin turvallisemmalta, joten hän matkusti vielä pitkän matkan Venäjälle ja sieltä Suomeen. Monet vakuuttivat, että Suomeen kannatti jäädä.
Elämä vastaanottokeskuksessa ja vieraassa maassa ei ollut helppoa. Kaikki oli uutta ja vierasta, ihan kaikki, mutta vaikutti kuitenkin hyvältä.
Hakimi haki oleskelulupaa pian Suomeen saapumisen jälkeen. Maahanmuuttoviraston eli Migrin päätös oli kielteinen. Hän sai vielä useita kielteisiä päätöksiä sekä Migristä että oikeudesta. Lopulta Migri päätti karkottaa Hakimin Irakiin.
Miksi Irakiin, sitä hän ei edelleenkään tiedä. Hänellä ei ole maahan mitään kontaktia. Hän ei ole edes käynyt siellä.
Hakimi oli yhteydessä lukuisiin eri tahoihin, muun muassa turvapaikanhakijoita auttaviin aktiiveihin ja pariin kansanedustajaan. Kaikki sanoivat, että päätöksen täytyy olla virhe.
Kun asia oli kesken, Hakimin vaimo ja lapset eivät voineet seurata miestään Suomeen.
Tutkija ja aktivisti Sanna Valtoselle Aimal Hakimin tilanne on tuttu. Hän on auttanut turvapaikanhakijoita monta vuotta ja perustanut ystäviensä kanssa sitä varten yhdistyksen, Turvapaikanhakijoiden tuki ry:n. Palkkatyössään Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa IDA-hankkeessa hän tutkii paperittomien ja lupalimboihin juuttuneiden arkea ja sitä, miten dataistuminen haavoittaa heidän arkeaan.
Dataistuminen tarkoittaa sitä, että ihmisen toiminnasta muodostuvaa tietoa kerätään ja käytetään yhteiskunnan eri alueilla.
Valtonen on kuullut lukuisia surullisia tarinoita ihmisistä, joille perheenyhdistäminen on ollut vaikeaa tai mahdotonta.
Hän on esimerkiksi vierestä seurannut somalialaisen perheen taistelua oleskeluluvista. Mies palautettiin Unkariin, jossa hänelle oli myönnetty aikaisemmin turvapaikka. Nainen sai jäädä Suomeen, mutta tilapäisellä luvalla. Nyt perhe on erossa toisistaan, eikä perheenyhdistäminen Unkariin ole mahdollista.
Perheenyhdistämisellä tarkoitetaan sitä, että Suomessa oleskeluluvalla oleskelevan ihmisen muualla asuville perheenjäsenille haetaan lupaa muuttaa Suomeen. Perheenjäseniksi katsotaan vakiintunut puoliso ja alaikäiset lapset.
Kun lupaprosessit venyvät vuosien mittaisiksi, hakijan lähtömaahan jääneet lapset saattavat tulla täysi-ikäiseksi. Sanna Valtonen on tavannut monia perheitä, joiden lapset eivät ole siksi päässeet Suomeen.
Esimerkiksi eräällä Suomeen tulleella afganistanilaismiehellä oli Afganistanissa vaimo ja 5 lasta, joista yksi oli ennättänyt täyttää 18 vuotta. Vaimo sai luvan tulla Suomeen neljän alaikäisen lapsensa kanssa, mutta hänen olisi pitänyt jättää täysi-ikäinen lapsensa Afganistaniin, yksin talebanin johtamaan maahan.
Sanna Valtosen mukaan perheenyhdistäminen varsinkin Afganistanista on helpottunut huomattavasti viimeisen vuoden aikana. Jos matkustusasiakirjat ovat kunnossa ja prosessiin on riittävästi rahaa, perheenyhdistäminen on suhteellisen helppoa niille turvapaikan saaneille, jotka haluavat saada Suomeen niin sanotun vanhan puolisonsa ja alaikäisiä lapsiaan ja jotka hakevat perheenyhdistämistä tietyn aikarajan sisällä.
Vanhalla puolisolla tarkoitetaan puolisoa, jonka kanssa Suomessa olevalla on ollut vakiintunut suhde jo ennen Suomeen tuloa.
