Lopettaminen on mahdollista, sanoo päihdekierteestä irtautunut Riikka Tuomi.
Riikka Tuomi
- Syntynyt vuonna 1983.
- Työskentelee kokemusmentorina Vailla vakituista asuntoa ry:n ja Naistenkartanon Supernovat-hankkeessa.
- Helmikuussa ilmestyi hänen elämästään kertova kirja Palavaa lunta (Docendo 2023).
- Käteen on tatuoitu huumeiden käytön lopettamisen vuosipäivä, joka on myös Aku Ankan rekisterinumero.
”Tää on ollut eka koti, jossa nukun hyvin. Ja olen uskaltanut avata oven, jos ovikello soi”, sanoo Riikka Tuomi muuttolaatikkojen keskellä itähelsinkiläisessä yksiössä.
Laatikot on kasattu sängyn eteen ja viherkasvikokoelman takaa seinästä on jo irrotettu hylly, sillä Tuomi on muuttamassa täältäkin pois, tällä kertaa sisäilmaongelmien takia. Asunto on viides, joka hänellä on ollut sen jälkeen, kun hän jätti huumeet kuusi vuotta sitten. Mutta se on ollut ensimmäinen, joka tuntuu kodilta.
Aluksi yksin kotona oleminen ahdisti. Se ja kaikki muukin arjessa oli uutta, sillä takana oli parikymmentä vuotta päihteidenkäyttöä. Ensin 9-vuotiaana alkoholia, pian tupakkaa, 11-vuotiaana pilveä, 16-vuotiaana amfetamiinia ja ekstaasia ja lopulta mitä vain sai. Askel askeleelta hän ajatteli, että tämä vielä menee, mutta seuraava ei. Tätä kovemmat aineet eivät mene. Ja sitten tämä aine menee, mutta tämän piikittäminen ei. Lopulta hän piikitti itseään kaulaan ja painoi nelisenkymmentä kiloa.
”Olen itkenyt ja piikittänyt. Se on kaikkea muuta kuin sitä glamouria, jota nykynuoret kattelee räppivideoista”, Tuomi sanoo.
Päihteiden käytön aikana hän oli myös jonkin aikaa asunnottomana. Hän etsiytyi yöksi kenen luo pystyi tai niihin rappukäytäviin, joiden koodit olivat tiedossa – ja kävi läpi monta hyvin väkivaltaista parisuhdetta. Joissain niistä raaka väkivalta oli päivittäistä. Yhdessä mies kahlitsi hänet käsiraudoilla patteriin ja teippasi suun, kun lähti kotoa. Silti hän ei karannut, kun tilaisuus tuli.
”Kaikki jotka ovat kokeneet lähisuhdeväkivaltaa tietävät, miksei niistä suhteista lähdetä. Ne oli herrasmiehiä kaikki, kun niiden kanssa aloin olemaan”, sanoo Tuomi.
”Paitsi se, joka veti nyrkillä naamaan”, hän lisää.
Lopulta vuonna 2017 Tuomi ajautui päihteiden käytön seurauksena psykoosiin. Hän oli jo kävelemässä junan alle, mutta soitti vielä ystävälle. Puhelu sai hänet kävelemään sen sijaan junaan. Hän matkasi isänsä luokse ja makasi vieroitusoireet pois sohvalla.
”Alussa näin painajaisia joka yö kolmen kuukauden ajan. Heräsin öisin omaan huutooni ja itkuuni. Se pohja oli niin rankka, että mikä tahansa on parempaa kuin käyttäminen.”
Kolmikymppisenä Tuomi siis joutui opettelemaan elämisen ja kaikkeen arkeen kuuluvan täysin uudelleen. Hän istui addiktien vertaistukiryhmissä – joskus monta kertaa päivässä – ja kuunteli, kun ihmiset puhuivat. Vain niissä tapaamisissa häly pään sisällä vähän hiljeni. Tämä on mahdollista, hän ajatteli.
Pohjan jälkeen tuli riemu. Tuomi kertoo olleensa ensimmäiset lopettamisen jälkeiset vuodet kuin nousuhumalassa. Selvin päin olo oli niin uusi kokemus, että tuntui jatkuvasti mahtavalta ja hän koki kykenevänsä kaikkeen.
”Mutta mukavuus loppuu, kun tulee tietoiseksi”, Tuomi sanoo.