Jos puoliso on tuore tai jos lapset tai osa heistä ovat täysi-ikäisiä, tilanne mutkistuu. Ongelmia tulee silloinkin, jos saapuu Suomeen alaikäisenä, tulee täysi-ikäiseksi ja haluaa tuoda perheensä Suomeen.
Jos vaikka 19-vuotias oleskeluluvan saanut haluaisi, että hänen vanhempansa ja sisaruksensa muuttaisivat hänen luokseen, se ei ole mahdollista kuin erityisistä syistä ja jos hän on saanut turvapaikan.
Lainsäätäjät ovat nimittäin lähteneet siitä, että maahanmuuttajista ei saa aiheutua Suomelle suuria kustannuksia. Siksi täysi-ikäisille maahanmuuttajille on määrätty niin sanottu toimeentuloedellytys eli tuloraja, jonka täytyy täyttyä, jotta perheenjäsenet voivat muuttaa Suomeen.
Jos perheessä on kaksi aikuista ja kaksi alaikäistä lasta, Suomessa asuvan pitää ansaita vähintään 2 600 euroa kuukaudessa verojen jälkeen.
Kovapalkkaisille it-alan ammattilaisille tai EU-hallinnon työntekijöille tämä ei ole mikään ongelma, mutta on selvää, että monella vasta Suomeen saapuneella ei ole moisia tuloja. Ei sellaisia tuloja ole monella Suomessa syntyneelläkään.
Jos perheessä on kaksi aikuista ja kaksi alaikäistä lasta, Suomessa asuvan pitää ansaita vähintään 2 600 euroa kuukaudessa verojen jälkeen.
Tuloraja ei koske Suomen kansalaisen eikä turvapaikan saaneiden perheenjäseniä, jos hakemus tehdään kolmen kuukauden sisällä turvapaikan saamisesta. Jos hakemuksen tekee myöhemmin, tuloraja koskee myös turvapaikan saanutta.
Ongelma on, että tulijat eivät aina tiedä määräajasta. Oleskeluluvan saaneella on lukuisia muitakin nopeasti hoidettavia asioita: pitää etsiä asunto, hakeutua kotoutumisohjelmaan, hakea henkilötunnusta, avata pankkitili, asioida TE-keskuksessa ja niin edelleen.
Kunnat kyllä neuvovat oleskeluluvan saaneita ainakin jonkin verran, mutta läheskään kaikki eivät auta perheenyhdistämisessä.
”Neuvominen ei myöskään ole kenenkään virkavastuulla. Siksi ihmisiä auttavat aktivistit ja järjestöt ovat kullanarvoisia.”
Perheenyhdistäminen on työläs ja monimutkainen prosessi. Hakemusta tehdessä menee helposti kokonainen päivä, varsinkin jos hakijalla on monta lasta.
Lainsäätäjät ovat lähteneet siitä, että maahanmuuttajista
ei saa aiheutua Suomelle suuria kustannuksia.
Aimal Hakimi tajusi pian, että hänen tulonsa eivät täytä oleskelulupaa ja perheenyhdistämistä koskevia kriteerejä, jos hän tekee oman alansa töitä. Valokuvaajana ja elokuvantekijänä hän ei pystyisi tienaamaan tarpeeksi.
Hän mietti eri vaihtoehtoja ja totesi, että hänen pitää ruveta siivoamaan. Hän ei olisi halunnut siivota – ei siksi, että työssä olisi mitään vikaa, vaan siksi, että hän tekisi mieluiten työtä, joka vastaa hänen ammattiaan. Mutta uutteralla siivoamisella hän pystyisi ansaitsemaan niin paljon, että hänen vaimonsa ja lapsensa voisivat muuttaa hänen luokseen.
Hakimi hankki kaksi työpaikkaa. Päivät hän siivosi koteja ja yöt toimistoja. Samalla hän opiskeli suomea.
”Halusin todistaa viranomaisille, että minulla riittävien tulojen lisäksi myös säästöjä ja että en tarvitse valtion tukea elättääkseni perheeni.”
Viiden Suomessa-olovuoden ja pitkän taistelun jälkeen Hakimi sai vihdoin oleskeluluvan ja pystyi hakemaan myös perheelleen lupaa muuttaa Suomeen.
Prosessi eteni neljässä kuukaudessa siihen, että hän ja hänen perheensä saattoivat matkustaa Suomen suurlähetystöön Intiaan hoitamaan muodollisuudet.
Hakimi oli varautunut viikon matkaan. Hän kuitenkin viipyi kolme viikkoa.
Byrokratia kesti oletettua kauemmin ja sitä paitsi, kun hän oli vihdoin perheensä luona, hän ei yksinkertaisesti voinut lähteä. Hän otti yhteyttä työantajiinsa ja pyysi lupaa jäädä pidemmäksi aikaa.
Lopulta perhe joutui taas eroamaan toisistaan. Hakimi matkusti takaisin Suomeen ja Babakarkhil ja lapset Afganistaniin odottamaan päätöstä.
Jonkin ajan kuluttua heille ilmoitettiin, että Babakarkhilin ja lasten pitää palata Intiaan tekemään DNA-testi.
Tieto oli järkytys. Hakimi ei voinut enää pyytää töistä vapaata, ja yksin matkustaminen olisi Babakarkhilille ja lapsille riski. He päättivät kuitenkin lähteä.
Hakimi oli yhteydessä suurlähetystöön ja pyysi, että jos perhettä pitää vielä haastatella, se hoidettaisiin samalla kertaa. Enää kolmatta kertaa heillä ei olisi varaa matkustaa Intiaan.
Sillä kertaa Babakarkhil ja lapset jäivät varmuuden vuoksi Intiaan odottamaan päätöstä. Suomeen päätöstä ei saa tulla odottamaan.
Miehen lähdön jälkeen taleban kävi lukuisia kertoja heidän kotonaan tivaamassa tämän olinpaikkaa.
Hilai Babakarkhilille elämä Afganistanissa ilman aviomiestään oli vaikeaa monella tavalla. Miehen lähdön jälkeen taleban kävi lukuisia kertoja heidän kotonaan tivaamassa tämän olinpaikkaa.
Lopulta Babakarkhil joutui pakenemaan kotikaupungistaan ja piileskelemään isänsä luona toisella puolella maata.
Se tuntui nöyryyttävältä.
Babakarkhil selittää, että hänen kulttuurissaan nainen liittyy miehen perheeseen sen jälkeen, kun hän on mennyt naimisiin. Naisen kuuluu huolehtia miehestään ja tämän sukulaisista.
”Oli hyvin vaikeaa palata isäni luo, koska Afganistanissa niin ei vain tehdä.”
Isä ja kaikki sukulaiset ymmärsivät, että Babakarkhilin oli pakko lähteä oman ja lastensa turvallisuuden vuoksi, mutta häntä asia painoi. Lopulta hän hyväksyi tilanteen.
Hilai Babakarkhil oli raskaana, kun Aimal Hakimi lähti. Kun lapsi syntyi, Hakimi eli lapsen isä ei ollut lähimaillakaan. Myös se oli Babakarkhilille nöyryyttävää ja raskasta. Hänen piti hoitaa kahta pientä lasta ilman tuloja ja tietoa siitä, onko hänen miehensä edes elossa.
Vuoteen hän ei kuullut miehestään mitään. Vihdoin Hakimi löysi tuttavan, jonka Skype-yhteydellä hän tavoitti perheensä.
Myöhemmin Babakarkhil onnistui saamaan internetyhteyden ja pystyi pitämään yhteyttä mieheensä.
Maahanmuuttovirasto on ollut pitkään tunnettu siitä, että se suhtautuu nuivasti etenkin Euroopan ulkopuolisista maista tulevien maahanmuuttoa kohtaan.
Syksyllä 2022 virastossa aloitti uusi ylijohtaja Ilkka Haahtela, ja asenne näyttää muuttuneen. Joulukuussa Haahtela sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa, että hänen ja Migrin tehtävä on sujuvoittaa maahantuloa ja että hän aikoo viedä Migrin kulttuuria ja johtamistaitoja uuteen, erilaiseen suuntaan.
Helmikuussa 2023 Migri julkaisi uuden strategiansa. Asiakkaat ovat Maahanmuuttoviraston uuden strategian lähtökohta, tiedotteessa sanottiin.