Kolmannen puhtaan vuoden kohdalla hän sanoo menneensä ”aika sekaisin”, kun alkuhuuma haihtui. Selvin päin oli hyväksyttävä itsensä ja kohdattava kaikki koettu ilman pakenemista päihteisiin. Sen myötä tulevien kriisien työstäminen tuntui kuitenkin mahdolliselta, sillä Tuomi tiesi, että vaihtoehto oli huonompi.
”Itseensä tutustumisen myötä tulevat ongelmat on pieniä. Ne on luksusongelmia”, Tuomi toteaa hymyillen vinosti.
Itseensä tutustumisen myötä tulevat ongelmat on luksusongelmia.
Tarina on rankka, eikä Tuomi kertaa sitä ensimmäistä kertaa. Ensimmäisen haastattelunsa hän muistelee antaneensa vuonna 2019 paikallislehteen Klaukkalassa, ja sen jälkeen leikekirjaan on kertynyt kymmeniä lehtijuttuja. Hän on myös antanut televisiohaastatteluja, toiminut kokemusasiantuntijana ja puhunut huumeista niin nuorille kuin aikuisillekin.
Hän puhuu elämästään paljon ja tottuneesti, eikä mikään kysymys oikein jätä häntä hiljaiseksi. Viimeisimpänä Tuomi on kertonut koko elämäntarinansa kirjailija Eve Hietamiehelle, joka kirjoitti hänestä tänä keväänä ilmestyneen kirjan Palavaa lunta.
Silti hän nauraa, kun häneltä kysyy mitä hän haluaisi ihmisten tietävän hänestä.
”En minä tiedä, haluanko heidän tietävän mitään! Olen vain minä.”
”Nämä menneisyyden asiat ovat sellaisia, että niistä on helppo puhua”, Tuomi selittää.
Vaikka taustalla on kova huumemaailma, väkivaltaa, hyväksikäyttöä, monenlaisia rikoksia ja läheisten kuolemia, Tuomi sanoo, ettei tunne mitään puhuessaan niistä.
Post-traumaattinen stressihäiriö pitää koetuista asioista tunteet loitolla. Se on mielen tapa selvitä. Mieli myös annostelee asioita niin, ettei kaikki tule päälle kerralla, Tuomi kiittää.
Hietamiehelle elämää kerratessa mieleen tuli myös hyviä muistoja lapsuudesta, ja yhteys siskoihin, etenkin isosiskoon, on kirjan teon myötä hieman korjaantunut. Prosessi oli terapeuttinen, mutta välillä ”myös ihan paskaa”. Päivittäinen traumojen kertaaminen ei ollutkaan enää ihan tunnevapaata. Piti myös luottaa suurimmat salaisuutensa täysin vieraalle ihmiselle vertaistukiryhmien ulkopuolelta.
”Pahimpia juttuja kun kerroin, näin pari yötä painajaisia. Mut piti vaan tehdä se päätös”, Tuomi toteaa.
Addiktioista puhuminen on hänelle ”hyvä tapa hyödyntää tätä elämää, joka oli kaksikymmentä vuotta mennyt päin mäntyä”.
Yksi selvä syy sille, miksi kaikki meni päin mäntyä, on Tuomen mukaan lapsuudessa. Hänen päihdemyönteiseksi kuvaamassaan ilmapiirissä vanhemmat ja heidän ystävänsä joivat jatkuvasti, eikä lapsenkaan kokeiluihin sanottu mitään. Kirjassa kerrotaan, miten lapset harhailivat läpi arjen ja päihteiden lisäksi alkoi olla tavallista katsoa, kun puolisot hakkasivat äitiä. Apua lapset eivät kaiken keskellä yhteiskunnalta saaneet, tai saivat liian myöhään.
”Minulla [päihdeongelmien] taustalla on myös hylätyksi tulemisen pelko. On kurja huomata, että koko elämä on ohjautunut pelosta”, Tuomi sanoo.
”Itsetutkiskelua olen tehnyt todella paljon. Jokaisen kannattaisi käydä 12 askeleen ohjelma läpi! Sieltä sitä oppii, että miksi on tehnyt mitä on tehnyt.”
Jokaisen kannattaisi käydä 12 askeleen ohjelma läpi!
Tutkiskelu on johtanut monenlaiseen ymmärrykseen: paria viikkoa ennen haastattelua Tuomi on saanut myös ADHD-diagnoosin. Sekin auttaa ymmärtämään omia toimintatapoja, mutta yllätyksenä se ei tullut.