Sanna Valtonen on asioinut Migrissä lukuisia kertoja auttaessaan maahanmuuttajia, ja lukuisia kertoja hän on pettynyt sen toimintaan.
”Uusi johtaja on pannut pyörän pyörimään. Ongelmia on edelleen, mutta lupaprosessit ovat nopeutuneet ja selkeytyneet huomattavasti.”
Esimerkiksi vaadittavat lomakkeet olivat ennen niin monimutkaisia, että jopa suomea äidinkielenään puhuvilla oli vaikeuksia täyttää niitä. Uudet lomakkeet ovat paljon helpommat, ja niiden täyttö vie vähemmän aikaa.
Ongelmia on edelleen, mutta lupaprosessit ovat nopeutuneet ja selkeytyneet huomattavasti.
Sanna Valtonen
Myös Migrin lupa- ja kansalaisuusyksikön johtaja Pauliina Helminen antaa kiitosta uudelle ylijohtajalle. Helmisen mukaan Migrissä on jo ennen ylijohtajan vaihtumista tiedostettu, että ”osa käytännöistä kaipaa päivittämistä”.
”Ilkka Haahtela on vauhdittanut muutosta niin, että työnteon lähtökohtana on palvella asiakkaita ihmiskeskeisesti ja mahdollisimman sujuvasti.”
Maahanmuuttoa ja kaikkea siihen liittyvää päätöksentekoa ohjaavat lait ja säädökset. Siinä mikään ei ole merkittävästi muuttunut. Migrissä on kuitenkin alettu tietoisesti pohtia perheenyhdistämisprosessia erilaisilla tavoilla.
Merkittävä muutos on esimerkiksi se, että hakemusten käsittelyä on organisoitu uudelleen. Hakemuksia seulotaan entistä tehokkaammin kolmeen linjaan sen perusteella, kuinka paljon tai vähän ne vaativat lisäselvityksiä.
Tämä helpottaa viraston työntekijöiden työtä ja nopeuttaa päätöksentekoa. Helmisen mukaan tällä hetkellä yli puolet kaikista ensimmäisistä perheenyhdistämistä koskevista hakemuksista käsitellään alle kolmessa kuukaudessa.
Migrissä on myös alettu tarkastella käytäntöjä, ohjeita ja linjauksia, joiden perusteella työntekijät tekevät päätöksiä.
”Käytäntöjä tarkastellaan vaiheittain ja yksi asia ja kokonaisuus kerrallaan. Jos jokin ei toimi, se uudistetaan”, Pauliina Helminen sanoo.
Lienee selvää, että merkittävä muutos käytännöissä ja asenteissa ei ilahduta kaikkia viraston työntekijöitä.
Helminen sanoo, että hän ei ole kohdannut suurta vastarintaa. Hän kehuu työntekijöitä asiantunteviksi ja työhönsä sitoutuneiksi ja kertoo, että he ovat mukana kehittämistyössä. Viraston tavoitteista ja uusista toimintatavoista keskustellaan yhdessä erilaisissa tilaisuuksissa ja työpajoissa.
”Isossa virastossa vie aikaa, ennen kuin kaikki sopeutuvat uuteen.”
Tutkija Jaana Palander on perehtynyt perheenyhdistämiseen liittyvään juridiikkaan. Hän työskentelee Itä-Suomen yliopistossa ja viimeistelee väitöskirjaansa Tampereen yliopistossa.
Palanderin mielestä on tärkeää, että maahanmuuttoa kontrolloidaan. Kuitenkin hänestä Suomeen haluavien perheiden pitäisi voida enemmän itse arvioida, mikä on heille parasta.
”Jos perheen hyvinvoinnin, mielenterveyden ja lasten kasvamisen kannalta on parasta, että perhe asuu Suomessa, sen pitäisi olla nykyistä yksinkertaisempaa.”
Migrin työntekijät ja viime kädessä oikeuslaitosten tuomarit päättävät, ketkä Suomeen saavat tulla. Päätökset he tekevät lain perusteella, ja laki on varsin tarkkaan säädetty. Silti usein lakia voidaan tulkita eri tavoin.
Ja aina kun tulkitaan, on mahdollista ja jopa todennäköistä, että tulkitsijan arvot vaikuttavat lopputulokseen.
Aina kun lakia tulkitaan, on mahdollista, että tulkitsijan arvot vaikuttavat lopputulokseen
Lakia ei tietenkään voi venyttää miten tahansa, ja ylipäänsä on vaikea määritellä, miten paljon harkintaa voi käyttää.
Kuitenkin Jaana Palanderin mielestä monessa tilanteessa sekä Migrin päätöksentekijät että oikeuslaitosten juristit voisivat ottaa humaanimman linjan.
Esimerkiksi hän nostaa sen, kuinka perheenyhdistämistä koskevissa päätöksissä tulkitaan perhesiteen voimakkuutta.
Jotta Suomessa oleskelevan perheenjäsenet voivat muuttaa tänne, heiltä edellytetään, että heidän perhesiteensä on aito ja vahva.
Oikeustapauksissa on viitteitä sellaisesta tulkinnasta, että jos perheen jäsenet ovat olleet erossa toisistaan viisi vuotta tai kauemmin, perhe-elämä on käytännössä katkennut ja perhe voi elää erossa toisistaan.
Kuitenkaan ei ole lainkaan tavatonta, että esimerkiksi ulkomailla työskentelevä tai sotaa tai poliittista vainoa pakeneva joutuu olemaan perheestään erossa vielä kauemmin.
”Jos perheenjäsenten on ollut pakko olla erossa toisistaan, se pitäisi ottaa huomioon lain tulkinnassa. Muutenkin inhimillisyydelle pitäisi antaa enemmän painoarvoa.”
Monista perheenyhdistämistä ja maahanmuuttoa koskevista säännöistä ja ohjeista voisi poiketa myös ihmisoikeusperusteilla. Yhdenvertaisuusvaltuutetun tekemän selvityksen mukaan näin on viime vuosina tehtykin silloin, kun käsitellään alaikäisiä.
Aikuisten hakemuksia käsiteltäessä ihmisoikeuksille annetaan etusija kuitenkin harvoin. Palander uskoo, että hakemusten käsittelijät tavoittelevat sitä, että kaikkia kohdellaan tasapuolisesti – eli yhtä tiukasti.
”Joskus vanhempien toimeentulovaatimuksesta on poikettu inhimillisestä syystä, esimerkiksi jos perheen lapsi on sairas ja tarvitsee hoitoa, jota hänen kotimaassaan ei ole tarjolla.”
Syksyllä 2019 Aimal Hakimi, Hilai Babakarkhil ja lapset Fatema ja Amena tapasivat jälleen lentokentällä, nyt Helsinki-Vantaalla.
Hakimi oli ikionnellinen. Tätä hetkeä varten hän oli taistellut monta vuotta.
Tilanne oli myös hieman koominen, koska hänen vaimonsa ja lapsensa näyttivät niin erilaisilta kuin kaikki muut. Ulkona oli kylmä, mutta Babakarkhililla ja lapsilla oli jalassaan sandaalit ja päällään intialaiset vaatteet.
Babakarkhilille muuttaminen Suomeen oli rukousten täyttymys.
”Nyt lapsillani on isä ja saamme kaikki elää saman katon alla.”
Samalla hän on kuitenkin surullinen isänsä, veljensä ja muiden sukulaistensa tilanteesta. He joutuvat jatkamaan elämäänsä Afganistanissa talebanin armoilla.
Suomeen saavuttuaan Fatema meni kouluun ja Amena esikouluun. Babakarkhil alkoi opiskella suomea. Hakimi jatkoi siivoamista kahdessa työpaikassaan. Vuoden kuluttua hän luopui yötyöstä, jotta voisi viettää aikaa vaimonsa ja lastensa kanssa.
Nykyään perheeseen kuuluu myös neljä kuukautta vanha Asra Hakimi.
Onko elämänne hyvää?
”Ihan hyvää”, Fatema vastaa.
”Ei ihan vaan tosi hyvää”, Amena sanoo ja hymyilee leveästi.
Teksti Anne Ignatius
Kuvat Aimal Hakimi
Tämä on näytejuttu toukokuun 2023 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2022 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen noin 280 hengelle.
Teksti Anne Ignatius
Kuvat Aimal Hakimi