”Kaikkihan sen on tienneet jo ikuisuuden!” hän nauraa.
Lääkitys ei kuitenkaan hänelle ole vaihtoehto. Addiktiovuosina hänen pääpäihteensä oli piri eli amfetamiini, jonka johdannaisia on useissa ADHD-lääkkeissä. Myös tuoreeltaan puhjenneen reuman kanssa Tuomen täytyy pitää huolta, mitä kipulääkkeitä voi ottaa ja miten paljon, sillä monet niistä ovat opiaattipohjaisia.
”Nyt on sellainen terve pelko päihteitä kohtaan”, Tuomi toteaa.
Omia kokemuksiaan Tuomi käyttää myös työelämässä toisten auttamiseen. Hän opiskelee parhaillaan päihde- ja mielenterveysalaa ja on tehnyt viime vuodet töitä asunnottomien, vankilassa olevien ja päihderiippuvaisten naisten parissa. Hän ei ehkä haluaisi tehdä päätyötään riippuvuuksien parissa, mutta asunnottomuustyö kiinnostaa.
”Tykkään kohdata ihmisiä, se on se mun juttu”, hän tiivistää.
Päihteitä käyttävien ja asunnottomuutta kokevien naisten tavoittaminen on erityisen vaikeaa. Naiset eivät luota etenkään toisiin naisiin, eivätkä herkästi hakeudu päihderiippuvaisille tai asunnottomille tarkoitettuihin palveluihin, Tuomi selittää. Myös kumppanit saattavat estää sen.
”Nykymaailmassa ei ole tasa-arvoa naisten ja miesten välillä, mutta kertaa se vielä tuhannella, niin ymmärrät ehkä, mikä naisen tilanne [huumepiireissä] on. Olet nyrkkisäkkinä”, hän tiivistää karusti.
Sekaryhmissä ja miesvaltaisissa palveluissa naiset ajautuvat herkästi samoihin kaavoihin ja riippuvuussuhteisiin. Tuomi kertoo, että on itsekin vasta päihteiden jättämisen jälkeen opetellut luottamaan toisiin naisiin. Hän ymmärtää, että luottamuksen rakentaminen asiakkaiden kanssa vie aikaa.
”En minäkään käynyt palveluissa. Ajattelin, että niissä käy vanhat kadunmiehet.”
Siksi Tuomi toivoo pääkaupunkiseudulle naisille suunnattua päiväkeskusta. Rahoitusta on kuitenkin vaikea saada, kuten koko sektorilla näinä päivinä.
Häntä huolettaakin Suomen koko päihdehoidon tila. Paikoin päihdekuntoutusjaksot ovat kutistuneet parin-kolmen viikon pituisiksi – mikä riittää tuskin edes vuosia kestäneen käytön lopettamisesta seuraavien fyysisten oireiden hoitamiseen, saati sitten muuhun paranemiseen.
Korvaushoito ja haittoja vähentävä työ ovat tärkeitä, hän sanoo. Mutta lääkkeettömien pitkien hoitojen ja psyykkisen puolen hoitoon pitää panostaa – sillä lopettaminen on mahdollista ja addiktiota voi hoitaa, Tuomi painottaa. Nimenomaan kaikkien päihteiden jättäminen on mullistanut hänenkin
elämänsä.
”Addiktio voi viedä ihmiseltä kaiken. Mutta se on sairaus siinä missä muutkin”, hän sanoo.
Eikä sairaus usein parane ilman hoitoa. Tuomi kokee, että tällä hetkellä yhteiskunta pitää huumeriippuvaisia avun arvoisina vasta, kun he ovat jo lopettaneet käytön. Hän itse jätti aineet omin päin ja sai eniten tukea vertaistukiryhmistä. Onnistuminen oli kuitenkin pienestä kiinni.
Tärkeintä lopettamisen kannalta on, että ihminen haluaa sitä itse. Mutta siihen hetkeen pitäisi olla saatavilla apua, Tuomi painottaa: kuntoutusta ja tukea kohdata ne asiat, joita on huumeisiin paennut.
”En koe olevani sankari vaan luojan lykky”, hän tuhahtaa teekuppi kädessään kevätauringossa.
Teksti Veera Vehkasalo
Kuvat Laura Oja
ämä on näytejuttu toukokuun 2023 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata.
Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2022 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen noin 280 hengelle.
